Miesten kertomaa. 1940 tapahtui

Kirja: V.Repo. Miesten kertomaa 1967. Kertomus numero 13. Kertoja H.Kolehmainen.

Aika 28.2. 1940.

Mainittuja karttapaikkoja:

Leningradin aliupseerikoulu

Kämärän aseman lähellä Karjalankankaalla

Aamulla kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta vihollinen aloitti valtavan tykistökeskityksen. Se jatkui pari tuntia hiljeten sitten vähitellen. Odotimme hyökkäystä. Ei tullut. Pitkin päivää kuului asemien edestä ääniä - ikäänkuin valitusta- ja yksinäisiä vihollisia näkyi ryömiskelemässä siellä täällä. Kuun noustua järjestettiin kaikilla aseilla ammunta asemien eteen. Tykistökin osallistui siihen muutamalla kranaatilla, samoin pataljoonan kranaatinheitinjoukkue. Äänet vaikenivat.  Sitten alkoi yksinäinen venäläinen huutaa toistuvasti:

-Stalin! Stalin! Stalin! Stalin!  Huuto vaikutti muuten niin hiljaisessa yössä melkein kammotavalta. Selvisi, että huutaja oli haavoittunut venäläinen, joka oli takertunut piikkilankaesteesemme. Päätimme, että jos venäläiset tulevat hakemaan miestään, annetaan heidän tehdä se rauhassa. Ei tullut noutajia, ja huuto jatkui.

Kun ketään omista miehistämme ei haluttu lähettää alttiiksi venäläisten tulelle, lähetettiin pikakiväärisarja. huuto lakkasi. Seuraavana yönä kävi kaksi partiota tutkimassa etumaastoa. he totesivat, että asemien edusta oli täynnä kaatuneita venäläisiä. Ainoatakaan hengissä olevaa ei ollut  edes lähtitienoilla. Päivän tultua alkoi asia selvitä. Lähetettiin partio, joka viipyi matkallaan puoli tuntia ja palattuaan vahvisti yöllisten partioiden kertomuksen. Komppanianpäällikön ja muutamien miesten kanssa lähdimme tutkimaan aluetta. Joen takana oli parinsadan metrin levyinen, suuria kuusia kasvava vyöhyke. Sitten alkoi suoalue, jossa oli avoimia kohtia ja pientä metsää kasvavia sarakkeita. Metsävyöhykkeellä paljastui venäläisiä kohdannut murhenäytelmä.  Noin neljän hehtaarin alueella oli kaatunita venäläisiä melkein vieri vieressä. heidän lukumääräänsä emme ryhtyneet laskemaan. mutta pinta-alan perusteella tehdyn arvion mukaan oli kaatuneitten lukumäärä varmasti lähempänä neljää- kuin kolmeesataa. Monella oli vielä kangistuneessa kädessä leipä, jota hän oli ollut syömässä Noutajan tullessa.

Kävi ilmi, että venäläiset olivat helmikuun 28. päivää vasten yöllä tuoneet parinsadan metrin pähän asemistamme vahvistetun pataljoonan. Sen tarkoituksena oli ollut hyökätä asemiemme läpi ja jatkaa sitten itään kaartaen maantielle, jolloin tien länsipuolella olleet joukkomme- kolme komppaniaa- olisivat joutuneet saarrostusuhan alaisiksi ja heidän ainoa huoltotiensä olisi ollut poikki. Tämä oli suunnitelma.Mutta siihen oli tullut ainakin yksi laskuvirhe. Virheen oli thenyt  heidän tykistönsä tulisuunnitelman laatija. Hän oli todennäköisesti tehnyt maaleja määritellessään kilometrin virheen. Hyökkäyksen tulivalmistelu, joka oli tarkoitettu meidän nujertamiseksemme, oli pudonnut raskaimmalta osaltaan heidän oman hyökkäysvalmiin ja täysin suojattomana olleen pataljoonan niskaan. Siinä istui tulenjohtoupseeri edessään kartta ja jäykistyneessä kädessään vielä puhelimen kuulotorvi. Hän lienee saanut osansa heti ammunnan alettua, koskapa ei ollut pystynyt sitä keskeyttämään. Raskaan tykistön ammuksia ne pääasiassa olivat olleet. Suuret kuusitoista- kahdeksantoistatuumaiset kuuset olivat kaatuneet niiden voimasta kuin tulitikut. Eräskin oli katkennut puolivälistä, ja latvapuoli oli pudonnut puun juurella istuneen miehen niskaan jääden oksien varassa pystyyn.

