Suomen Sotalapset (2) Toteutus

http://www.sotalapset.fi/78
(jatkoa)

 Toteutus: siirrot Ruotsiin

Talvisodan aikana siirrettiin Ruotsiin n. 9000 lasta ja n. 3000 äitiä tai vanhusta.
Alle 3-vuotiaat lapset matkustivat äitiensä kanssa. Ruotsiin jäi talvisodan jäljiltä 926 lasta.

Jatkosodan aikana siirrettiin lapsia  Ruotsiin kahdessa suuressa aallossa. Äidit eivät nyt saaneet seurata mukana. Ensimmäinen siirtoaalto tapahtui vuosina 1941–1943, ja se käsitti n. 22.000 lastensiirtokomitean kautta siirrettyä lasta. Siirrettiin vähävaraisten, vaikeassa asemassa olleiden perheiden lapsia.
Toinen siirtoaalto tapahtui vuosina 1944–1946, ja se käsitti n. 26.000 lasta. Syyt nyt enemmän sotaan liittyviä.

Yhteensä lastensiirtokomitean kautta siirrettiin 49.000 lasta, joista sairaita n.5000. Sairaiden lasten kohdalla usein kysymys hengen pelastamisesta (esim. tuberkuloosista kärsivät lapset) Yksityisteitse siirrettiin Ruotsiin jatkosodan aikana n. 15.000 lasta (arvio). Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan. Talvisodan siirtojen tarkkaa  lapsilukua ei myöskään tiedä kukaan. Toteuttavana organisaationa toimi Sosiaaliministeriön Lastensiirtokomitea vuosina 1941–1948 johtajanaan maist. Elsa Bruun.

Toteutus: siirrot Tanskaan ja Norjaan

Talvisodan aikana siirrettiin Tanskaan 97 lasta. Jatkosodan aikana Tanskaan siirrettiin n. 4000 lasta.  Tanskassa asiaa hoitava organisaatio oli Finlandshjaelpen, Suomessa asiaa hoiti Mannerheimin  Lastensuojeluliitto, sen Tanskan valiokunta, johtajinaan  Ebba Munsterhjelm ja Mila Schildt.
 
Norjaan matkusti talvisodan aikana 107 lasta. Norjaan ei jatkosodan aikana lapsia siirretty. (Kommenttini 6.10.2015 : Tässä on virallinen luku " 107" mainittu. katso uudempi tutkimus Norjaan siirretyistä sotalapsista) Vuodenvaihteessa 1944/45 Tanskassa oli n. 1000 suomalaislasta. Lapset olivat nyt joutuneet vihollisen alueelle Suomen ja Saksan ollessa sodassa keskenään. Lasten turvallisuus joutui uhatuksi saksalaisten vaatiessa luettelot Tanskassa olevista suomalaislapsista. Suomen kansalaisia (mm. merimiehiä) oli Saksassa internoitu.  Syntyikin tilanne, jossa oma kotimaa oli muodostunut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi sodan saaman käänteen myötä.

Todellisuuden kohtaaminen sodan jälkeen

Lastensiirrot olivat luonteeltaan aikapommi, joka laukesi sodan päätyttyä. Sota kesti paljon odotettua kauemmin ja lasten oleskelu Ruotsissa venyi liian pitkäksi. Tunnesiteet lapsen ja suomalaisen vanhemman välillä löyhtyivät. Tätä ei osattu riittävästi huomioida etukäteen. Lasten kotiuttaminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Kotiuttamisvaatimukset vaikuttivat Ruotsin muuta avustustoimintaa heikentävästi.

Ruotsiin jääneiden lasten lukumäärästä on esitetty poikkeavia arvioita.

Eduskunnalle ilmoitettiin vuonna 1950 luku 15.000 lasta, joka on ilmeisen virheellinen. Ruotsin väestökirjanpidon tietojen avulla arvioitu uusi luku on n. 7000 lasta (n.14 % ). Tanskaan jäi n. 500 lasta (13 %). Ruotsiin siirron ansiosta pelastui kuitenkin henki n. 2900 lapselta (tuberkuloosista kärsivät, aliravitut lapset, joilla puutostauteja, Ruotsin parempi hygienia jne). Vähentyneen kuolleisuuden tuoma hyöty koitui lasten itsensä ja Ruotsin hyväksi.

