R Rangermannin kirjan loppusana (11) Erään niedersachsenilaisen kylän historiasta

Rangermannin kirjan lukua (11) Loppusanat

 Kirjassa mainittujen,, yksityiskohtaisemmin kuvattujen  perheitten lisäksi Quakenbrückissa on asunut muitakin  juutalaisia perheitä ja heille syntyi paljon lapsia paikallisissa sairaaloissa. Kuitenkin usein on olemassa vain yksi syntymätodistus , tieto yhdestä kihlauspäivästä, yhdestä suuresta juhlapäivästä tai  yhdestä kuolintodistuksesta . Tämän takia ei ole mahdollista saada kokoon  elämäkertoja.

( Renate Rengermann toivoi kuitenkin kyenneensä kuvaamaan niiden elämää, jotka asuivat pitkähkön ajan Quakenbrückissa).

Vaikkakin Quakenbrückin kaupunki oli pitkään vastustanut  juutalaisten muutamista kaupunkiin,,  evankelisten, katolilaisten ja juutalaisten asukkaiden keskinäinen yhteiselo sujui siten kuitenkin suhteellisen häiriöttömästi pitkähkön aikaa (1847- 1933). Silmäänpistävästi oli tiedonvälitys evankelisten ja katolilaisten asukkaiden kesken paljon selväpiirteisempää kuin kristittyjen ja juutalaisten  kesken. Vaikka juutalaisia oli asunut Quakenbrückissa miltei sata vuotta, kristittyjen keskuudessa tiedettiin aika vähän  heidän yksityiselämästään. Liike-elämän tasossa informaation vaihto juutalaisten ja kristittyjen kesken oli jonkin verran parempi.

Kansallissosialistit perustivat tarkoituksella kunnianloukkaukset ennakkokäsityksiin juutalaisista kuten ”kaikki juutalaiset ovat äveriäitä”, ”kaikki juutalaiset ovat rikollisia”, ”juutalaiset aina selviävät ja putoavat jalat edellä maahan”. Yhteenkuuluvaisuudentunne Quakenbrückin kristittyjen ja juutalaisten asukkaitten kesken särkyi NSDAP:n propagandasta ja Nürnbergin laeista.
 (NSDAP, Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue, Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei).

Kriisiaikana Quakenbrückin juutalaiset saivat turvaa vain sukulaisiltaan, liitoiltaan ja juutalaisilta avustusjärjestöiltä. SA ja muut vakaumukselliset kansallissosialistit  vaimensivat intensiivisesti  kristittyjen avuntarjoukset.

(Wikipediatieto ruotsiksi ja suomeksi:  Sturmabteilung (SA)  Sturmabteilung lyh. SA (tarkoittaen ”rynnäkköjoukot” tai sananmukaisesti ”myrskyosasto”) toimi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puolisotilaallisena järjestönä. Se näytteli tärkeää osaa Hitlerin nousussa valtaan 1930-luvulla. SA:n miehiä kutsuttiin usein univormunsa mukaan ”ruskeapaidoiksi” erotuksena SS-joukkojen ”mustapaidoista”. )

SA- jäsenet istuskelivat säännöllisesti majataloissa oluttuoppeineen ja kaljoineen pitäen silmällä juutalaisia koteja ja kuka meni sisään ja tuli ulos. Kaikkia kristittyjä quakenbrückiläisiä uhkasi pidätys, Gestapon kuulustelu Osnabrückissa tai vapaudenriisto, jos he pitivät yhteyttä juutalaisiin kansalaisiin. Koulussa opettajat painostivat oppilaita, valtiolliset laitokset uhkasivat erottamisella ja öisin särjettiin ikkunoita.

 Pogromin aika marraskuun 10. päivänä vuonna 1938 jakoi Quakenbrückin kristityt asukkaat. Eräätkin nauttivat sensaatiosta, kun vihdoinkin oli jotakin tapahtumassa eikä henkilökohtaisesti oltu tämän onnettomuuden koskemia. Muutamat kansalaiset sen takia vielä neuvoivat lapsiaan: Menkää nyt kerrankin torille, kun siellä tapahtuu,  sinne kootaan juutalaiset. Toiset quakenbruckilaiset osoittivat myötätuntoa ja pitivät lapsensa poissa paikalta sanoillansa. Ei ole oikeudenmukaista, mitä siellä tapahtuu; pysytelkää mieluummin täällä. 
 

Koska vuodesta 1940 ei enää asunut yhtään juutalaista Quakenbrückissa,  siellä ei kenekään tarvinnut noudattaa jatkossa ilmenneitä diskriminoivia lakeja .  Quakenbrückissa ei enää ollut yhtään juutalaista, jonka olisi käyttänyt  vaatteisaan keltaista tähteä. Quakenbrückista ei tehty suoraa kuljetusta tuhoamisleirille. Bersenbrückin piirilehdessä julkaistiin jopa valittelu, että nyt ei ole enää kaupungissa yhtään juutalaisia, joille voisi suuttuisi. 
 

Kansallissosialismi ryösti juutalaisilta heidän ihmisarvonsa. Useimmat juutalaisista  olivat arvioineet uhan oikein, myyneet/luovuttaneet omaisuutensa ja löytäneet teitä muuttaa maasta. Mutta seinä nousi pystyyn vanhoille, varattomille ja vakaasti paikallaan pysyville ( Kts. Karl Frankin, Oskar Simonin perheen ja Leopold Simonin elämäkerrat). 
 

Renate Rangerman mainitsee ilahduttavaksi asiaksi, että monet quakenbrückilaiset henkilöt ja muualla maailmassa asustavat, ovat jakaneet hänen kanssaan yhteisiä muistojansa. Oli myös henkilöitä, joita tämä aihe ei pystynyt liikuttamaan.

Eräs vanhus Vehsin asukas Badbergenistä ilmaisi muutamia vuosia ennen kuolemaansa valittelunsa siitä, että hän Hitler Jugendin jäsenenä ollessaan  juoksenteli Grete Minduksen talon ympäri ja lauloi Borkum-laulua: Se palautuu öisin yhä uudestaan vuoteella mieleeni, hän oli sanonut.  (Kyse on eräästä  juutalaisvastaisesta laulusta).

(Suomennosta saksasta)

R Rangermannin kirjan sisältöä (13) Liite; (4) Mitä Quakenburgissa tapahtui 1847.1840 ja 1949.- 1956

Rangermannin  kirjasta  (13) LIITE

Kirjan joustavammaksi ymmärtämiseksi on olennaista katsoa nämä liitteessä kerrotut historialliset asiat. Sivu 108- 110.

Seuraavia Verordnungen määräyksiä ( sääntöjä, asetuksia), Rechte, oikeuksia (lakeja), Gesetze, lakeja

Regelungen, sääntöjä, säätelyjä on mainittava, koska tässä työssä niillä on merkitystä.

Napoleon sääti 31. maaliskuuta 1808 erään säädöksen (käskyn) ( das Dekrét), jonka mukaan Westfalenin juutalaisten velvollisuutena on alkaa käyttää sukunimiä. Muut kuningaskunnat seurasivat tätä esimerkkiä. Kolme vuotta myöhemmin tämä määräys (Verordnung) koski kaikkia kansalaisia. Tämän lain kautta (Gesetz) juutalaisten oikeudelliset olosuhteet (Rechtsverhältnisse) Hannoverin kuningaskunnassa saivat yhtenäiset oikeudenkäytön perusteet (Rechtsgrundlage). Lain yhtenä vaikutuksena oli syntymä-, avioliitto- ja kuolinrekisterien pitämisen aloitus sekä synagogaseurakuntien muodostaminen. 
 

Tammikuun 28. päivästä vuonna 1843 olivat juutalaiset ja kristityt paikkakuntiensa esivallan edessä tasa-arvoisia.

Maaliskuun 18. päivästä vuonna 1844 juutalaiset olivat samassa asemassa mitä tulee ammattiin liittyvään oppiaikaan ja matkusteluun.

Vuodesta 1847 juutalaisilla oli taattu oikeus hankkia talo ja 1 ¼ auranalaa peltomaata. Juutalaisen todistus ja hänen kauppakirjansa saivat käräjäpätevyyden.