Everstiluutnantilla oli avattu leipälaukku edessään. Siinä oli vehnäleipää, säilykkeitä ja hieman vajaa vodkapullo. Hänenkin luoksensa oli Noutaja tullut kesken viimeistä ateriaa. Pataljoona oli Leningradissa toiminut aliupseerikoulu. Se oli tuotu junalla suoraan  kasarmista Kämärän aseman lähelle.Vielä kaksi päivää sitten sen miehet olivat olleet iltalomilla suurkaupungin huvipaikoissa. Kaikki he olivat kaksikymmentäkaksi- kaksikymmentäkolmevuotiaita, riuskan näköisiä nuorukaisia. Heillä oli uudet, jostakin silkinsekaisesta kankaasta valmistetut toppapuvut, niiden alla tavallinen sotilaspuku, uusi sekin, ja alinna kahdet flanelliset, puhtaat alusvaatteet. Heidän naamansa eivät olleet talven viimojen sierettämiä eivätkä leirinuotioiden mustaamia, vaan kasvot sileinä ja parta ajettuna he olivat lähteneet sotaan kuin juhlaan. Kaatuneiden joukossa oli everstiluutnantin lisäksi upseereita kapteenista  aliluutnanttiin sekä paljon aliupseereita. Karttalaukut olivat pullollaan karttoja ja papereita. ja mikä ihmeellistä, heidän karttoihinsa oli jo kirjapainossa painettu keskentekoisen väliasemamme,  keskentekoiset korsut, pesäkkeet ja esteet. Kartoissa oli lisäksi värikynällä piirretyt paksut nuolet osoittamassa heidän suunnittelemansa hyökkäyksen kulkua.

Oli lumisateinen päivä. Vihollinen  pysytteli hiljaisena. Vain joku yksinäinen kranaatti ujelsi silloin tällöin ylitsemme. Leikkasimme esteeseen aukon ja tallasimme tien tappotantereelle. Ajoimme sinne yhden hevosen kerrallaan ja kuormasimme reen täyteen sotasaalista. Kaikki komppanian hevoset ja osa pataljoonan ajokeista kävivät päivän kuluessa noutamassa kuorman sotasaalista. Ensimmäisiin kuormiin lastatiin kaksitoista uuden uutukaista konekivääriä. Ne oli maalattu valkoisiksi ja ne olivat vielä niin uusia, ettei niistä ollut poistettu varastorasvaakaan. Saatiin pienoisheittimiä, pikakiväärejä, konepistooleja, automaattikivääreitä ja kaikkea sitä kamaa, mitä pataljoonalla on mukanaan. Pistooleja ei kuormiin ilmestynyt, mutta poikien taskuissa niitä pullotti. Joukkue  kerrallaan olivat pojat vuorotellen saalista kokoamassa. Jokainen talletti jotakin itselleenkin sotamuistoksi. Kaatuneilla oli harvinaisen runsaasti rahaa,  paperirahaa, metallirahaa ja merkkejä jos jonkinlaista. Iltapäivällä joukkueeni taisteluhaudanpätkä oli suorastaan verhoiltu venäläisellä paperirahalla, kun pojat siinä tyhjentelivät kaatuneiden taskuista kokoamiaan lompakoita. mieleeni välähti, että jos tuosta kokoaisi pari repun täyttä, niin tiedä vaikka vielä saisi elää rikkaana miehenä. mutta mistäpä niitä reppuja olisi siihen hätään ollut. Niin saivat rahat jäädä sekaantumaan taisteluhaudan multiin.

• Kirja: V. Repo. Miesten kertomaa (1967) .  Ensio Nikula  JR15. Kertomus Tammikuulta 1940.

