Paavo Korpi oli yksi tulvaan hukkunut Suomen sotilas: -" 13.11.1941 hänet nimitettiin ensimmäisenä keskipohjalaissoturina
Mannerheim-ristin ritariksi. Pian Korven nimittämisen jälkeen
suomalaiset joukot valtasivat Poventsan kaupungin, ja väsyneet joukot
asettuivat hetkeksi lepoon. Myös Korpi komentoryhmineen teki näin
löytäen majapaikan Stalinin kanavan varrella olevasta mökistä.
8.12.1941
aamuyöllä venäläiset räjäyttivät Stalinin kanavan patojen
sulkulaitteet, jolloin vesi tulvi Poventsaan. Tulva vei mennessään
sotilaita, autoja, taloja ja siirteli jopa panssarivaunuja. Myös mökki
johon Paavo Korpi tovereineen oli majoittunut, oli hetkessä veden
ympäröimä. Miesten lähdettyä etsimään tietä tulvasta poispäin, vesi vei
Paavo Korven ja osan hänen tovereistaan. He todennäköisesti hukkuivat
jäätävään tulvaveteen. Ruumiita ei löydetty. Paavo Korpi on siunattu kentälle jääneenä Sievin sankarihautaan."
Kirja: E. Repo. Miesten kertomaa (1967)
Kertomus 26. Kertoja: Erkki Savolainen JP2
Aika: Vuosi 1941. Joulukuun 8. päivä, Äkkipakkanen 37 miinusastetta C. Klo 8 aamulla. Poventsa oli vallattu itsenäisyyspäivänä 6.12. ( Se sai sittemmin nimen Äänislinna).
Karttapaikka:
Jääkäripataljoonan asema Vienan kanavan laidassa.
Poventsan kaupunki
Äänisjärvi
Karhumäki
Kenttäsairaala
Poventsan kaupuni oli vallattu itsenäisyyspäivänä 6.12. Jääkäripataljoonamme oli osallistunut kaupungin valtaukseen ja oli sen jälkeen asetettu varmistukseen kaupungin itäpuolelle Vienan kanavan laitaan. Komppaniamme komentopaikka oli noin seitsemänkymmenen metrin päässä kanavasta kaupungin puolella, ja varmistuselimet olivat aivan kanavan laitamilla. Joulukuun kahdeksantena päivänä pakkanen nousi äkisti, ja pian osoitti mittari kolmeakymmentäseitsemää miinusastetta. Komppanianpäällikön autonkuljettaja oli ollut kyttäämässä pakkasen takia auton moottoria Kello kahdeksan aikaan hän kiiruhti komentopaikalle, jossa me muut olimme nukkumassa. Hän toimitti heti hälytyksen sanoen:
-Nyt tulee vettä!
Kaikki ryntäsimme ylös ja ulko-ovelle. Näimme suoraan edessämme noin viiden metrin päässä kuuden-seitsemänkymmenen sentin korkuisen vesimassan syöksyvän suoraan meitä kohti. Käännyimme takaisin sisälle hakemaan varusteitamme. Komppanianpäällikkö, kapteeni T. Liponkoski, oli myös vielä sukkasillaan ja villapaita päällä. Kun pyrimme ulos talosta, vesimassat olivat jo ehtineet ulko-ovelle ja painoivat sitä, niin ettemme saaneet ovea enää auki. Oli käännyttävä takaisin. Menin vastakkaiselle puolen rakennusta ja löin ikkunalasin kehikkoineen kiväärin perällä rikki päästääkseni sitä tietä ulos. Mutta sekin oli myöhäistä, sillä vesi virtasi jo sisään huoneeseen yli ikkunapenkkien. Rakennuksessa oli kaksi huonetta, ja ne meistä, jotka vain ehtivät, nousivat ikkunalaudalle tai hellan päälle välttyäkseen kastumasta. Toisten oli pakko kulkea huoneissa vyötäröitään myöten vedessä. Tässä tilanteessa komppanianpäällikkö hyppäsi ikkunasta ulos ja minä hänen perässään. Ulkona oli puutarhan tapainen alue, joka oli aidattu kaksinkertaisella piikkilangalla. Katselimme, miten voisimme päästä rakennuksen katolle. Katolle menosta ei kuitenkaan tullut mitään. Ei ollut välineitä, joita olisi voinut kiipeämiseen käyttää. Palasimme sisälle. Nyt komppanianpäällikkö otti valkoisen turkkinsa, karttalaukkunsa ja parabelluminsa sanoen meille:-Katsokaa, pojat, kun minä lähden koettamaan kanavan laitaan. Hän meni puutarha-aidan yli kanavalle päin päästen kahden - kolmen