Syyskuun 5. päivästä vuonna 1848 kansalaisoikeuksien ja poliittisten lakien ja oikeuksien (Rechte) noudattaminen julistettiin riippumattomiksi uskontunnustuksista.

Vuodesta 1853 alkaen Hannoverin maa (lääni) antoi tukensa juutalaisille kouluille ja Synagogille.

Vuodesta 1858 myönsi Hannoverin lääni rahallisen avustuksen synagoganopettajien ja rukoushuoneiden ylläpitoon. Vuosina 1867- 1869 parani juutalaisten oikeudellinen tilanne. 

Kun 1. marraskuuta vuonna 1867 lailla sallittiin juutalaisille vapaa muuttaminen juutalaiset tulivat tasaveroisiksi muiden kansalaisten kanssa. He saattoivat asua siellä, missä halusivat ja toimia haluamassaan ammattityössä. Heidän tuli vapaaehtoisesti alistua vallitseviin laillisiin määräyksiin (gesetzlichen bestimmungen).

Heinäkuun 3. päivästä 1869 he saivat ottaa osaa kuntaa ja lääniä koskeviin edustuksiin ja toimia julkisina virkamiehinä.

Vuodesta 1874 on ollut säätyläiskirjanpitoa ( väestökirjanpitoa) . Ennen sitä ainoastaan kirkoilla oli oikeus ja velvollisuus rekisteröidä etunimiä ja sukunimiä. 

• Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huononi juutalaisten elämänolosuhteet Saksassa miltei havaitsemattomaan tahtiin.

Jo 24. helmikuuta vuonna 1920 julkisti vastaperustettu NSDAP, että juutalaiset eivät voi olla valtion kansalaisia ja kansalaistovereita, koska heissä ei virtaa saksalaista verta. 

Maaliskuun 28. päivänä vuonna 1933 järjesti NSDAP:n puoluejohto juutalaisboikotin huhtikuun ensimmäiseksi päiväksi sinä vuonna. SA-jäsenet asettuivat seisomaan juutalaisten liikkeitten, pankkien, lääkärinvastaanottojen ja hallintokanslioitten eteen. Kaikki ne ei-juutalaiset, jotka eivät ottaneet osaa tähän boikottiin, ylenkatsottiin ja merkattiin julkisesti kansanpettäjiksi. Tässä aktiossa myös Quakenbrückin SA- miehet asettuivat juutalaisten kauppojen eteen. Mutta yhtään juutalaista ei silloin hakattu eikä näyteikkunoitakaan särjetty.

Heinäkuussa 1933 tuli laki perinnöllisesti sairaiden kehitysvammaisten jälkeläisten torjumisesta.

Elokuusta 1935 eivät virkamiehet enää saaneet vuokrata juutalaisilta. (Tämä tieto on Bersenbrückin maakuntaneuvoston hallituksen presidentilta 8. elokuuta 1935).

Vuonna 1934 tuli voimaan vero, jota oli muokattu 8.12. 1931:sta lähtien ja jolla koetettiin estää valtakunnan varojen ulosvirtaus maasta (Reichfluchtsteuer).  Vuositulo, joka oli 10 000 saksanmarkkaa ja omaisuus 50 000 saksanmarkasta alkaen verotettiin 25%. Niinä vuosina 1933/34 vuosiin 1940/41 asti sai Saksan valtio koottua kokoon 858,2 miljoonaa saksanmarkkaa. 

Nürnbergin lait 16. syyskuuta 1935 aiheuttivat, että juutalaiset menettivät kansalaisoikeudet, mutta eivät kansalaisvelvollisuuksia. He eivät saaneet enää äänestää vaaleissa tai eivätkä osallistua mihinkään poliittisiin kokouksiin. Heille oli kiellettyä puolustautua sanomalehdissä tai kirjoissa tai osoittaa itsensä olevan oikeassa. Jokainen yrityskin johti keskitysleirille. Sairaita juutalaisia ei enää saanut hoitaa sairaaloissa. Köyhiltä juutalaisilta lopetettiin valtion talviavustus. 

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneitten juutalaissten sotilaiden nimet piti meisselöidä pois kunnialaatoista. Kuitenkin Quakenbruckin muistolehdon laattaan jäi Paul Kohlbergin nimi. 

Avioliitto juutalaisen ja arjalaisen kesken kiellettiin. Sukulaissuhde juutalasisen ja arjalaisen välillä oli raskas rikos , josta seurasi kostona kuritushuonerangaistus juutalaiselle osapuolelle ( verikosto). 

Alle 45 -vuotiaan arjalaisen kotiapulaisen palkkaaminen juutalaiseen talouteen kiellettiin.

Vuonna 1937 poistettiin juutalaisilta karjankauppiailta karjanmyyntilupa.

Huhtikuusta 24. päivästä vuonna 1938 alkaen piti jokaisen juutalaisen ilmoittaa omaisuutensa, jonka arvo oli yli 5000 saksanmarkkaa. 

Kesäkuun 14. päivästä 1938 merkattiin julkisesti juutalaiset ansiotyönharjoittajat. 

Heinäkuun 25. päivästä 1938 suljettiin   juutalaisten lääkärien vastaanotot. 

Elokuun 17. päivästä vuonna 1938 naisille asetettiin passiin lisänimeksi Sarah ja miehille lisänimeksi Israel. Lisänimi oli esitettävä.

Syyskuun 27. päivä vuonna 1938 suljettiin  juutalaisten asianajajien vastaanotot.

Lokakuussa 28. päivänä vuonna 1938 merkattiin juutalaisiin passeihin J -kirjain tunnusmerkiksi.

Lokakuun 28. päivänä 1938 karkotettiin 17 000 juutalaista Saksasta Puolaan.
 

Juutalaiset lapset kävivät valtion kouluissa 15. marraskuuta 1938:aan asti. Sen jälkeen valtion koulut kiellettiin heiltä.

Joulukuun 12. päivä 1938 tehtiin määräys juutalaisen henkilön sakonomaisesta Saksan valtion kansalaisuuden takauksesta (Sühneleistung der Juden deutscher Staatsangehörigkeit) ja tämän summan vetivät verovirkailijat . Valtion tulot tästä verosta oli 1 126 612 495, 48 RM. ( yli miljardin saksanmarkkaa) .Tämä määräys koski 16% juutalaisista.

https://de.wikipedia.org/wiki/Judenverm%C3%B6gensabgabe

Gestapo perusti vuonna 1939 maastamuuttajien tilin (Auswandererkonto) , johon jokaisen juutalaisen, joka muuttaa maasta, oli maksettava tietty summa. 

Vuonna 1939 takavarikoitiin juutalaiset radiolaitteet ja juutalaiset arvokkaat koristeet. T'ämä takavarikointi tehtiin Suurena sovintopäivänä, mikä on suurin juhlapäivä juutalaiselle ( lokakuun alussa).

T4- aktio, perinnöllisesti sairaitten surmaaminen eutanasialla tehtiin vuosina 1940- 1941, jolloin murhattiin 70 000 psykiatrista potilasta ja kehitysvammaista SS-lääkärien ja SS-hoitohenkilökunnan toimesta. Kun kirkolliset protestoivat potilaittensa tappamista, se jatkui decentralisoituna. 

Syyskuun 1. päivästä vuonna 1941 täytyi julkisesti pitää Daavidin tähteä. 

Vuodesta 1939 juutalaiset joutuivat (kodeistansa) juutalaistaloihin.

Quakenbrückissa juutalaistaloksi tuli Hasestrasse- kadun nr. 6 talo. Se oli kuulunut Sigmund Simonille ja hänen äidillensä Lina Simonille.

Tammikuun 20. päivänä vuonna 1942 lyötiin lukkoon Wannseekonferenssissa Endlösung der Judenfrage, juutalaiskysymyksen loppuratkaisu. Erityisjoukot olivat jo vuoteen 1942 mennessä ampuneet tai myrkkykaasuvaunuin murhanneet Puolassa ja Neuvostoliitossa yli 500 000 juutalaista. Mutta nyt kaikkien vielä Eurooppaan jääneiden juutalaisten poiskuljettamisen ja tuhoamisen (kuolemantehtaan) organisaatio koordinoitiin ja systemaattinen toteuttaminen alkoi.( http://www1.wdr.de/themen/archiv/stichtag/stichtag2554.html )

Maasta muuttavien ja maasta poiskuljetettujen juutalaisten omaisuus oli menetettyä, kun tapahtui maanrajan ylitys; valtionvarainhallinto Berliinissä otti haltuun kaikki kiinteistöt. Muodostui varastotaloja, esim Barsenbrückiiin, joissa tarjottiin juutalaista omaisuutta kaupan.

