Miesten kertomaa. 1947 tapahtui. Sodanjälkeistä raivaustyötä

Kirjoitettu blogiin  9.11.2014.
VUOSI 1947

45. kertomus  kirjasta Miesten Kertomaa

Arvo Seppinen, V raivaajaosasto ( 328-329/1960) kertoo seuraavaa:

Oli heinäkuu 1947. Sotien jälkeen olivat kaikki rannikoitamme ympäröivät meret suomalaisten, venäläisten ja saksalaisten laskemia miinoja täynnä. Niitä oli kartoitetuilla kentillä ja kartoittamattomilla alueilla, jopa kolmessa kerroksessa päällekkäin. Koivistolta lähtien Seiskarin, Lavansaaren ja Suursaaren kautta Understeniin, Ruotsin rannikolle, Örön ja Utön kautta Pohjanlahdelle riitti näitä tulisia, sarvellisia ja sarvettomia Poseidonin munia. Kuusikymmentä tuhatta eri kokoista, näköistä ja tapaista miinaa piileskeli veden alla ankkurikettinkiensä ja vaijereittensa varassa kuin jättiläismäiset merirakot. Kuin Luojan luomina merikasveina ne huojuivat pidikkeissään merivirtojen ja aallokon ajamina. Kuuluimme everstiluutnantti Simosen komentamaan raivaajaosastoon, ja jo kolmatta kesää olimme käyneet sotaa näitä sodan jäännöksiä vastaan. Matalasta ja syvästä vedestä pyydystimme miinoja meren pinnalle, jossa ne tehtiin vaarattomiksi purkamalla, räjäyttämällä tai ampumalla upoksiin. Tavallisin tapa oli ampua pinnalle nousseen miinan kylkeen reikä Madsenilla tai Bofors-tykillä, jolloin miina upposi syvyyteen. Niin merkilliseltä kuin se tuntuukin, vain harvoin nämä herkkinä pidetyt esineet räjähtivät ammuksesta. Varmin , mutta samalla myös vaarallisin tapa oli tehdä miina vaarattomaksi purkamalla, siis poistamalla siitä sytytin ja lataus. Kaikkien miinamallien purkaminen ei tullut kysymykseenkään. Eräissä vanhemmissa malleissa oli, vastoin kansainvälisiä sääntöjä, varmistimet sijoitettu sellaiseen asentoon, että niitä oli mahdotonta purkaa. Samanlaisia olivat eräät uudemmatkin mallit, jotka olivat niin herkkiä, että ne räjähtivät, kun purkaja lähestyi niitä jakoavain taskussa, kuten sanottiin. Vuoteen 1947 mennessä oli miinoja tuhottu useita tuhansia, mutta aina vain tuntui niitä meressä riittävän. Kolmattakymmentä miestä oli näissä tehtävissä saanut surmansa räjähdyksien ja muiden onnettomuuksien johdosta.

Söderskärin majakka häämötti kaukana pohjoisessa, kun laivueemme raivasi omaa kenttäänsä. Meistä idempänä suoritti raivauksia naapuriosastoon kuuluva laivue neljän aluksen ruodussa. Sen johtoaluksen kahveliin nousi signaali: "Kalusto ylös". Miina oli tarttunut kalustoon. Räjähdystarttuja katkaisi ankkurivaijerin ja kosteana kiiltelevä miina nousi meren pintaan. Alati valppaina liitelevät lokit olivat kuulleet tarttujan kumean räjähdyksen veden alla. Kokemuksesta ne tiesivät, että tällainen räjähdys merkitsi tavallisesti elävien ja kuolleiden kalojen virtaa veden pinnalla, ja riensivät kiireesti paikalle saalistamaan. Muutamat lokit istuivat märkänä kiiltelevän miinan päälle. Vaihdettiin radiosanomia. Semaforiliput liikkuivat viittoilevien miesten käsissä kuin sätkyukkojen raajat. Kysyttiin lupaa miinan purkamiseen. Matruusit ja tykkimiehet kelasivat vaijereita vintturin tukille. Uimurit ja kelat kolisivat alusten rautaisilla kansilla. Raivaajamme kannelta alettiin laskea venettä vesille. Sotilasmestari P. Laskeutui venee mukana ja irrotti taavettitaljojen koukut veneestä.

-Kuka lähtee mukaan? Lähtijöitä oli useita. Ylikersantti H. ehti ensin. Hän laskeutui köyden varassa veneeseen, vaihtoi paikkaa sotilasmestarin kanssa ja asettui soutamaan. Vene irtosi aluksesta. Heiteltiin sukkeluuksia puolin ja toisin kuin hyvästiksi. -Hei, sinullahan on vielä niitä hyviä savukkeita jäljellä! Tarjoahan niitä nyt meille vielä lähtiäisiksi. Ylikersantti souti veneen uudelleen aluksen kylkeen. Oli vielä tupakkapula, ja hyvä savuke oli tervetullut. Savukerasiaa pitelevä käsi kurottautui kohti reelinkiä, jossa savuke toisensa jälkeen hävisi odottaviin kouriin. -Anna vain viimeinenkin savukkeesi. Ethän sitä enää itse tarvitse. Tämähän on kuitenkin sinun viimeinen matkasi, huusi joku savukkeesta osattomaksi jäänyt poistuvalle veneelle. -Tarvitsen kuin tarvitsenkin, sanoi ylikersantti, sytytti itselleenkin savukkeen ja alkoi soutaa aluksesta poispäin.