metrin päähän rakennuksesta. Kovan pakkasen aiheuttama sakea usva haittasi näkyväisyyttä, mutta näimme virran ottavan hänet matkaansa ja vievän kaksi-kolmesataa metriä hyhmän ja jäiden seassa alempana olevaa halkopinoa kohden. Luulimme hänen lopulta päässeen kanavan laitaan, ja tuumimme, että koska kapteeni kerran pääsi, niin me muutkin koetamme miesvoimalla. Meitä lähti matkaan seitsemän miestä ketjussa pitäen toisiamme ranteista kiinni. Mekin pyrimme kanavan laitaan. Päästyämme viisi-kuusi metriä talosta virta otti meidät ensimmäisen kerran mukaansa. Päätimme tällöin mennä takaisin, koska katsoimme mahdottomaksi jatkaa matkaa. Pääsy jäi kuitenkin haaveksi, sillä virta kuljetti meitä väen väkisin yhä uudelleen alaspäin.Yhtenä nippuna jouduimme virran viemäksi. Näin alkoi lopulta taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä erosimme pakosta toisistamme, ja itse kukin lähti omille teilleen. Pian en nähnyt ketään tovereistani, sillä virta vei minua kolmisen sataa metriä mukanaan.
Tällä matkalla jouduin ainakin pari-kolme kertaa vetämään vettä henkeeni, mutta ihmeekseni havaitsin, että minun oli hyvä olla. Alempana, parikymmentä metriä halkopinosta oikealle oli vihollisen korsu virran laskusuuntaan päin. Virta vei minut korsun edessä olevan lautaisen ristikon eteen. Takerruin siihen. Kietaisin vasemman käteni pylvään ympäri ja toisella otin ranteesta kiinni pysyäkseni paikallani. Siinä olin jonkin aikaa ja vesi pulppusi välistä ylitsenikin. Äkkiä huomasin jonkun valkoisen olion kolahtavan korsun seinää vasten. Se oli yksi tovereistani, ja hänen onnistui kiivetä korsun päälle. Kun pyysin häneltä apua, hän sanoi:
-Koeta pysyä siinä vähän aikaa, minä en ole oikein tunnossani. Hetken levättyään toverini tarttui minua takin kauluksesta ja veti minut korsun katolle, jossa oli puolentoista metrin leveydeltä kuivaa alaa. Huomasimme, että komppaniamme päällikkökin oli meistä parinkymmenen metrin päässä halkopinon päällä. Kehotin toveriani työntämään kätensä housunkauluksen alle, kuten minullakin oli, sillä molemmat olimme avokäsin. Nyt oli ryhdyttävä kiivaaseen harakanhyppyyn saadaksemme lämpöä kovassa pakkasessa. Yksi komppanianpäällikön taisteluläheteistä oli mennyt muiden huomaamatta majapaikasta komppaniaan ja saanut sinne yhteyden. Hän ilmoitti komppanialle, missä komentopaikkamme oli. Komppania siirtyi tämän jälkeen kanavan vallille. Nyt alkoivat pelastustyöt. Mannerheim-ristin ritari A.A. Voutilainen ryhtyi pelastamaan meitä virtaan muodostuneen suvannon kautta. Hän otti komppanianpäällikön selkäänsä ja vei hänet kainaloita myöten vedessä kahlaten kanavan laitaan. Toverini Huhtalan kanssa tuumin, ettei meitä pelasta kukaan, ja pyysimmekin, että meidät ammuttaisiin korsun päälle. Mutta sitä eivät aseveljet tehneet, vaan Voutilainen lähti auttamaan meitäkin. Ensimmäinen yritys epäonnistui. Hän joutui vesipyörteeseen, mutta sai jostakin puhelinpylväästä kiinni, ettei joutunut virran vietäväksi. Hän muutti kulkusuuntaa ja tuli samaan paikkaan, missä komppanianpäällikkö oli ollut halkopinojen päällä. Täältä hän huusi komppanialle, joka oli kanavan laidassa:-Tuokaa köysi! Pian tuli kolme miestä, jotka toivat nuoraa ja puhelintapsin. Miehet koettivat heittää nuoran parinkymmenen metrin levyisen kosken yli, mutta se putosi virtaan ja virta vei sen mennessään. Tulva oli jo kehittynyt valtavaksi. Siinä meni kaikenlaista tavaraa, maakappaleita ja jäitä, joita oli irtautunut kanavan rannoilta.