Aktion Brand - nimisen operaation puitteissa vuonna 1943 perinnöllisesti sairaat ja kehitysvammaiset ihmiset sairaaloissa surmattiin lääkkeillä ja ravinnottomuudella.

https://de.wikipedia.org/wiki/Aktion_Brandt

Monet maat Euroopan ulkopuolella asettivat vuoden 1935 jälkeen juutalaisille maahanmuuttokiintiön tai sulkivat maan rajat juutalaisilta.

Marraskuun 1938 pogromin jälkeen Englanti julisti heti ottavansa 10 000 juutalaista varattomien vanhempien lasta vastaan. (http://www.erinnern.at/bundeslaender/oesterreich/lernmaterial-unterricht/methodik-didaktik-1/744_Kindertransporte.pdf )

Pogromin jälkeen Etelä-Afrikka julisti ottavansa vastaan juutalaisten sukulaisia, jotka ovat alle 14 vuotiaita tai yli 60-vuotiaita.

USA:ssa oli kiintiöjärjestelmää varattomille maahanmuuttajille ( Quota Act).

http://immigrationtous.net/95-emergency-quota-act-united-states-1921.html

Monet Euroopan juutalaisista ei voinut täyttää maahanmuuton asettamia vaatimuksia. Marraskuussa 1942 meni pirstaleiksi eräs presidentti Rooseveltin tekemä ehdotus maahanmuuttomääräysten helpottamisesta.

Sotilashallinon asettama laki numero 52 lokakuun 20. päivä vuonna 1947 jälkeenpäin korvaamisesta ja sopimisesta ( Wiedergutmachen).

  ( https://deutschesreichforever.files.wordpress.com/2013/01/gesetz-nr-52.pdf )

Toukokuun 14. päivänä vuonna 1948 julisti Israelin valtio syntymisensä.

( http://www.israelnet.de/unabhaengigkeitserklaerung.html )

Sen jälkeen USA vapautti juutalaisten maahanmuuttomahdollisuudet.

.........................................................................................................................................................

(Suomennokseni jatkoa...)

(4 ) Quakenbrückin juutalaiset vuosina 1847- 1940 ja 1949- 1965.

Koska juutalaisia 18. vuosisadalla pidettiin kerjäläisten kaltaisina ja kulkukauppiaina niin Quackenbrückin kaupunki eväsi heiltä pysyvän oleskeluluvan vuoteen 1847 asti. Mutta koska Preussin asetukset olivat vuodesta 1842 alkaen lieventyneet, ei kaupungin maistraatti voinut enää kieltää heitä asettumasta sinne.

Jacob Cohn, hänen siskonsa Amalie ja hänen apulaisensa Samuel Buichsbaum saapuivat vuonna 1847 Quakenbrückiin. He olivat ensimmäiset talolliset juutalaiset kansalaiset tässä kaupungissa. Seuraavat juutalaiset tulivat Quakenbrückiin vuonna 1859. Benjamin Frank ja Isaac Vorsanger vaimoineen muodostivat perheet ja aloittivat karjamyynnin, teurastamon ja kangasvaraston pidon. 

Bramschista Cloppenburgiin johtava valtatie ja Osnabruckista Oldenburgiin johtava rautatie muodostuivat kauppiaille yhä edullisemmaksi. Varhain vuonna 1901 aukaistiin lisäksi kapearaiteinen rata Quakenbrück-Rheine Lingenin kautta (https://de.wikipedia.org/wiki/Bahnhof_Lingen_%28Ems%29 ). Rautateitse kauppiaat pystyivät suorittamaan kuljetuksia nopeammin ja pidempiä matkoja. Kaupankäyntiolosuhteet olivat nyt hyvät Hollannin suuntaan ja Ruhrin alueelle. 

Quakenbrückin juutalaiset olivat suurimmaksi osaksi karjanmyyjiä., kangaskauppiaita ja teurastajia ja myöhempinä aikoina tuli lisäksi puutavaran kauppiaita ja kahvinmyyjiä joukkoon. Heidän sukulaissuhteittensa avulla muodostui kaupankäyntiverkostoja, joiden välityksellä saattoi suotuisasti toimittaa hankintoja ja myyntejä. Asenteiltaan Quakenbrückin juutalaiset olivat konservatiivisia, eivät kuitenkaan ortodokseja ja he ottivat aluksi vilkkaasti osaa Quakenbrückin yhdistyselämään. Vuonna 1898 Moriz Vorsanger tuli vuoden ampujakuninkaaksi ampujayhdistyksessä. 

Vuosina 1870- 1890 juutalainen seurakunta laajeni ja ponnisteli saadakseen oman rukoushuoneen. Virallisesti vihittiin 9. joulukuuta 1897 ( miltei 118 vuotta sitten) Quakenbrückin rukoushuone, jota kutsuttiin kansan kesken synagogaksi, vaikka siihen sisältyi yksi asunto. Synagogaseurakunnan nimeksi tuli  Synagogengemeinde Badbergen ( Badbergenin synagogaseurakunta), koska vuonna 1816 oli pystytetty Badbergeniin ensimmäinen rukoushuone ja nimi haluttiin pysyttää samana, kun rukoushuone tuli Quakenbrückiin. David Adler oli uuden rukoushuoneen ensimmäinen juutalainen opettaja, joka omasi rukoushuoneen, kouluhuoneen ja asunnon. Juutalainen alakoulu jouduttiin lopettamaan jo vuonna 1925. Niistä lähtien koulutilaa käytettiin vielä, mutta vain uskonnonopetukseen. Juutalaiset lapset kävivät siitä lähtien evankelista kansakoulua ja sitten yläluokilla tytöt tyttökoulua tai pojat normaalilyseota. 

Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914- 1918) sotaväkeen ilmoittautuivat Siegfrid Hirsch, Paul Kohlberg,, Max Kosses, Max Reinsberg, Leopold, Albert ja Sigmund Simon, Walter Simon, Moritz ja Hugo Simon sekä Abraham Trepp. Paul Kohlberg kaatui sodassa ja Leopold Simon sekä Abraham Trepp haavoittuivat. Sairaalassaoloaikoja on dokumentoituna Max Kossesilta ja Sigmund Simonilta. 

Kun Saksaan tuli vaikea inflaatio (1919- 1923) Quakenbrückissa sijaitsevan Badbergin synagogaseurakunnan jäsenet kokosivat rahavaransa yhteen ja hankkivat lokakuussa 1922 1,5 hehtaarin hautausmaa-alueen Quakenbrückista Steimelage- tien varrelta. 

Philipp Reinsberg valittiin osallistumaan Quakenbrückin kaupungin politiikkaan 1923- 1924. Vuonna 1925 asui Quakenbrückissa 54 juutalaista. Kristittyjen ja juutalaisten suhtautuminen toisiinsa oli kohteliasta ja ystävällistä. Oli olemassa juutalainen tapa hieroa naimakauppoja. Ei tunneta, kuka toimi virallisena naimakauppojen välittäjänä (Schadchen). 

Vanhempien quakenbrückiläisten kansalaisten muistikuvien mukaan juutalaiset antoivat kristityille työtä taloudenhoidossa ja liikkeissä. Nämä toimivat itsenäisesti tai juutalaisissa talouksissa ja liikkeissä. Ei tunnetta tapausta, jossa juutalainen mies tai nainen olisi ollut työssä kristityssä taloudenhoidossa. Juutalaiset ja kristityt lapset leikkivät keskenään naapurustossa ja kulkivat sisään ja ulos eri taloissa. Juutalaisen Arthur Perlsteinin ympärillä kiehäsi kristittyä naisväkeä ja tervetullutta olikin sellainen auringonpaiste. 

Kristittyjen ja juutalaisten juhlapyhät olivat erilaisia ja juutalaiset ja kristitty eivät solmineet avioliittoja keskenään, joten yhteisiä perhejuhlia ei muodostunut. Naapuruston paikallisiin tapoihin ja tottumuksiin ei sisällytetty juutalaisia. Kuitenkin Hirschin perhe jakoi Pesach juhlan happamatonta leipää (Mazzen) keväisin naapureille. Hirschin perheen entinen naapuri, Wilma Schlarmann muisteli, kuinka hänen isänsä oli mielellään syönyt niitä Mazzen (mazoth) -leipiä. 