Olimme Summassa Mannerheimlinjalla. Komppaniamme päällikkö seisoi vieressäni taisteluhaudassa. Oli tuokion hiljaisempaa, ja pakkanenkin vetäytyi lumipyryä enteilevän pilviverhon taakse. Tammikuun päivä tavoitteli hämärää. Äsken saatu tykistökeskitys enteili  hyökkäystä. Miehet odottivat väsyneinä, mutta valppaina, ja päällikkö seurasi katseellaan heitä, rähjäisissä lumipuvuissa odottavia miehiään, jotka silmät verestäen tuijottivat eteensä. Silloin kohosi lumesta ei-kenenkään-maan puolivälistä mies ilman päähinettä, ilman asetta ja lähti laahustamaan asemaamme kohti hoippuen kuin humalainen. Omako vai vihollinen?
Sitä oli vaikea arvioida. Päällikkö antoi merkin, ettei saanut ampua, mieshän näytti vaarattomalta. Mutta vihollinen ampui. Sen konepisooli sylki kiivaasti luotejaan miehen jälkeen. Tästä päätellen mies oli meikäläisiä. Hän horjahti, kaatua humahti lumeen ja aloitti matkansa asemiamme kohti ryömimällä. Avasimme tulen suojataksemme miehen liikkeitä, ja tuota pikaa hän putosi eteemme taisteluhautaan. Mies oli kuollut, tai ainakiin hänen olisi pitänyt olla, kaikkien sääntöjen mukaan. Kun avasimme miehen ohuen puseron ja sen alla olevan lammasturkkiliivin, totesimme, että  hänen rinnassaan oli kuusi reikää, verettömiä reikiä, joihin olimme kyllä pakkassodassa tottuneet. Mutta kuuden reiän rinnassa piti riittää tekemään miehestä kuin miehestä sankarivainaja, vaikkei niistä pirahtaisi veripisaraakaan, hieman vain verensekaista vettä.-Kannamme hänet pois täältä, lääkintämiehet saavat korjata hänet, sanoi päällikkö.
Mies kannettiin telttaamme, joka oli levitetty ison kranaattikuopan ylle, ja sinne hän jäi lojumaan. Vihollinen ei hyökännyt illalla eikä yölläkään. Suoritimme kahden maissa vaihdon ja sukelsimme telttamme epämukavalle lattialle lepäämään. Siinä se lojui kuollutkin. Odotimme muona-annoksiamme ja tupakoimme vaiteliaina. Muonan tuojat saisivat viedä kuolleen pois. Vaikka olihan siinä tilaa yhdelle ruumiillekin, tuumimme ja unohdimme vainajan olemassaolon. Emme olleet raakoja, mutta kokemukset olivat totuttaneet meidät kaikkeen.-Onkos teillä tupakaa?Kopeloin taskustani holkkitupakkalaatikon ja ojensin ääntä kohden. ääni jatkoi:--Työnnä vähän likemmäksi! Silloin katsoin anojaa, hypähdin polvilleni ja unohdin koko tupakan tarjoamisen. Anoja ei ollut kukaan muu kuin kuollut, kuuden kuulanreiän mies. tämä istui ja tuijotti silmät palavina kädessäni olevaa savukerasiaa.-Mitä? Änkytin. Eläks sä vai kummitteletko?
-Älä viisastele. Anna se savuke!
Mies sai savukkeen vapisevasta kädestäni, samoin tulen. Myös toverini olivat havahtuneet välikohtauksen aikana. hekin tuijottivat tupakoivaa kuollutta.
-Kuka sinä olet?
-Mistä sinä tulet?
Mies tupakoi, pinnisti muistiaan. Kun savuke oli palanut loppuun, hän puhalsi holkin tyhjäksi, koetteli jalkojaan ja mutisi itsekseen:
-Eivät ole paleltuneet.
-Mutta rinnassasi on kuusi reikää!
-Se on paha juttu. Sain ne kai äsken, tunsin sellaista polttavaa jysähtelyä, kun yritin omalle puolelle.
Ihmeteltiin. Sitten haettiin päällikkö paikalle. Hänkin oli ihmeissään. Mies kertoi olevansa naapurirykmentistä, nimeltään Laaksonen. Kranaatin räjähdys oli iskenyt hänet maahan, ja kun hän oli herännyt,  oli keskitys tauonnut, ja hän oli summittain kulkenut jonnekin päin, saanut siinä luoteja selkäänsä. Luodit olivat tulleet rinnasta  ulos. Mies vietiin nopeasti pois. Hän halusi rykmenttiinsä, mutTa antautui lopulta joukkosidontapaikalla, kun lääkäri sanoi, että hänen keuhkonsa ovat riekaleina. Lääkintämiehet selittivät perästäpäin, että pakkanen oli pelastanut miehen. Hän oli ollut niin kontassa, ettei veri kyennyt pursuamaan esiin. Liian aikainen apukin olisi ollut kohtalokasta.