Nyt auttajamme turvautuivat puhelintapsiin, jonka he sitoivat halkoon kiinni. Halon avulla miehet heittivät tapsin olkapäittemme yli, ja se jäikin niiden varaan. Tällöin oli korsu jo sortumisen partaalla, siihen oli syntynyt parinkymmenen sentin rako. Käteni toimivat vielä sen verran, että sain tapsin avulla vedetyksi nuoran korsun päälle. Voutilainen huusi nyt: -Pistäkää se naru toistenne ympäri, niin vedämme teidät halkopinojen päälle. Tätä kehotusta en kyennyt kuitenkaan täyttämään, sillä olin jäykäksi jäätynyt, kuten toverinikin, joka sanoi:-Me kuolemme tänne, minä kuolen juuri nyt, mutta nosta sinä kätesi ylös. Yritin parhaani, mutta käteni eivät nousseet. Olin vaatteineni kokonaan jäässä. Kuulin Voutilaisen käskevän pistämään lenkin pylvään ympäri. Tämän sain vielä tehdyksi. Nyt Voutilainen otti nuoran toisesta päästä kiinni ja ui tämän valtavan kosken yli osittain upoksissa luoksemme ja sitoi meidät nuoraan. Toiset kolme miestä vetivät meidät pois korsun päältä.
Päästyämme kosken toiselle puolelle lähti kaksi miestä kuljettämaan meitä kolmea kanavan laitaan, missä onneksi oli vihollisen tekemä konekiväärikorsu. Korsu oli lämmitetty, ja sinne ahtauduimme kaikki. Jäässä olevat vaatteemme eivät lähteneet mitenkään yltämme. Ne piti ratkoa auki puukolla. Jäimme sananmukaisesti kerta kaikkiaan alastomiksi. Tykistön tulenjohtueen autosta, joka oli jäänyt kanavan laitaan, meille tuotiin vaatteita. Minäkin sain kolme paitaa, kolmet alushousut, jalkarätit ja venäläisen turkin selkääni. Tässä tilassa meidät pantiin ahkioihin ja vedettiin Karhumäen suuntaan.
Perille päästyämme divisioonankomentaja, kenraalimajuri Lagus piti meille puhuttelun. Hän sanoi. -Sota on sotaa ja sille emme me mahda mitään. Miesmenetykset olivat yleensä vähäiset, mutta meidän kohdallamme kuitenkin seitsemästä miehestä oli viisi menetetty. Samassa tilaisuudessa alikersantti Voutilainen ylennettiin kersantiksi. Saimme sitten kuljetuksen kenttäsairaalaan ja sieltä edelleen sotasairaalaan. Kenttäsairaalassa meitä luultiin venäläisiksi, koska meillä oli venäläiset turkit päällä, mutta komppanianpäällikkömme sanoi: -Emme ole venäläisiä, vaikka siltä näytämmekin.