Quakenbrückin juutalaisista otetuissa vanhoissa valokuvissa on elegantisti pukeutuneita henkilöitä. He erosivat Quakenbrückin muista pikkuporvareista siinä, että he eivät tuskin ollenkaan tehneet puutarhatöitä. Tulojensaantitilanneet  olivat juutalaisilla  erilaisia. Jotkut heistä olivat köyhiä ja elämässä selviytyminen oli pikemminkin kehnoa kuin hyvää. Kuitenkaan heitä ei ollut koskaan kotiapulaisina tai renkeinä kristityissä perheissä. Suuri enemmistö juutalaisista sai toimeentulonsa karjan myynnistä, teurastamon pidosta ja tekstiilitavarain myynnistä. Silloin heillä oli runsaat tulot. Kahdella perheellä oli suurehkot tulot ja he hankkivat 1920 autot ja omasivat useita taloja (Palkkateurastamon omaava Simon ja Reinsbergin kutomo). Juutalaiset opettajat saivat tulonsa synagogaseurakunnan jäseniltä sekä valtiollisen raha-avustuksen Hannoverin kuningaskunnan läänistä (osavaltiosta?)  (vuodesta 1857).

Juutalaiset liikkeet pidettiin sunnuntaisin auki.

Markkinapaikoilla juutalaiset karjakauppiaat keskustelivat keskenään usein jiddischin kielellä.

1930-luvulla  lähettivät juutalaiset perheet varttuneet tyttärensä Delmenhorstiin ( Betty Garsonille), Wesel  am Rheiniin (Grete Mindukselle), Leipzigiin (Gitella Beerille) tai Amsterdamiin (Irma Reinsbergille) vaatteidenvalmistusoppiin. Charlotte Hirschberg suoritti loppuun sairaanhoitajaopinnot Berliinissä. Irma ja Walter Reinsberg, Hans ja Fritz Reinsberg sekä Fritz Hirsch kävivät Quakenbrückin normaalilyseon. Hans Reinsberg opiskeli  vuodesta 1931/1932 lääketiedettä Marburgissa.

Vuonna 1933 muuttuivat juutalaisten ja kristittyjen väliset suhteet pikkuhiljaa. Ensimmäiset juutalaiset alkoivat myydä liikkeitään ja talojaan ja lähteä pois Saksasta  vuoden 1933 huhtikuun ensimmäisen päivän jälkeen, josta lähtien juutalaisia liikkeitä oli alettu boikotoida ja   Quakenbrückissäkin  SA- jäseniä oli asetettu seisomaan  juutalaisten kauppojen eteen.  Ensimmäisenä  kaikista lähti  Max Kosses. Muutamat  quakenbrückiläiset kiersivät juutalaisilta ostoskieltoa lähettämällä lapsiaan ostoksille.

Juutalaiset lapset eivät saaneet esiintyä yhdessä muitten nuorten  ja Hitler Jugendin (HJ) kanssa. Paul Simmons muisteli, miten hän katsoi ikkunasta St. Antoniortissa 30. tammikuuta 1933, Hitlerin valtakunnankansleriksi korottamisen aattona, soihtukulkuetta ja sanoi isälleen: Isä, minäkin haluaisin tulla Hitler-nuoreksi. Siihen aikaan hän oli kahdeksan vuotta. Koulujen pihoilla eivät juutalaiset lapset enää saaneet osallistua välituntien yhteisiin leikkeihin ja he seisoivat laidoilla eristäytyneenä. 

Juutalainen partioyhdistys, jonka päämaja oli Berliinissä, ehdotti helluntaina vuonna 1935 Quakenbrückiin neuvottelutilaisuutta, ja samalla juutalaisia nuoria olisi pitänyt valmistaa Palestiinaan muuttoon. Mutta Quakenbrückin kaupunki ja valtiollinen poliisi Berliinissä hylkäsivät ehdotuksen, koska samaan aikaan seudulla piti järjestää SS:n ja nuoren väen tapaaminen. 

Syyskuun 16. päivästä vuonna 1935 lähtien eivät juutalaiset saaneet enää pitää arjalaisia taloudenhoitajia. Tämä säädös ei koskenut ainoastaan Quakenbrückin juutalaisia, vaan kaikkia kristittyjä, jotka näihin asti olivat saaneet varman tulonsa juutalaisilta työnantajilta. Ainoastaan rouva Bremmes ei noudattanut tuollaista määräystä. 

Myöhäiskesällä 1935 Quakenbrückiin vielä jäljelle jääneet juutalaiset huomasivat kaupungin yleisessä kylpylaitoksessa kyltin, jossa oli teksti: Juutalaiset epätoivottuja. Erna Simon ( o.s. Gumprich) vältti siitä lähtien yleistä kylpylää. 

Juutalaiset eivät saaneet elokuun 8. päivän jälkeen vuonna 1935 vuokrata arjalaisille virkamiehille. Eräs virkailija sanoi irti asuntonsa juutalaisen talossa. Kahdelle muulle virkamiehelle ongelmatilanne ratkesi itsestään, koska juutalaiset myivät talonsa. 

Syyskuun 16. päivän jälkeen vuonna 1935 (Nürnbergin lakien jälkeen) eivät lääkärit enää voineet hoitaa yhtään juutalaista potilasta. Hammaslääkäri tri Wörndle joka asui Gartenstrasse- kadun varrella, ei pitäytynyt noihin säädöksiin. Mutta juutalaisten piti pimeyden turvin tulla puutarhan ja keittiön kautta hoitohuoneeseen. Quakenbrückin toinen hammaslääkäri noudatti sääntöjä. 

Vuosina 1935 ja 1936 suurin osa juutalaisista muutti pois Quakenbrückista.

Karjatalousyhdistys Weser Ems riisti karjankauppiailta 28.12. 1937 karjanmyyntiloikeuden. Firma Recha Hirsch ilmoitti tämän jälkeen lopettavansa elinkeinonharjoituksensa.

Vuoden 1937 jälkeen oli olemassa enää Leopold Simonin puutavaranmyyntiliike Quakenbrückissä. Hän toimitti vieläpä sotilaslentokentälle puutavaraa. Tästä sotilasjohto valitti heti heinäkuussa 1936 kirjoittamalla pormestarille. Juutalainen liike-elämä sammui 10. marraskuuta 1938. 

Kun Quakenbrückin rukoushuone oli varhaisina aamutunteina marraskuun 10. päivä 1938 poltettu, viimeisten Quakenbruckiin jääneiden juutalaisten elämäntilanne muuttui sietämättömäksi. Walter Neublum, Oskar Simon, Leopold Simon ja Enrst Beer joutuivat lyhyeksi aikaa Buchenwaldin keskitysleirille. Heidän vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet ostettua mistään enää elintarvikkeita. Koska Quakenbrückin elintarvikkeiden myyjät tunsivat heidät, heille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi matkustaa johonkin toiseen kylään, missä kukaan ei tunnista heitä juutalaisiksi. Naapurit joutuivat riskiin joutua kiinni, Gestapon ( salaisen valtiollisen poliisin ) kuulusteltavaksi ja vankilaan. 

Ellen Ursula Simon ei saanut jatkaa tyttökoulun yläluokkia.

Lina Simonin asuintalo joka sijaitsen Hasestrasse-kadun varrella numerossa 6, julistettiin pogromin jälkeen juutalaistaloksi. Huhtikuusta 1939 alkaen asuivat kaikki Quakenbrückiin jääneet juutalaiset tässä talossa.

Lina Simon pystyi kuitenkin elokuussa 1939 matkustamaan molempien poikiensa Albertin ja Sigmundin kanssa Etelä-Afrikkaan. Walter Neublum pakeni 1939 Belgiaan. Hänen vaimonsa Selma ja poikansa Manfred (Franz) seurasivat perässä Hollantiin Erään pakolaisjärjestön avulla myös heidän molemmat tyttärensä Resi ja Sonja tulivat Belgiaan. Hella ja Ellen Ursula Simon tulivat erään Hamburgissa sijaitsevan juutalaisen internaatin kautta heinäkuussa 1939 lapsikuljetuksessa Englantiin.