Kansakuntana Suomi menetti enemmän kuin sai.

On lisäksi huomattava, että sotalasten osuus 1960- ja 1970-luvun siirtolaisuudessa voi olla suuri.
Muuttokynnys Ruotsiin oli heille muita alhaisempi.

Lastenkotiuttamiskomitea auttamaan

Sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson asetti vuonna 1949 erityisen lastenkotiuttamiskomitean
selvittämään lasten palauttamiseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä Vuonna 1950 tehtiin jälleen eduskuntakysely Ruotsiin jääneiden lasten ongelmasta. SKDL:n edustajat hyökkäsivät  voimakkaasti sosiaalidemokraatteja vastaan lastensiirtojen odottamattomilla jälkiseuraamuksilla: 15.000 lapsen pysyvä menetys oli luettava sotamenetykseksi, josta sosiaalidemokraatit olivat vastuussa. Taustalla myös poliittisia syitä: haluttiin erkaannuttaa Suomea muista Pohjoismaista ja lähentää Neuvostoliittoon, kuten vuonna 1942 haluttiin lähentää Suomea Saksaan. Työkansan Sanomat käsitteli lastensiirtoja pääkirjoituksessaan, Suomen Sosiaalidemokraatti vaikeni. Tapahtumat sodan jälkeen kuitenkin osoittavat sen, että eduskunnassa vuonna 1942 esitetyt lasten menettämistä koskevat pelot olivat perusteltuja ja toteutuivat.Eduskunnan mielipidettä ei kysytty lastensiirtojenpäätöksenteon yhteydessä, vaikka eduskunta oli vuonna 1931 hyväksynyt yhteispohjoismaisen sopimuksen, jonka mukaan Suomen viranomaiset eivät voineet estää suomalaisten lasten lapseksiottamista sopimusmaissa, kuten Ruotsissa.

Pitkä ero muuttaa tunteita

Vuonna 1945 tehdyssä lastensiirtokomitean tutkimuksessa, joka koski n. 600 helsinkiläisperhettä, n. 400 perhettä ilmoitti, että heidän lapsensa voi jäädä pysyvästi Ruotsiin. Syinä olivat mm. vapautuminen lapseen liittyvästä taloudellisesta ja kasvatuksellisesta vastuusta. Lastensiirtokomitea vaati jyrkkiä toimenpiteitä lasten palauttamiseksi. Viisaampaa olisi kuitenkin ollut heti alkaa valmistella niiden lasten Ruotsiin jäämistä, joiden suomalaiset vanhemmat eivät heitä enää halunneet.  Sen sijaan haettiin uusia kasvatusvanhempia Suomesta. Sodan jälkeen syntyneissä ristiriidoissa kansallinen väestöpoliittinen etu ja lapsen oma etu törmäsivät toisiinsa.
Sellaista tilannetta ei olisi pitänyt päästää syntymään. Katsottiin, että sodan muutoinkin jo verottama kansa tarvitsi kaikki lapsensa. Lapsista luopuminen olisi kuitenkin useimmissa tapauksissa ollut lapsen edun mukaista, varsinkin tapauksissa, joissa lapsi oli ollut Ruotsissa erityisen pitkään ja unohtanut kotimaansa ja biologiset vanhempansa Sodan jälkeisissä oloissa ei lasten henkisiä vaikeuksia ymmärretty.  Lapsipsykiatriaa ei tuolloin vielä ollut Suomessa.  Ei ymmärretty, miten vuosikausien ero vaikuttaa lasten ja vanhempien keskinäisiin suhteisiin. Vähätteleviä lausuntoja lasten sopeutumisvaikeuksista esittivät mm. suomalaiset lääkärit
Martti Kaila ja Arvo Ylppö. Lausunnot poikkesivat ruotsalaisten lääkäreiden lausunnoista. Sotalasten selvällä enemmistöllä on kuitenkin myönteiset tunnemuistot ajastaan Ruotsissa.  Tätä todistaa osaltaan se, että monessa tapauksessa on syntynyt elinikäinen ystävyyssuhde ruotsalaiseen perheeseen. Julkisuutta ovat kuitenkin saaneet surulliset tarinat. Yksittäisten tarinoiden perusteella ei  kuitenkaan pidä yleistää asioita.