Poventsan vedenpaisumus aiheutui siitä, että vihollinen avasi ylempänä kanavalla olevat sulut, jolloin valloilleen päässeet vesimassat vyöryivät yli Poventsan kaupungin. Tähän vihollinen ryhtyi estääkseen suomalaisia ylittämästä (Stalinin) kanavaa ja jatkamasta hyökkäystä Äänisjärven itäpuolella. Tulva ei kuitenkaan olisi estänyt hyökkäystä, Ilmeisesti sen pysäytti Karjalan armeijan komentajan antama käsky.
Karttapaikka:
Stalinin kanava
Poventsan kauppala
Poventsan lahti
Aunuksen Karjala
Kertomus löytyy internetistä:
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/tulva.htm
- Erkki Savolainen kertoo:
Kirja: E. Repo. Miesten kertomaa (1967)
Kertomus 26. Kertoja: Erkki Savolainen JP2
Aika: Vuosi 1941. Joulukuun 8. päivä, Äkkipakkanen 37 miinusastetta C. Klo 8 aamulla. Poventsa oli vallattu itsenäisyyspäivänä 6.12. ( Se sai sittemmin nimen Äänislinna).
Karttapaikka:
Jääkäripataljoonan asema Vienan kanavan laidassa.
Poventsan kaupunki
Äänisjärvi
Karhumäki
Kenttäsairaala
Poventsan kaupuni oli vallattu itsenäisyyspäivänä 6.12. Jääkäripataljoonamme oli osallistunut kaupungin valtaukseen ja oli sen jälkeen asetettu varmistukseen kaupungin itäpuolelle Vienan kanavan laitaan. Komppaniamme komentopaikka oli noin seitsemänkymmenen metrin päässä kanavasta kaupungin puolella, ja varmistuselimet olivat aivan kanavan laitamilla. Joulukuun kahdeksantena päivänä pakkanen nousi äkisti, ja pian osoitti mittari kolmeakymmentäseitsemää miinusastetta. Komppanianpäällikön autonkuljettaja oli ollut kyttäämässä pakkasen takia auton moottoria Kello kahdeksan aikaan hän kiiruhti komentopaikalle, jossa me muut olimme nukkumassa. Hän toimitti heti hälytyksen sanoen:
-Nyt tulee vettä!
Kaikki ryntäsimme ylös ja ulko-ovelle. Näimme suoraan edessämme noin viiden metrin päässä kuuden-seitsemänkymmenen sentin korkuisen vesimassan syöksyvän suoraan meitä kohti. Käännyimme takaisin sisälle hakemaan varusteitamme. Komppanianpäällikkö, kapteeni T. Liponkoski, oli myös vielä sukkasillaan ja villapaita päällä. Kun pyrimme ulos talosta, vesimassat olivat jo ehtineet ulko-ovelle ja painoivat sitä, niin ettemme saaneet ovea enää auki. Oli käännyttävä takaisin. Menin vastakkaiselle puolen rakennusta ja löin ikkunalasin kehikkoineen kiväärin perällä rikki päästääkseni sitä tietä ulos. Mutta sekin oli myöhäistä, sillä vesi virtasi jo sisään huoneeseen yli ikkunapenkkien. Rakennuksessa oli kaksi huonetta, ja ne meistä, jotka vain ehtivät, nousivat ikkunalaudalle tai hellan päälle välttyäkseen kastumasta. Toisten oli pakko kulkea huoneissa vyötäröitään myöten vedessä. Tässä tilanteessa komppanianpäällikkö hyppäsi ikkunasta ulos ja minä hänen perässään. Ulkona oli puutarhan tapainen alue, joka oli aidattu kaksinkertaisella piikkilangalla. Katselimme, miten voisimme päästä rakennuksen katolle. Katolle menosta ei kuitenkaan tullut mitään. Ei ollut välineitä, joita olisi voinut kiipeämiseen käyttää. Palasimme sisälle. Nyt komppanianpäällikkö otti valkoisen turkkinsa, karttalaukkunsa ja parabelluminsa sanoen meille:-Katsokaa, pojat, kun minä lähden koettamaan kanavan laitaan. Hän meni puutarha-aidan yli kanavalle päin päästen kahden - kolmen metrin päähän rakennuksesta. Kovan pakkasen aiheuttama sakea usva haittasi näkyväisyyttä, mutta näimme virran ottavan hänet matkaansa ja vievän kaksi-kolmesataa metriä hyhmän ja jäiden seassa alempana olevaa halkopinoa kohden. Luulimme hänen lopulta päässeen kanavan laitaan, ja tuumimme, että koska kapteeni kerran pääsi, niin me muutkin koetamme miesvoimalla. Meitä lähti matkaan seitsemän miestä ketjussa pitäen toisiamme ranteista kiinni. Mekin pyrimme kanavan laitaan. Päästyämme viisi-kuusi metriä talosta virta otti meidät ensimmäisen kerran mukaansa. Päätimme tällöin mennä takaisin, koska katsoimme mahdottomaksi jatkaa matkaa. Pääsy jäi kuitenkin haaveksi, sillä virta kuljetti meitä väen väkisin yhä uudelleen alaspäin.Yhtenä nippuna jouduimme virran viemäksi. Näin alkoi lopulta taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä erosimme pakosta toisistamme, ja itse kukin lähti omille teilleen. Pian en nähnyt ketään tovereistani, sillä virta vei minua kolmisen sataa metriä mukanaan.