Englanti oli heti pogromin jälkeen julistanut ottavansa 10 000 sellaista juutalaista lasta vastaan,, joiden vanhemmat eivät enää kykene heistä huolehtimaan. 

Opettaja Ernst Beer, hänen vaimonsa Anna ja tyttärensä Gitella tulivat vuonna 1940 Oldenburgin kautta Berliiniin. Oskar Simon ja vaimo Alice sekä tytär Ruth pakenivat 1940 Wuppertaliin. Erna Simon, Hellan ja Ellen Ursulan äiti, meni vuonna 1940 Düsseldorfiin. 

Quakenbrükissa ei kätketty yhtään juutalaista. Kaikkia kulkemisia vahdittiin tekemällä saapumisilmoitus ja poistumisilmoitus.

Toukokuussa 1940 jättivät viimeiset juutalaiset Quakenbrückin. Täällä ei ole enää yhtään juutalaista, merkitsi Quakenbrückin kaupunki muistiin 12.5. 1941 eräässä kirjelmässään Osnabruckin valtiolliselle poliisille. 

Yhteenvetona voidaan todistetusti vahvistaa, että vuonna 1934 asui vielä 46 juutalaista Quakenbrückissa: Karl Frank, Erich Kohlberg, Moses Perlstein, Hedwig Simon ja Hermine Simon kuolivat luonnollisen kuoleman vuosina 1934- 1938.

Ernst, Anna ja Gitella Beer, Selma ja Resi Neublum, Oskar, Alice ja Ruth Simon, Leopold ja Erna Simon, Julia Kaufmann, Johanna Kronenberg, Elsa Gerson ja Erich Simon joutuivat vuosina 1938- 1944 kansallissosialismin uhreiksi.

Lazarus, Elisabeth, Manfred ja Fritz Cohen, Benno Frank, Betty Gerson, Siegfried, Recha, Ruth, Olga ja Fritz Hirsch, Elias ja Friederike Hirschberg, Hedwig Kohlberg, Max, Helene ja Adolf Kosses, Walter, Sonja ja Franz Neublum, Philipp, Frieda ja Fritz Reinsberg, Lina ja Sigmund Simon, Hella ja Ursula Ellen Simon pystyivät pelastamaan henkensä 1935 - 1940 pakenemalla ulkomaille. 

Vuonna 1949 palasi Walter Neublum, ainoana quakenbrückilaisjuutalaisena takaisin mukanaan kristityiksi kastetut lapsensa. 

Muutamat Quakenbrückin kristityistä ovat koettaneet saada jälleen yhteyttä entisiin Quakenbrückin juutalaisiin. Muuan Opelin myyjä Quakenbrückistä lahjoitti auton puolijuutalaiselle Albert Steinheimille, Siegfrid Hirschin entiselle rengille. Muutamat juutalaiset kuten Olga Hirsch, Irma Reinsberg, Ursula Ellen ja Hella Simon, Paul Simons, Fritz Cohen ovat solmineet jälleen kontaktin ja silloin tällöin käyneet Quakenbrückissa . Toiset, poisajamisten ja karkoittamisten traumatisoimina, välttävät kaikkea kontaktia. 

Liittoutuneiden antamien sääntöjen perusteella 20. päivästä lokakuuta 1947 olivat kaikki kaupat joita solmittiin 1933:sta lähtien juutalaisten ja saksalaisten kesken, epäpäteviä. Muutamat juutalaiset panivat käytäntöön sotilashallinnon lain numero 52 ja vaativat 1950 aikoihin sen omaisuuden takaisin luovutusta (palauttamista) , minkä he olivat kansallissosialismin aikana menettäneet. 

Juutalaiset olivat vuosien 1933- 1945 välillä pakkotilanteessa, jossa heidän oli myytävä omaisuutensa alihintaan. Pääoman katoa Kolmannesta valtakunnasta estämään oli asetettu vero (Reichfluctsteuer, (1934) ( https://en.wikipedia.org/wiki/Reich_Flight_Tax )ja juutalaisen omaisuuden poisluovutuksissa (1938) virallinen maksettu kauppahinta oli joissain tapauksissa vielä matalampi kuin tehdystä laskusta käy ilmi. Muutamat kristityt quakenbrückilaiset  olivat tällä tavalla auttaneet juutalaisia naapureita pakenemisessa tai maastamuutossa.

(suomennosta saksasta)

Renate Rangermannin kirjan sisältöä (1) (2) (3) Niedersachsenilainen kylän juutalaisväestön historiasta

Renate Rangermannin saksankielisen kirjan   otsikkona on : Sano minulle missä juutalaiset ovat? Quakenbruckin juutalaisväestön historiaa sadan vuoden ajalta. Renate Rangermannin tutkimustyö.

R. Rengermann kertoi, että hän  on kustantanut itse pienen määrän tätä tutkimustyötään.  Kirjapainon on Oelkers, Artland, Quakenbruck, Saksa. Maksoin 20 EU  (10EU kirjasta ja postikuluista etukäteen   varmuudeksi  toiset 10 EU).. Kirjalla  ei ole vielä ISBN numeroa, hän kertoi.  Olen maininnut kirjasta israelilaislähteisiin.  Saksankieleni on vasta nyt  uudistreenauksessa ja luen hitaasti  kirjaa.

• Tutkimustyön tuloksena oleva kirja  on sisällöltään jaettu täten.

1. "Esipuhe (Tri Martin Espenhorst 2013)
2. Johdanto ( Renate Rengermann)
3. Quakenbrück  vuosina 1814- 1950
4. Quackenbrückin juutalaiset vuosina 1847- 1940 ja 1949- 1965.
5. Rukoushuone
6. Israelilainen  naistenyhdistys
7. Juutalaisten sotaveteraanien valtakunnallinen liitto
8. Badbergenin/Grothen juutalainen hautausmaa
9. Quakenbrückin juutalainen hautausmaa
10. Juutalaisten elämäkertoja
11. Loppulause
12. Kiitosmaininnat
13. Liite
14. Merkkien selitys
15. Lähteet
16. Kirjallisuusluettelo
17. Kompastuskivet (Stolpersteine) (  https://fi.wikipedia.org/wiki/Kompastuskivet )"

(Mistä tätä kirjaa saa tilattua?
Julkaisijalta suoraan:
 Renate Rengermann,, 49610,  Quakenbrück.

•  Esipuheesta suomennosta

Tänään 16 syyskuuta 2015  olen  alustavasti kääntänyt  esipuhetta, jonka on kirjoittanut tri Martin Espenhorst (Gehrde/Sofia). Paikkana on Gehrde/Helle myöhäiskesällä 2013.

1  Esipuhe

Meidän nykyiselle olemassaolollemme on jäänyt  haasteeksi  ja pysyy haasteena Saksan maan  juutalaisväestön  rikkoutuma 1940-luvulla. Renate Rangermannin tutkimustyö Quakenbrückin juutalaisista  henkilöistä on todisteena siitä, että on lopultakin  tullut aika palauttaa heidät muistiin.   Sopivan ajan lisäksi  lisäksi kirjoittajalle on onnistunut työstää  tutkimusaineistonsa  pohjia myöten  tieteellisesti ja täsmällisesti,  mainittakoon tässä yhteydessä myös  hankaluudet nimien suhteen esiintyneessä   epäselvyydessä.

Tarkkaan tulokseen   hän pääsi  valitsemalla rungon hahmotteluun  tiukasti elämäkertoihin   pysyttäytyvän  lähestymistavan . Niin - miten sitten muulla tavalla  voisi  tai miten pitäisi  käsitellä näitä vieläkin  vaikeita  aihepiirejä?  

1980-luvun historiankirjoittajien riita  leimahdutti esiin  myös suoraa päätä tällaisenkin kysymyksenasettelun: Onko toivottavaa  pelkän tosiasiallinen  ja emotionaalisesti neutraali  juutalaisten historian kirjoittaminen ja onko sellainen  ylipäätänsä mahdollista.  

Samanaikaisesti  on  yleistä  laajahkoa konsensusta siitä, että tämä  eurooppalaisen, saksalaisen ja alueellisen historian jakso ei saa joutua  unohduksiin. Että  tulee vahvistaa  ja saattaa yleiseen tietoon  tietämys niistä tapahtumista, joita 1940 -luvulla tapahtui Saksassa kuten  myös Quakenbrückissä. 

