Lapin kylät Lapin sodan aikana 1944-5: Peltovuoman kylä

Kylän myöhempään historiaan on vaikuttanut suuresti toinen maailmansota ja Lapin sota.

http://www.enontekio.fi/fi/palvelut/koulutus-ja-opiskelu/peltovuoman-koulu/peltovuoman-kyla.html 

Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan 2.9.1944 ja kun Suomen ja Neuvostoliiton aselepoehdot hyväksyttiin 4.9.1944, yhtenä ehtona oli saksalaisten karkottaminen. Siviiliväestön suojelemiseksi annettiin 7.9.1944 käsky Oulujoen pohjoispuolella olevien kuntien evakuoinnista. Peltovuomalaiset evakuoitiin muiden enontekiöläisten tavoin karjoineen ja vähäisine irtaimistoineen Pohjois-Ruotsiin muun muassa Jokmokkiin, Arvidsjauriin, Glommersträskiin, Moskuselliin, Vittangiin ja Kirunaan. Kaikki talot oli lähtiessä siistitty ja puhdistettu kuin pyhäkuntoon, sillä pappilassa asunut saksalainen upseeri oli vakuuttanut, että mitään ei turmella eikä tuhota.[5]

Lapin sota eteni Enontekiölle 3.11.1944.
 Peltovuoman kylä poltettiin 22.11.1944, jolloin poltettiin myös Nunnanen, Vuontisjärvi, loput Hetan kylästä, Muotkajärvi ja Palojoensuu. Polttaminen tuntui sujuneen saksalaisilta nopeasti.[6] Saksalaiset toteuttivat poltetun maan taktiikkaa niin perusteellisesti, että Enontekiöllä poltettiin 95% kaikista rakennuksista, lisäksi kaikki tunturikämpät ja autiotuvat[7].  Poromiehet ja porot nousivat tuntureille Lapin sodan ajaksi[8]. Sodan aikana poromiehet joutuivat luovuttamaan armeijalle vetoporoja huomattavia määriä.  Ruotsiin oli evakuoitu 1703 enontekiöläistä, joista 1580 oli palannut 31.10. 1945 mennessä[9].

Jälleenrakentamisen ajasta peltovuomalainen Kalle Eira kertoo: Peltovuomasta oli säilynyt polttamatta ainoastaan Keskitalon Jalmarin talo, Aleksi ja Kristiina Angelin mökki ja Miinan tupa. Säilyneet talot olivat suureksi avuksi siihen asti, kunnes korsuja saatiin rakennettua väliaikaisasunnoiksi. Korsut olivatkin hyviä asuntoja. Ei vinkunut tuuli nurkissa eikä vesi jäätynyt sankoihin. Väki muutti vähitellen takaisin kylään evakkomatkaltaan Ruotsista. Elämä palautui pikku hiljaa normaaliksi. Myös karja saatiin takaisin Ruotsista, jolloin saatiin taas liha, voi ja maito omasta takaa. Miehet pyysivät omiksi tarpeiksi riekkoja ja kaloja. Myöhemmin niitä riitti myös myyntiin ja niitä vietiinkin Ruotsiin ja vaihdettiin elintarvikkeisiin kuten jauhoihin, kahviin ja sokeriin. Peltovuoman kylään perustettiin kauppa melko nopeasti sodan jälkeen. Ihmisillä oli kuitenkin rahaa niukasti, joten kauppa ei tahtonut kannattaa. [10]

Kun Ruotsista saatiin asuntoparakkeja, pääsi väkikin sitä mukaa palaamaan. Itäpuolisiin kyliin, kuten Peltovuomaan ei parakkien kuljetus ollut mahdollista ennen kuin pioneerit olivat rakentaneet väliaikaiset sillat ja raivanneet miinat. Sillat oli rakennettava Näkkäläjokeen, Vanhaanjokeen, Vuontisjokeen, Markkajokeen, Käkkälöjokeen ja Lainijokeen.

Enontekiön tuolloinen kirkkoherra Aimo Kallio kuvaa enontekiöläisten paluuta seuraavasti: Jokainen kotiin palannut kiirehti ensimmäisenä oman kotinsa raunioitten ääreen. Siinä seistiin pitkään ja hiljaa ja arvata saattoi, minkälaisia tunteita risteili mielessä. Masennus ja toivottomuus pyrkivät hämärtämään tulevaisuuden ajattelua, kun ei ollut mitään, millä ja mistä aloittaisi uutta elämää.  Oli vain tyhjät kädet, ei merkkiäkään tarvikkeista, ei rahaa eikä mahdollisista korvauksista hämärintä aavistusta.. Mutta vähitellen rupesi elävästi tuntumaan siltä, että oli miten oli, kyllä tähän joka tapauksessa uusi koti rakennetaan.[11]

1946

Varsinainen rakentaminen aloitettiin keväällä 1946 , kun sahatavaraa oli jälleen saatavissa. Sahatukkeja kaadettiin, ja tukinajossa olivat sekä poromiehet että hevosmiehet. Lisäksi töissä oli mukana paljon naapurikuntalaisia muoniolaisia. Rakennustoiminta oli vilkasta, mutta eräästä periaatteesta ei tingitty: pyhänä töitä ei tehty. Kun hillat kypsyivät heinä-elokuun vaihteessa, rakennustyöt keskeytettiin, sillä oli aika lähteä hillajängille. Silloin kaikki, jotka vähänkin kykenivät, lapsista vanhuksiin kiirehtivät hillaan, joista saatiin kipeästi tarvittavaa rahaa.[12]