Tällä matkalla jouduin ainakin pari-kolme kertaa vetämään vettä henkeeni, mutta ihmeekseni havaitsin, että minun oli hyvä olla. Alempana, parikymmentä metriä halkopinosta oikealle oli vihollisen korsu virran laskusuuntaan päin. Virta vei minut korsun edessä olevan lautaisen ristikon eteen. Takerruin siihen. Kietaisin vasemman käteni pylvään ympäri ja toisella otin ranteesta kiinni pysyäkseni paikallani. Siinä olin jonkin aikaa ja vesi pulppusi välistä ylitsenikin. Äkkiä huomasin jonkun valkoisen olion kolahtavan korsun seinää vasten. Se oli yksi tovereistani, ja hänen onnistui kiivetä korsun päälle. Kun pyysin häneltä apua, hän sanoi:
-Koeta pysyä siinä vähän aikaa, minä en ole oikein tunnossani. Hetken levättyään toverini tarttui minua takin kauluksesta ja veti minut korsun katolle, jossa oli puolentoista metrin leveydeltä kuivaa alaa. Huomasimme, että komppaniamme päällikkökin oli meistä parinkymmenen metrin päässä halkopinon päällä. Kehotin toveriani työntämään kätensä housunkauluksen alle, kuten minullakin oli, sillä molemmat olimme avokäsin. Nyt oli ryhdyttävä kiivaaseen harakanhyppyyn saadaksemme lämpöä kovassa pakkasessa. Yksi komppanianpäällikön taisteluläheteistä oli mennyt muiden huomaamatta majapaikasta komppaniaan ja saanut sinne yhteyden. Hän ilmoitti komppanialle, missä komentopaikkamme oli. Komppania siirtyi tämän jälkeen kanavan vallille. Nyt alkoivat pelastustyöt. Mannerheim-ristin ritari A.A. Voutilainen ryhtyi pelastamaan meitä virtaan muodostuneen suvannon kautta. Hän otti komppanianpäällikön selkäänsä ja vei hänet kainaloita myöten vedessä kahlaten kanavan laitaan. Toverini Huhtalan kanssa tuumin, ettei meitä pelasta kukaan, ja pyysimmekin, että meidät ammuttaisiin korsun päälle. Mutta sitä eivät aseveljet tehneet, vaan Voutilainen lähti auttamaan meitäkin. Ensimmäinen yritys epäonnistui. Hän joutui vesipyörteeseen, mutta sai jostakin puhelinpylväästä kiinni, ettei joutunut virran vietäväksi. Hän muutti kulkusuuntaa ja tuli samaan paikkaan, missä komppanianpäällikkö oli ollut halkopinojen päällä. Täältä hän huusi komppanialle, joka oli kanavan laidassa:-Tuokaa köysi! Pian tuli kolme miestä, jotka toivat nuoraa ja puhelintapsin. Miehet koettivat heittää nuoran parinkymmenen metrin levyisen kosken yli, mutta se putosi virtaan ja virta vei sen mennessään. Tulva oli jo kehittynyt valtavaksi. Siinä meni kaikenlaista tavaraa, maakappaleita ja jäitä, joita oli irtautunut kanavan rannoilta.