Tällaisen uudistyön  tulisi tapahtua  ilman pakkoa ja moitteitta. Tiedämmehän vanhastaan, miten kulttuurimuistomerkit, kulttuurille ominainen muistaminen ja  unohtaminen sekä kulttuurisidonnainen  asioiden poistyöntäminen mielestä  on vahva tekijä  ihmiskunnan historiassa ja myös yksilön  arkielämässä. 

Kuten aina kaikissa  uudistuksissa  ja innovaatioissa niin myös historiankirjoituksessa täytyy olla luotuna  ensin eräänlainen hyväksynnän ilmapiiri ennen kuin asian saa toteutettua. Nyt oli  tämä  ajankohta  tullut,  minkä  tämä  työ osoitti.   Sitä paitsi  viime tingassa, sillä  ensikäden  tietoa antavia henkilöitä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalta ikäluokalta  voidaan mitään kysyä. 

Niinpä  Renate Rangermannin tutkimustyö kuuluu niitten Holokaustia  käsittelevien  töitten joukkoon, joita on  syntynyt viime vuosina muillakin   seuduilla tai  suoraan  julkaistujen töitten joukkoon.  Samalla se on esikuva monille alueille, joilta vielä  puuttuu vastaavia tutkimuksia. 

Tri Martin Espenhorst (Gehrde/Sofia)

Gehrde/Helle  vuoden 2013 myöhäiskesällä "

2  Johdanto

" Quakenbrückin juutalaisyhteiskunnan elämästä on toistaiseksi ollut vain vähäisen julkista, saatavilla olevaa informaatioaineistoa.

Vuonna 1985 julkaistiin kirja: Jarck, Horst-Rüdinger. ”Quakenbrück – Von der Grenzfestung zum Gewerbezentrum” (Quakenbrück. Rajalinnakkeesta ammatti- teollisuuskeskukseksi ). ISBN 3-9800335-3-8.  Kirjassa esiintyi artikkeli, jonka oli laatinut valtion arkistoneuvos tri Theodor Penners. Artikkelin otsikkona oli: ” Die jüdische Gemeinde in Quakenbrück”(Quakenbrückin juutalainen seurakunta”.

Vuonna 1997 julkaisi Maria von Borries kirjansa ”Euer Name lebt – Zur Geschichte der Juden in der Region Bersenbrück”. (Teidän nimenne elää - Bersenbrückin alueen juutalaisten historiasta). Tässä kirjassaan hän mainitsi sivumennen Quakenbrückin juutalaiset.

Vuonna 1987 Heiko Bockstiegel kertoi Bersenbrückin Aluesanomissa (Bersenbrücker Kreisblatt) eri artikkeleissa Quackenbrückin juutalaisista.

Vuonna 2002 aloin seuloa käsillä olevaa informaatiota sosiologisesti sävyttyneellä uteliaisuudella ja laajensin tietämystäni haastattelemalla sekä Quakenbrückissä syntyneitä juutalaisia kaikkialla maailmassa että syntyperäisiä iäkkäämpiä quakenbrückiläisiä kansalaisia.

Nyt tahtoisin tehdä nämä kokoomani tutkimustulokset julkisesti saatavilla oleviksi. 
 

Renate Rangermann”

• "Quakenbrück  vuosina 1814 - 1950
  

Quakenbrück oli alkujaan pieni rajakaupunki. Wienin kongressin aikaan (1814/1815) Sitä rajoitti alueet Hannoverin läänistä Oldenburgin lääniin."
 
(My Comment: (Tässä luen tunnin ajan netistä modernia lisätietoa tämän päivän Quakenbrückista http://www.wikiwand.com/de/Quakenbr%C3%BCck.  Renate Rangermann lähetti kirjeessään  myös  hyviä turistikarttoja  ja esiteitä  Quakenbückin  kauniista seudusta)

´Quakenbrück on siisti ystävällismielinen pikkukaupunki. Siellä vallitsee hyvinvointi, jonka kaltaista turhaan etsii Niederosnabrückistä ja Niedermünsteristä Ostfrieslandiin saakka... Yleisteollisuudellaan asukkaat ovat kunnostautuneet ...´Pappi, sittemmin lääninrovasti Johann Gottfried Hoche lausui näitä entista hansakaupunkia ylistäviä sanoja ollessaan siellä 1800-luvun lopulla.

Kuitenkin jo vuonna 1823 oli kaupungin maistraatti kirjoittanut Hannoverin kuningaskunnan  maaherralle Osnabruckiin: ´Kaupankäynnin yhä jatkuva väheneminen aiheuttaa jatkuvia äänekkäitä valituksia...´

Vasta 1834 asetettiin uusia tullikantosopimuksia Hannoverin ja Oldenburgin kesken, jotta  kaupankäyntiolosuhteet jälleen  kohenisivat. Puuttuvat kaukoliikenneyhteydet osoittautuivat kuitenkin haitaksi. Teollisen vallankumouksen uusiin vaatimuksiin eivät pelto- metsä- ja niittypolut soveltuneet. Sen takia rakennettiin Bramschiin vievä valtatie 1838 ja vuosina 1839 - 1841 Cloppenburgiin vievä valtatie.

Quakenbrück yleissilmäyksellä oli pikkukaupunki. Kaupungin ympärysmuuri useine kaupunginportteineen ympäröi keskustan. Vuonna 1836 oli seudulla 2250 asukasta. Enemmistö väestöstä oli evankelisia kristittyjä ja vähemmistö katolilaisia. Keskinäisissä suhteissaan kummatkin ryhmät olivat ekumeenisesti suuntautuneita. Siihen aikaan ei asunut juutalaisia Quakenbrückissä.

Quakenbrück oli tyypillinen pikkuporvarillinen kaupunki, jota ympäröi uittovedet, niityt ja metsät ja vesitie kulki sen läpikin. Tudortyyliset talot ( koristeelliset puuristikkoiset ulkopinnat) sijaitsivat vierekkäin, usein alle metrin päässä toisistaan,  päädyt kaupungin kadulle suuntautuen. Talovälejä  sulki portti, joka johti puutarhaan. Puutarhoissa voitiin viljellä jokapäiväiseen käyttöön vihanneksia. Vuodesta 1890 on ollut lisäksi kukkien viljelyä. Puutarhassa oli ulkohuone. Iltaisin aikuiset myrskylyhtyineen ja lapsineen kävivät siinä. Navetta oli rakennettu talon yhteyteen. Siellä saatettiin pitää lehmää, sikaa ja muutamia kanasia. Aamuisin lönkyttivät lehmät paimentajansa edellä kosteille niityille. Iltaisin ne palasivat navettaansa. Kellonajankin saattoi siitä tarkentaa. Niinpä quakenbürgerilaiset porvarit olivat enimmäkseen omavaraisia ja myivät naapureilleen maitoa ja munia, talvisin lihaa. Illan hetkinä oli kankaankudontaa ja langankehruuta. Jokapäiväistä elämänmenoa leimasi oma perhe, sukulaiset, naapurit, koti ja puutarha, peltotyö joko maanviljelyksessä tai karjanhoidossa. Yhdistystoiminta oli myös intensiivistä.  Ennen kaikkea oli suojeluskunta ja voimisteluyhdistys. 

 

Vuonna 1855 bremeniläinen kirjanpainaja Buddenberg aukaisi ensimmäisen kirjapainonsa Quakenbrückissa.  Sen seurauksena aloitti 14. 2. 1855 ensimmäisenä päivälehtenä ilmestyä Quakenbrücker Anzeiger – lehti. (Quakenbrückin tiedonantaja). Se nimettiin vuonna 1860 uudestaan: Allgemeine Anzeiger für die Stadt Quakenbrück (Quakenbrückin kaupungin yleinen tiedonantaja). Vuodesta 1877 se kuului Bersenbrücker Kreisblatt- lehden  (Bersenbrückin piirin sanomalehti) alaisuuteen . Vuodesta 1901 vuoteen 1923 tuli markkinoille laajempi sanomalehti kirjankustantaja Kleinertilta: Der Artländer Anzeiger ( Artlandin sanomat ). 

 

Evankelisilla ja katolilaisilla kristityillä oli kummallakin oma kirkkonsa kaupungin keskustassa. Pyhän Sylvesterin kirkko rakennettiin vuonna 1276 ja Pyhän Maarian kirkko 1652. Evankelinen työväenyhdistys ja katolilainen Kolping- yhdistys ( perhekeskeistä sosiaalista työtä tekevä katolilainen yhdistys,https://de.wikipedia.org/wiki/Kolpingwerk ) muodostivat tunnustuksellisen täydennyksen tunnustusrajat ylittäville poliittisille puolueille, jotka teollisen vallankumouksen ajoista (mikä alkoi 1815 ja 1835 välisenä aikana) olivat esiintyneet työntekijöitä edustamassa. Katolilainen Pyhän Maarian kirkko sai vuonna 1873 yhden tornin. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1865 vihittiin evankelinen sairaala ja katolilainen vuonna 1893. Molemmat sairaalat korvasivat aiemman lasaretin ja köyhäintalon St. Antoniort nimisessä paikassa. Juutalaiset asukkaat, joita Quakenbrückissa asui vuodesta 1847, pystyttivät vuonna 1897 rukoushuoneen Kreuzstrasse-nimisen kadun varteen.

Kaupungin keskustassa sijaitsi raatihuone, käräjäoikeus, verotoimisto ja latinakoulu. Latinalainen koulu on mainittu ensimmäisen kerran jo 1354 ja se nimettiin uudestaan 1878 normaalilyseoksi, jossa kävi nuoret pojat. Sen lisäksi oli jo vuodesta 1647 evankelinen ja katolilainen kansakoulu. Tytöt kävivät yläasteen tyttökoulun. Tyttöjen keskikoulun ( Mittelschule für Mädchen) kronikan tuhosi varusväki huhtikuussa 1945. On vanha tapa, että yläasteen tyttökoulun kahdeksannen luokan jälkeen tytöt jättävät koulunkäynnin. Vuonna 1839 käsityöläiset saivat sunnuntaikoulun. Vuonna 1874 aukaistiin pienporvarien koulu, Vuodesta 1875 on ollut olemassa kaupungin nurmilla voimisteluhalli, Vuonna 1937 tuli Bahnhofsstrasse - kadun varteen kauppakoulu entiseen Artlandin pankkirakennukseen. Näin oli Quakenbrückista kehittynyt koulukaupunki.

Vuoden 1847 aikoihin pystytettiin suojeluskuntarakennus, lennätinasema aloitti toimia 1. joulukuuta 1863. Vapaaehtoinen palokunta (VPK) perustettiin vuonna 1878. Vuonna 1899 saatiin kaupunkiin yleinen kylpylä. 

 

Talouselämälle oli leima-antavina yksi tuulimylly, viininvalmistus (1759), yksi parkitsemislaitos (1812) ja käsityöläisten liiketoiminta. Kun rautatie oli saatu rakennettua Saksan-Ranskan sodan (1870- 1871) jälkeen ja työ saatu päätökseen 1875- 1876, Quakenbrückin teollistuminen sai vauhtia ja silloin laajentui mm vuonna 1849 perustettu Schaden harja-, luuta- ja pensselitehdas sekä Heyen parkituslaitos. Tämän lisäksi kaupunkiin tuli 1888 Lubrechtin ( vuodesta 1895 Bartramin) langankehräämö- ja kankaankirjontatehdas ja vuonna 1913 Simonin palkkateurastamo,

Vuodesta 1896 on olemassa raatihuoneen edessä olevalla aukiolla Saksan-Ranskan sodassa kaatuneitten muistoksi pystytetty voiton muistopatsas. Vuonna 1910 vihittiin asemarakennus. 1935 sotilaslentokentän rakentamisen yhteydessä sotilaita kulki nykyiseen Neustadtiin Quakenbrückistä käsin. 

 

Vuonna 1879 oli Quakenbrückissä 2500 kansalaista. Kaksi kolmasosaa väestöstä oli evankelisia, yksi kolmannes katolisia ja juutalaisia oli 21 henkilöä. Vuonna 1900 nousi asukasluku 3100:aan ja vuonna 1925 oli asukkaita 4400. Niinä aikoina asui Quakenbrückissä 54 juutalaista ja he osallistuivat aktiivisti kaupungin elämään. 

 

Schützenfest (https://en.wikipedia.org/wiki/Sch%C3%Bctzenfest ) "marksmen's festival", kohdeammuntakilpailu markkinoillla , ja erilaiset kirkkomessut (Kirmes) olivat tapahtumia, jotka saivat väen kokoon ja niihin kertyi kaikista uskonsuunnista osallistujia. Vuonna 1898 tuli tässä perinteisessä  tarkka-ammuntakilpailussa juutalainen Moriz Vorsanger ampujien kuninkaaksi.

  

Muutamat juutalaiset vaikuttivat kokosydämisesti Quakenbrückin kaupungin hyväksi. Theodor Simon kuului vuonna 1905 Artländer -Bankin perustajajäseniin ja virkaveljet valitsivat vuonna 1923 Philipp Reinsbergin Quakenbrückin kaupungin kansalaisneuvostoon. 

 

Teollistumisen myötä Saksan kaupungit kasvoivat. Ja sitä mukaa nousi myös elintarvikkeiden tarve. Quakenbrückiä ympäröivä seutu on maanviljelysaluetta. Kristityt ja juutalaiset karjankauppiaat tunsivat hyvin tarve- ja tarjontatilanteen ja he aloittivat viivyttelemättä karjankuljetukset rautateitse Quakenbrückista Ruhrin alueelle ja Hollantiin asti. Samalla he toimittivat tekstiilituotteita, valmisvaatteita, koneita ja keramiikka-astioita suurkaupungeista takaisin Quakenbrückiin. Juutalaisilla kauppiailla oli etuna heidän hyvin laajalle ulottuvat kommunikaatioverkostonsa Tämän takia kristityt kauppiaat tekivät yhteistyötä juutalaisten ammattiveljiensä kanssa.

Koska niin kristityt kuin juutalaisetkin kauppiaat pyrkivät mahdollisimman hyvään voittoon, he eivät ottaneet niinkään  huomioon tuotteiden tuottajan etuja (maanviljelijöitä, vuokrattuja työntekijöitä). Pienviljelijät ja vuokratyöläiset kärsivät matalista myyntihinnoista ja köyhtyneet päiväpalkkalaiset ja kaupungin työläiset korkeista ostohinnoista. Jotta tämä vaje olisi saatu tasoitettua, syntyi vuosina 1850 ja 1900 Saksassa yhtiöitä (Raiffeisen ja Konsum).

Vuonna 1900 heinäkuun 13. päivä perusti 19 käsityöläismestaria ja kauppiasta yhdistyksen nimeltä ”Spar- und Darlehens-Verein für den Amstgerichtsbezirk Quakenbrück”, Quakenbrückin alemman oikeusportaan alueen (käräjäpiirin)  säästö_ ja lainayhdistyksen . Yhtiön jäsenet nimesivät uudelleen pankkinsa vuonna 1939 Quakenbrückin kansallispankiksi, ”Volksbank Quackenbrück”. Vuosisadan vaihteessa syntyi Quakenbrückissa muutamia elintarvikeitten tukkukauppojakin, esim. Edeka-Grosshandel, joka sijaitsi Wilhelmstrasse-kadulla aseman takana. Nykyään siinä on disko Flash. 

 

Juutalaiset ostivat kristittyjen liikkeitä ja kristityt ostivat juutalaisten liikkeitä Vuoteen 1933 asti ei ollut merkkejä konfliktin mahdollisuudesta kristittyjen ja juutalaisten kesken, pikemminkin oli ilmiselvää kanssakäynnin suuntausta. 

 

Mutta vuodesta 1933 tilanne muuttui. Toisaalta saksalaiskristityiltä vaadittiin: että he eivät enää saaneet tehdä sisäänostoja tavarataloista, lyhyttavaraliikkeistä tai Konsum- yhtiöistä, koska ne leimautuivat juutalaisiksi. Toisaalta kristityt ostivat juutalaisten omistamaa tavaraa ja maatiloja, koska juutalaisten oli myytävä kaikki, mitä he omistavat pelastautuakseen ulkomaille. Syntyi tavarahuoneita esim. Bersenbrückiin, joissa kristittyjen palauttamaa juutalaista omaisuutta saattoi hankkia itselleen.

Kaikki Quakenbrückin virkamiehet menivät varhain NSDAP puolueeseen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Saksan_kansallissosialistinen_ty%C3%B6v%C3%A4enpuolue

Moni maanviljelijäkin meni puolueeseen oletettavasti siksi että pääsisi veloistansa. Liikemiehet toivoivat saavansa jäsenyydestään sosioekonomisia etuja. Ei kuitenkaan joka maanviljelijä eikä joka kauppias mennyt puolueen jäseneksi. Koska NSDAP jo huhtikuussa 1933 nostatti esiin jäseneksiottamisen esteen, monet miehistä liittyivät SA:han todistaakseen liittoutumisensa Führer Adolf Hitleriin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sturmabteilung

Vuonna 1937 saattoivat kaikki sellaiset kansalaiset mennä NSDAP puolueeseen, jotka niihin asti olivat suojanneet itseään kuulumalla toisiin hallitukselle lojaaleihin liittoihin ja järjestöihin. Vuonna 1939 jäseneksi oton ehdot höllennettiin. 

 

Kaikki quakenbrückilaiset eivät muuttaneet poliittista asennettaan NSDAP:tä suosivaksi. Eräskin kommunisti pysyi edelleen omalle vakaumukselleen uskollisena. Hän kärsi kuritushuonerangaistusta useat vuodet keskitysleirillä. 

 

Reaalilyseon eräs opettaja kuului SS- joukkoon. (https://fi.wikipedia.org/wiki/SS ) ja opetti myös kansallissosialistisessa eliittikoulussa NPEA Haselünne- nimisessä paikassa. ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Nationalpolitische_Erziehungsanstalten ). Eräästä toisesta opettajasta tuli 1941 paikallisjohtaja (Ortsgruppenführer) NSDAP- puolueeseen senjälkeen kun hänen edeltäjänsä oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut itärintamalle, (Neuvostoparatiisiin, Sowietparadis). 

 

Vuonna 1935 alkoivat painostukset niitä kristittyjä kansalaisia kohtaan, jotka suhtautuivat ystävällisesti juutalaisväestöön. Painostus kohdistui lopulta myös asianajajaan, Knist nimeltään. Hänet polttomerkittiin julkisesti. Vuodesta 1935 puoluepoliittinen sanomalehti Der Stürmer ripustettiin yleisön nähtäväksi. Siinä oli isoin kirjaimin: Asianajaja Knist puolustaa juutalaista naista käräjillä, Asianajaja Knistillä oli asianajotoimistonsa Quakenbrückissa ja se kuului SPD:lle. (https://sv.wikipedia.org/wiki/Socialdemokraterna_%28Tyskland%29 ).

Quakenbrückin kaduille annettiin uudet nimet. Pitkäkatu ( Die Lange Strasse) oli nyt Adolf-Hitler-Strasse ja asemakatu Bahnhofstrasse oli Hermann-Göring-Strasse.

Quakenbrückin sairaalat suhtautuivat lojaalisti poliittiseen vallanhaltijaan ja seurasivat asetuksia, joiden mukaan piti varjella itseään perinnöllisiä sairauksia potevalta jälkikasvulta vuodesta 1933 heinäkuusta alkaen. Eräs kaupungin lääkäri aleni allekirjoittamaan paperin, jonka avulla quakenbrückiläisiä henkilöitä vietiin armokuoleman (eutanasian) nimissä (1940/1941) Osnabruckiin ”maan terveys- ja holhouslaitokseen

”( Landes-Heil-und-Pflegeanstalt) Hadamar nimiseen kaupunkiin ja siellä heidät surmattiin. (https://sv.wikipedia.org/wiki/Hadamar). 

 Senjälkeen kehitysvammaisten lasten perheistä muutamat eivät enää menneet lääkäriin. Muutamat perheet hakivat vammaisia lapsiaan takaisin laitoksesta suojellakseen näitä.

 

Kirkosta eroamiset lisääntyivät. Evankelinen kirkko menetti enemmän jäseniään kuin katolilainen, Kirkollisen vihkimisen sijalle tuli saksalainen juhla, jossa paikallinen ryhmänjohtaja piti puheen. Katolisen ja evankelisen kirkon edustajat pysyttelivät levollisina Quakenbrückissa. Vain pastori Vorstius Menslagesta (1935-1945) ilmaisi kriittisyytensä kansallissosialismia kohtaan ja julisti sen olevan väärää uskoa. Hänen lapsensa olivat myös kanssakäymisissä Quakenbrückin juutalaisten lasten kanssa. Vuonna 1944 hänet vapautettiin kirkollisista tehtävistään kirkon johtokunnan toimesta.

Muutamassa vuodessa, vuosina 1933 - 1940 katosivat kaikki juutalaiset Quakenbrückista. Niinpä SA-jäsenet kadottivat samalla päätehtävänsä ja saivat uuden itärintamalta, mikäli ikä ja ruumiillinen kunto sallivat.

Silmiinpistävästi oli Quakenbrückin väestöllä  kansallissosialismin alkuun asti samanlainen ajattelutapa asenteissa ja tunnustuksessa. Kauppiaat, virkamiehet ja maanviljelijät naivat omien ammattialueittensa sisällä. Evankeliset, katoliset ja juutalaiset kansalaiset menivät naimisiin omissa tunnustuspiireissään. Vaikkakin Saksassa jo vuodesta 1886 esiintyi 16%:lla juutalaisista seka-avioliittoja ja vuonna 1900 jo 51%:ssa juutalaisista oli nainut ei-juutalaisen, niin Quakenbrückissa ei ollut solmittu yhtään kristityn ja juutalaisen keskeistä avioliittoa. Berge- ja Bippen- nimisissä paikoissa oli kuitenkin juutalaiskristillinen seka-avioliitto solmittu (Kts. Arthur Neublum, Albert Neublum) . Quakenbrückissa ( Kts. Benno Frank) ja Badbergenissä (kts. Grete Mindus) kummassakin oli yksi kristityn ja juutalaisen välisestä suhteesta syntynyt lapsi. 

Sukulaissuhteistaan käsin kristityt pitivät lähimmäisistään huolta ja siihen kului syvään juurtuneita tapoja ja käytäntöä, ( kuten juhlaseppelten asettamiset, ehtoollinen, konfirmaatio, kirkolliset pyhät, syntymät, hautajaiset, iäkkäitten syntymäpäivät). Naapuriston juhlat eivät tunteneet tunnustuksellisia rajoja, kuitenkaan juutalaiset naapurit eivät ottaneet niitä tapoja. Kristityt naapurit eivät samoin ottaneet juutalaisia tapoja (Bar-Mizva, kuulutukset, Mikve, Chupa) . Poikkeuksena oli kuitenkin hautajaiset (Lewaja). Todistetusti kristityt ovat osallistuneet juutalaisiin hautajaisiin, esim. Theodor Simonin ja Moses Perlsteinin hautajaisiin. 

 

Tiedonvaihtoa evankelisten ja katolisten kristittyjen kesken esiintyi niin myös julkisella areenalla kuin yksityiselämän tasolla. Mutta juutalaisten ja kristittyjen keskeinen tiedonvaihto saattoi tapahtua vain privaatisti rajoittuneesti ( perhejuhlissa ja naapurien keskisissä juhlissa).

Arjalaisen syntyperän ajattelu vallitsi Quakenbrückissa vuosina 1933- 1945. Sen jälkeen eivät tällaiset ideat ole nousseet pintaan. NSDAP:n toiminnan kannattajat joutuivat leirille sodan loputtua . Paikallinen ryhmänjohtaja teki itsemurhan. Hänen vaimonsa surmasi heidän nuorimman poikansa ja sitten itsensä. Natsismin poistuttua liittyi monta entistä NSDAP:n jäsentä takaisin kirkkoon. 

 

Moni kristitty Quakenbrückin asukas, joita minä ( Renate Rengermann) olen haastatellut, on asunut koko elämänsä ajan tässä kaupungissaan. Juutalaisväestöstä vain Karl Frank ( 1869- 1935) eli syntymästään kuolemaansa asti tässä Quakenbrückin kaupungissa. ”

(Suomennosta saksasta)