Veneen jättämä kiilamainen vana hävisi meren pinnalta sitä mukaa kuin vene eteni. Veneen lähestyessä miinaa lehahti sen päältä kirkuen lentoon viimeinenkin itsepäinen lokki. Ylikersantti käänsi veneen asetusten mukaisesti tuulen päälle perä kohti miinaa. Sotilasmestari kävi vatsalleen veneen pohjalle. Lähimmän aluksen ja veneen väliä oli kolmisensataa metriä. Me muut, joilla sattui olemaan kiikari, tarkastelimme purkajien työtä.

Nyt sotilasmestari näytti jo irrottaneen ensimmäisen osan ja asetti sen taakseen veneen pohjalle. Nyt hän etsi jotain uutta työkalua, ehkä pihtejä, katkaistakseen sähköjohtimet. Ylikersantti pidätteli airoilla venettä. Nyt sotilasmestari kumartui uudelleen miinan ääreen. Voi hyvä Jumala! Siinä ei enää olekaan venettä eikä miehiä, ei kumpaakaan miestä. Jotain tummaa lenteli ilmassa, miesten ja veneen palasia. Samanaikaisesti kun tärisyttävä räjähdys kohtasi korvamme ja me sen tajusimme, putoili ilmasta mereen epämääräisiä kappaleita. Hetken ne piiskasivat vettä kuin rakeet peltoa, sitten oli kaikki hiljaista. Kohdalle sattunut lokkikin putosi räjähdyksen voimasta alas ja jäi levitetyin siivin makaamaan vatsalleen veteen. Me tuijotimme älyttöminä toisiamme ja merta. Ymmärsimme tapahtuneen, mutta emme tahtoneet uskoa, ettei sotilasmestaria ja ylikersanttia enää ollut. Laskimme veneet vesille ja soudimme paikalle. Pyörimme siinä etsien ja kuin ihmettä odottaen. Vain laudankappaleita ja kuollut lokki kellui paikalla, missä äsken oli ollut vene ja kaksi miestä. Muuta ei enää näkynyt. Meri oli ottanut kaiken.

LÄHDE: Miesten Kertomaa . Toimittanut Ville Repo. Weilin/Göös, Helsinki 1967. Sivut 347- 350.

KOMMENTTINI:
Wikipedia kertoo miinanraivauksesta seuraavaa:http://fi.wikipedia.org/wiki/Miinanraivaus
Lähde antaa myös suoran viitteen  Arvo Seppisen artikkeliin ja siteeraa sen  kuten kirjasta suoraan.  

Miinanraivaus Suomenlahdella toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan rauhanehtojen mukaisesti Suomen tehtäväksi tuli suorittaa merimiinakenttien raivaus Suomenlahdella. Nämä miinat olivat Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton laskemia. Vuosina 1944–1948 yli 2 000 miehen ja 200 aluksen voimin raivattiin laaja merialue Suomenlahden perukasta Ahvenanmaalle asti puhtaaksi sodan aikana lasketuista miinoista. Tässä työssä menetti henkensä 28 miestä. Kotkan Haapasaaressa sijaitsee raivaajamuistomerkki. Yksittäisiä miinoja on löytynyt Suomenlahden saaristoista vielä 2000-luvullakin. 1990-luvulla Turussa paljastettiin toinen raivaajamuistomerkki; se on alustalle asennettu tähysmiinan kuori. Paljastuspuheen piti jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth, joka sanoi puheessaan, että kauan unohdetuille ja ilman veteraanien tammenlehvää jääneille miinanraivaajille kuuluisi ehdottomasti huomattava osa hänen henkilökohtaisesta tammenlehvästään.

Kirjallisuutta

• Kämäräinen, Juha 2005. Pienet hinaajat Suomessa: M/S Alpo Normandiasta Ouluun ja takaisin (DR-luokan hinaajaraivaajista 1946-1950, sisältää kuvausta merimiinojen raivauksen periaatteista)
• Salmelin, Pentti 1995. Henkensä kaupalla: miinanraivaajana Suomenlahdella 1945

Aiheesta muualla

• Miinanraivaus jatkuu ... ja jatkuu Matti Mähösen artikkeli maamiinojen raivauksesta
• Sotaveteraanin muistot miinanraivauksesta, Arvo Seppinen
• Merivoimien esikunta: Merivoimat raivasi Koön lahdesta 6 500 sodanajan laukausta, 19.3.2004

• Miinanraivauspuku (FinnProtec Oy)