Nyt auttajamme turvautuivat puhelintapsiin, jonka he sitoivat halkoon kiinni. Halon avulla miehet heittivät tapsin olkapäittemme yli, ja se jäikin niiden varaan. Tällöin oli korsu jo sortumisen partaalla, siihen oli syntynyt parinkymmenen sentin rako. Käteni toimivat vielä sen verran, että sain tapsin avulla vedetyksi nuoran korsun päälle. Voutilainen huusi nyt: -Pistäkää se naru toistenne ympäri, niin vedämme teidät halkopinojen päälle. Tätä kehotusta en kyennyt kuitenkaan täyttämään, sillä olin jäykäksi jäätynyt, kuten toverinikin, joka sanoi:-Me kuolemme tänne, minä kuolen juuri nyt, mutta nosta sinä kätesi ylös. Yritin parhaani, mutta käteni eivät nousseet. Olin vaatteineni kokonaan jäässä. Kuulin Voutilaisen käskevän pistämään lenkin pylvään ympäri. Tämän sain vielä tehdyksi. Nyt Voutilainen otti nuoran toisesta päästä kiinni ja ui tämän valtavan kosken yli osittain upoksissa luoksemme ja sitoi meidät nuoraan. Toiset kolme miestä vetivät meidät pois korsun päältä.
Päästyämme kosken toiselle puolelle lähti kaksi miestä kuljettämaan meitä kolmea kanavan laitaan, missä onneksi oli vihollisen tekemä konekiväärikorsu. Korsu oli lämmitetty, ja sinne ahtauduimme kaikki. Jäässä olevat vaatteemme eivät lähteneet mitenkään yltämme. Ne piti ratkoa auki puukolla. Jäimme sananmukaisesti kerta kaikkiaan alastomiksi. Tykistön tulenjohtueen autosta, joka oli jäänyt kanavan laitaan, meille tuotiin vaatteita. Minäkin sain kolme paitaa, kolmet alushousut, jalkarätit ja venäläisen turkin selkääni. Tässä tilassa meidät pantiin ahkioihin ja vedettiin Karhumäen suuntaan.
Perille päästyämme divisioonankomentaja, kenraalimajuri Lagus piti meille puhuttelun. Hän sanoi. -Sota on sotaa ja sille emme me mahda mitään. Miesmenetykset olivat yleensä vähäiset, mutta meidän kohdallamme kuitenkin seitsemästä miehestä oli viisi menetetty. Samassa tilaisuudessa alikersantti Voutilainen ylennettiin kersantiksi. Saimme sitten kuljetuksen kenttäsairaalaan ja sieltä edelleen sotasairaalaan. Kenttäsairaalassa meitä luultiin venäläisiksi, koska meillä oli venäläiset turkit päällä, mutta komppanianpäällikkömme sanoi: -Emme ole venäläisiä, vaikka siltä näytämmekin.
Poventsan vedenpaisumus aiheutui siitä, että vihollinen avasi ylempänä kanavalla olevat sulut, jolloin valloilleen päässeet vesimassat vyöryivät yli Poventsan kaupungin. Tähän vihollinen ryhtyi estääkseen suomalaisia ylittämästä (Stalinin) kanavaa ja jatkamasta hyökkäystä Äänisjärven itäpuolella. Tulva ei kuitenkaan olisi estänyt hyökkäystä, Ilmeisesti sen pysäytti Karjalan armeijan komentajan antama käsky.
- Kirja.V.Repo.Miesten kertomaa. (1967). Kertomus 27. Kertoja: Johan K. Harju, Ps.Pr.
Karttapaikka:
Stalinin kanava
Poventsan kauppala
Poventsan lahti
Aunuksen Karjala
Kertomus löytyy internetistä:
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/tulva.htm
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar