Miesten kertomaa. 1939 tapahtui

Tapahtuma-aika  7. joulukuuta 1939.
Karttapaikkoja:
 
Kaukjärven ( Kaakjärven)  suunta (Summan länsipuolelta  luoteis-kaakkois linjassa   eteläänpäin sijaitseva  pitkä järvi)
Perkjärven (Perkoisenjärven)  suunta ( Summan kaakkoispuolella sijaitseva pieni järvi
Summan etuvartioasema 6.12.-  7.12. 1939 (Karjalankannaksen länsiosissa )
Forssa,
 Tammela 

Edestä Kaukjärven ja Perkjärven suunnilta alkoi kuulua taistelun melskettä ja räjähdyksiä, alkoi kajastaa tulipaloja. Vihollisen viivyttäminen päättyi joulukuun kuudentena päivänä, ja sen joukot syöksyivät panssareineen asemiamme vasaan. Aamuyöllä seitsemäntenä joulukuuta vihollinen jo valtasi yllättäen Summan etuvartioaseman.. Taistelun alusta lähtien jouduttiin uuvuttavaan kamppailuun vihollisen hyökkäysvaunujen kanssa. Myös vihollistykistö paahtoi niskaamme erisuuruisia kranaatteja, niin vimmatusti, että muutaman päivän kuluttua olivat oksat poissa puista kuin suutarin joulukuusesta. Puhelinyhteydet olivat alituiseen poikki. Niitä katkoivat alueella liikkuvat miehet, kranaattien sirpaleet ja täysosumatkin. Lähdin korpraali Viljo Hakalan kanssa tästä syystä vikapartioon, ja juuri silloin vihollinen hyökkäsi noin sadan tankin tukemana alueellemme. Juoksimme yhdyshautaa pitkin taisteluhautoja kohti, kun näimme usean hyökkäysvaunun ylittäneen etumaiset asemat. Vasemmalla meistä roihusi yksi noista teräshirmuista täydessä liekissä. Sen takaa vilahti liikkeelle kolme vihollista, jotka yrittivät paeta omiensa luokse. Muistan, etteivät päässeet, koska heitä tulitettiin usealta taholta. Samalla hetkellä havaitsinkin  puhelinlinjassa vian ja ryhdyin sitä korjaamaan. Hakala huusi heti:_Varo, tankki tulee! Iso, rasvaa tihkuva koppakuoriainen oli jo aivan nokkani edessä. Näin korpraali Hakalan hyppäävän kranaattikuoppaan. Puhelinlankojen yhdistäminen keskeytyi, ja pudottauduin yhteyshautaan. Vihollistankki syöksyi ajamaan ylitseni.

Yhteyshauta oli kapea, sen seinät olivat tuetut mekko lujasti, ja kun ne lisäksi olivat vahvasti jäätyneet, ne kestivät panssarien painon eivätkä sortuneet kokonaan päälleni. Peityin kuitenkin telaketjujen työntämän jäätyneen maan ja lumen alle.  Kiväärinlukon tappi alkoi painaa rintaani, koetin kiskoutua pois painon alta ja sainkin pääni esille. kauhukseni totesin silloin, että panssarivaunu oli pysähtynyt sillaksi yhteyshaudan ylitse ja makasin tuon sillan alla pääsemättä liikkumaan mihinkään päin. Samassa vaunu alkoi ampua. Se nytkähteli ammunnan rytmissä, ja lisää hiekkaa valui päälleni. En tiennyt, miten Hakalan oli käynyt. Uskoin pahimpaan ja olin valmis siunaamaan itsenikin kentälle hautautuneena. Kiväärinlukon nuppi painoi yhä rintaani, olin tukehtua kauhusta, ja keuhkoni haukkoivat öljyn katkuista ilmaa. Olin varma siitä, etten selviydy tilanteesta.

Kauhuani lisäsi myös pelko,että suomalaiset nakkaisivat polttopullon yläpuolellani räiskivän tankin niskaan. Se olisi varma tuhoni, paahtuisin kuoliaaksi tukalassa tilassani, kun palava öljy valuisi päälleni. Koetin riuhtoa itseni vapaksi. Paino alaraajoissani oli valtava, enkä voinut liikuttaa kuin vähän vasenta kättäni. Pyyhkäisin silmilleni valunutta hiekkaa pois ja kuuntelin puolittain tiedottomana, kun hyökkäysvaunu lasketteli sarjojaan.

Kuinka kauan lienen maannutkaan hirviön mahan alla. Kuulin ammuntaa ja huutoa. Oli hiljaisuutta, oli kamalaa meteliä. Ehkä menetin tajuntanikin tuokioksi. Riuhtaisin vasenta jalkaani ja tunsin, että saappaani irtautui. Tilanteeni tuntui aivan epätoivoiselta. Silloin panssarivaunu liikahti. Sen telaketjut möyrivät jäätynyttä kannasta, ja silta yläpuoleltani katosi. Poistuessaan tankki pudotti päälleni suuren kasan mullansekaista lunta.

En tiennyt mitään tilanteesta. Oliko alue vihollisen hallussa, vai oliko hyökkäys torjuttu?

Vastauksen sain tähän vasta tuokion kestäneen tajuttomuuden jälkeen. Tunsin, kuinka minua irrotettiin haudanloukosta esille ja kiskottiin vyöstäni. Tunsin vapautuvani painosta, mutta pidin silmäni suljettuina. En rohjennut katsoa, koska en ollut varma siitä, olivatko esiin kaivajani omia vai vihollisia. Vasta kun kuulin puhuttavan maakuntani murretta,  tiesin olevani turvassa.

Joku kuului sanovan: -Nikula poik se ol ja elää, vaik on ko kuollut.  Avasin silmäni. Näin tuttuja naamoja, partaisia, mutta hymileviä Forssan ja Tammelan poikia. Kohosin istumaan ja kysyin: -Jok se meni... se tankki? -Jo meni, selittivät pojat,- Monta käryää tuhottuna. Ei ne moneen päivään yritä.

Tykistö pehmitti aluetta. Siihen oli totuttu. Minut talutettiin korsuun. Siellä sain kuulla, että Hakala oli haavoittunut lievästi. Ennen sidontapaikalle menoaan hän oli ilmoittanut, että minä olin jäänyt hyökkäysvaunun alle, joka oli minut ruhjonut. Kun tilanne oli selvinnyt, pojat olivat lähteneet etsimään jäännöksiäni ja löytäneet minut mainitusta asemastani, jossa olin ollut suunnilleen puolen tunnin ajan. Rinnassani oli mustelma, kiväärinlukon nupin painama jälki. Muuten olin kunnossa. Tuo hyökkäysvaunu, jonka mahan alla makasin, teki sodastani sellaisen, että kerrottuani tämän olen kertonut kaiken.