Miesten kertomaa , 1941 tapahtui

•  Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967). Kertomus 25. Kertoja: Lauri Lamminpää, Le Lv.

Aika: 1941, 6. joulukuuta
Karttapaikka:
 Joensuu, Onttola
Poventsa
Pyhäselkä
Höytiäinen
Ilomantsi, valtakunnanraja
Megrijärvi
Fennoskandia
Äänisjärvi, Poventsanlahti
Muurmanin rata
Maanselkä-Nopsa-Juka-Sumeri
Vienanlahdenranta
Urasjärvi
Lintujärvi
Sekehen asema
Höytiäisen hiihtomäki
Värtsilän kenttä
Suistamonjärvi
 Kertomus löytyy internetistä
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/pommitus_poventsaan.htm

• Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967). Kertomus 16.. Kertoja: Tauno J Pukka , RajaK

Aika: Vuosi 1941, heinäkuun ensimmäinen päivä.
Karttapaikka::
Lappeen seudun miehet
Haisevanjärvi
Lautalankylä
Kananojan kartano,
Nuijamaa,  Etelä- Karjala,

Kertomus löytyy internetistä :
 http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/partiomatka.htm

•  Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa (1967) .  Kertomus numero 31. Kertoja  Olli P. Repo.

Tapahtuma-aika tammi-helmikuun vaihde  1943.
Karttapaikka:
Karjalan kannas
Äänisen eteläpää 

Raasulin maantien suunta
Koti-Suomi 
Parikkalan sankarihauta

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/kertomuksia-6/306-kertomukset-10/m5-24/353-tarkka-ampujat

• Kirja: V. Repo: miesten kertomaa ( 1967). Kertomus 21. Kertoja A. Lehmikangas.

Aika: Elokuun 7. päivä  1941

karttakohtai:

Uhtuan suunta ( Kiestingistä lounaaseen)

Kohti Kiestinkiä (Kuusamon  korkeudella Itä-Karjalassa)

Viena

Pudasjärvi

 

Elokuun seitsemäs päivä vuonna 1941 oli päättymässä.

Uhtuan suunnalla taistelevien joukkojen vasen siipi eteni kohti Kiestinkiä. Aamutunneilla oli jalkaväkikärki  työntänyt vihollisen maantien eteläpuolella olevista asemista, mutta itse tie oli vielä vihollisen hallussa. Muutaman sadan metrin päässä tiestä oli metsäpolku, jota pitkin joukkomme huollettiin. Nyt iltayöllä kuljin tätä polkua pitkin vieden komppanianpäällikön viestiä. Kuu paistoi. Polku oli tyhjä. Ei näkynyt ristin sielua, vaikka kolmisen tuntia aikaisemmin tienoo oli kuhissut omaa väkeä. Siellä oli ollut pataljoonamme yksi komppania ja kaksisataa täydennysmiestä, jotka juuri olivat tulleet rintamalle. Nyt olivat kaikki siirtyneet linjoille. Tuntui hiukan kolkolta, mutta pidin tietä turvallisena, sillä omat linjat olivat aivan lähellä. Rauhoituin kokonaan, kun kohtasin polulla kolme viestimiestä kuuntelupartiossa. Kaksi heistä nukkui vierekkäin venäläiset telttakankaat huppuinaan ja puhelimen torvi korvan juuressa, kolmas oli vetämässä huppua päähänsä. Vaihdoimme pari sanaa, jonka jälkeen jatkoin matkaa synkässä, pimeässä metsässä, sillä kuu ei siellä juuri päässyt valaisemaan. Olin kävellyt puolisen kilometriä ketään kohtaamatta, kun yhtäkkiä näin aivan edessäni polun varressa miehen, joka kyykötti näreen juurella katsellen valppaasti minua. Hidastin heti vauhtia ja mietin mitä tehdä. Vaistoni sanoi, että asiat olivat jotenkin hullusti. Äijässä oli vanjan makua, mutta tuntui mahdottomalta, että vihollisia kyttäisi vielä näillä main. Terästin näköäni äärimmilleen, mutta varmuutta en saanut. Asetta en uskaltanut käyttää. Mies saattoi oudosta käyttäytymisestään huolimatta olla omiakin.

Kävelin hitaasti edelleen, kunnes pysähdyin äkkiä aivan miehen kohdalle ja käännyin häneen päin. Miehellä oli kivääri tanassa, pistimen kärki puolen metrin päässä minusta, mutta hän ei liikahtanut eikä puhunut mitään. En vieläkään ollut varma siitä, mikä hän oli.-Mihin yksikköön kuulutte? kysyin tiukasti.Salamana hypähti äijä silloin pystyyn ja yritti työntää pistimen sisääni. Sain torrakasta kuitenkin kiinni oikealla kädelläni niin lujasti, ettei hän kyennyt painamaan terää lihaani. Olin sittenkin vähän avuttomassa asemassa, sillä oma kiväärini oli hihnasta olalla vasemman käden pitelemänä ja oikealla oli pidettävä vastustajan asetta loitolla. Tämän vuoksi päätin käydä päälle paljain käsin. Heitin oman kiväärini maahan ja väänsin miestä pistimestä pidellen niin, että pääsin hänen kiväärinsä piipunsuun sivulle. Sitten tartuin vasemmalla kädelläni miehen kurkkuun ja paiskasin hänet vieressä olevaan katajapehkoon, niin että humahti. Itse lensin nelinkontin päälle. Mies oli pienikokoinen ja ajattelin, etten viitsi mokoman kanssa isosti kahinoida. Jos hän antautuu kiltisti, otan hänet kävelykaveriksi, mutta jos panee hanttiin, puristan  niin kauan, että uskoo. Yksinäiset puskaiipat olivat siihen aikaan tavallisia, joten en yhtään ihmetellyt, ettei miehellä ollut tovereita. 

Mutta erehdyin pahan kerran. Äkkiä heittäytyi näet pusikosta neljä miestä oikein tiikerihypyllä päälleni. Säikähdin , syöksyin pystyyn ja aloin iskeä näitä äijiä nyrkeilläni niin paljon kuin kerkisin. Vähän aikaa pidin heitä loitolla, mutta siten väsyin ja miehet saivat puristetuksi käteni kiinni. Aloin huutaa minkä kurkusta lähti. Silloin joku heistä sieppasi taskustaan ensiapukäärön ja työnsi en suuhuni. Koska olin aivan tukehtumaisillani, kiskaisin möykyn kurkustani ja heitin sen kauas pimeään metsään. Täräytin suuni tukkijaa leukaan ja päästin oikein intiaanikarjaisun,  mutta ei se auttanut. He saivat käteni uudelleen kytketyiksi ja yksi otti minu edestäpäin syliksi, jotta  en voisi liikkua, kun he minut köyttivät. Miehillä oli mukanaan telttanaruja, joilla he punoivat käteni niin lujasti selän taakse, ettei siinä enää ollut nykimistä. Lopuksi he vetivät vielä ympärilleni pitkän hihnankin. Siinä nuorilla niputettuna seistessäni aloin vähitellen saada käsitystä vangitsijoistani. Päällikkönä oli upseeri, joka puhui selvää suomea, lisäksi oli yksi miehistä suomenkielinen. Sotamiehet olisivat mielellään ottaneet minulta hengen pois, mutta upseeri kielsi tämän jyrkästi. Hän sanoi suomeksi ilkeästi virnuillen ja viitaten omalle puolelleen, että minut viedään tuonne päin ja otetaan luulot pois. Vimmastuin tästä niin, että tein vielä hurjan yrityksen päästäkseni vapaaksi. Iskin hampaani minua edestä pitelevän äijän nenään ja haukkasin siitä suuren kappaleen. Tästä alkoi sellainen volina, etten  ole ennen moista kuullut. Kädet heltisivät nyt kupeiltani, mutta vaikka tein raivokkaita liikkeitä, en saanut käsiäni irti siteistä. Mieleni teki päästä käsiksi muutaman metrin päässä olevaan kiväärikasaan, jossa olivat sekä minun että miesten aseet. mutta toiveeksi se jäi.  Vainoojani olivat saneet ranteisiini sellaiset silmukat, etteivät ne löysänneet.

Kun aloin reuhtoa , he nykäisivät takaapäin narusta niin, että lensin selälleni kenttään, ja vanjat syöksyivät kiireesti koko sakilla päälle. Silloin panin taas hampaani käyntiin, aloin purra alinta miestä poskesta. Äijä kiemurteli ja ulisi, kun ei päässyt toisten alta pois. Upseeri kirosi hiljaa. Hän pelkäsi äänen hälyttävän apua paikalle. Minä en kuitenkaan välittänyt, vaan karjuin minkä jaksoin. Miehet hakkasivat nyrkeillä suutani. He käänsivät minut sitten mahalleni maahan ja neljä miestä painoi minua päästä ja selästä. Pelkäsin tukehtuvani, Vihdoin upseeri alkoi tukkia sormellaan suuhuni sammalta, mutta hän ei kai olisi ruvennut minulle niitä syöttämään, jos olisi ajatellut, kuinka vaaralliseen paikkaan hän sormensa pistää.  Odotin hiukan, että painahan ukko sormesi vain vielä vähän syvempään. Sitten haukkasin. Sain sormen hyvästi syömähammasten väliin ja aloin purra sitten  niin että rutisi. kyllä siinä oli upseeriparalla paha olla, kun ei edes uskaltanut huutaa eikä kovalla äänellä sadatellakaan. Hän hakkasi vapaan kätensä nyrkillä minua päähän,  minkä ehti ja ulisi hiljaisella äänellä suomeksi:  ( kirous) kyllä minä vielä näytän! Olin melkein varma, että nyt se tappaa, mutta ei tehnyt sitä, vaikka olisi mielinyt. Olin niin pohtinut tilini selväksi omalta kohdaltani, etten olisi siitä yhtään välittänyt. Mieluummin olisin kuollut kuin lähtenyt vangiksi, koska kiduttaakin uhkasivat.  Heillä oli varmasti tehtävänä vangin sieppaaminen, muuten tuskin olisivat minua säästäneet. Tätä menoa jatkui arviolta puoli tuntia, mutta siten he olivatkin saaneet minut niin lujaan nippuun, että uskalsivat lähteä kuljettamaan pois. Vaatteeni olivat aivan riekaleina, puserossa ei ollut jäljellä yhtään nappia eikä taskua, ja housunlahkeet roikkuivat palasina jaloissani. Miehet eivät olleet huomanneet siinä rytäkässä tutkia sen kummemmin taskujani, joten takataskussani oli säilynyt kolme saksalaista käsikranaattia. Purinkin kiukusta hammasta, koska käteni olivat käyttökelvottomat. -Nyt mentiin, sanoi upseeri ja käski kahden miehen taluttaa minua.

Itse hän lähti  parikymmentä metriä edelle varmistamaan kulkusuuntaa sekä määräsi kaksi miestä sivustavarmistukseen ja yhden jälkeen. Suomea puhuvan hän pani kävelemään takanani pistin selkärankaani kutittaen ja määräsi pistämään heti, jos tulee yllätys tai hän antaa käskyn. Näin he luulivat sitten mentävän, mutta ei siinä aivan niin käynyt. Ajattelin, että elävänä ette minua vie, joudutte vielä ottamaan minulta hengen pois, ennen kuin teidän puolellanne ollaan. Upseeri johti kulkuetta kaartaen rintaman sivustaa, jossa arvattavasti oli vielä avoin kiertotie vihollisen alueelle. Panin kuitenkin hanttiin joka tuumalta ja pirullinen tilanne ylivoiman käsissä kasvatti mahdottoman määrän lisävoimia. Toiselta puolelta minua talutti se pieni mies, jonka kanssa olin alkupainin käynyt, toinen kuljettaja oli roteva ukko.

Muutaman sata metriä olimme edenneet, kun tilanne yhtäkkiä sai uuden käänteen.  Polulta, josta olimme noin sadan metrin päässä, alkoi kuulua liikettä ja outoa ääntä. Oli tyyni ja kuulaa Vienan kuutamoyö, ja ääni kantautui melko kaukaa, kun taistelun melskekin oli hiljentynyt. Meitä kohti lähestyvä ääni oli kummaa kalinaa, jonka alkuperää eivät pelästyneinä kuuntelevat vangitsijani enempää kuin minäkään, pystyneet käsittämään. Upseeri komensi  yhden miehen varmistamaan polun ja olinpaikkamme välille, toinen siirtyi selkäni taakse ja tarttui ristiin sidottuihin ranteisiini. pisin mies tuli eteeni ja piteli torrakkaa  ( kohtaa johon pistin kiinnitetään)  rintaani vasten. Kuuntelin jännittyneenä ja yritin arvailla, keitä kolistajat olivat, ja sitten minulle kirkastui. Ne ovat saksalaisia, jotka kantavat pk-lippaita linjaan. Olimme nimittäin aivan saksalaisten ja meikäläisten rintaman saumakohdassa. Toivoni heräsi, aloin tarkoin vainuilla, milloin takaa pitelevän  vanjan sormein ote tuntuisi vähän huolettomammalta. Samalla tuijotin silmää räpäyttämättä edessäni seisovaa pistäjää, joka odotti upseerin käskyä.Kaikki olivat kuitenkin muutaman minuutin hiljaa ja liikahtamatta. Tilanne tuntui aavemaiselta. -Bandiitteja ovat, sanoi sitten yhtäkkiä upseeri. - Nyt karkuun1 Mutta tuota p:n penikkaa ei saada raahatuksi mukana. Ampua ei saa. Pistä!

Käsky oli hyytävä. Jos äijä olisi antanut sen venäjäksi, olisi juttu ollut helpompi, koska en ymmärrä sitä kieltä. mutta ilkeyttään hän antoi sen äidinkielelläni, sillä pistimen varressa oli myös suomenkielinen mies.

Pistäjä myöhästyi hiukan, kun tuijotin häntä silmät palaen. Seurasin samalla valppaasti pistimen kärkeä yrittäen aavistaa, mihin kohtaan isku tulee ja kun äijä iski sen suoraan  rintaani kohti pyörähdin äkkiä ja kyykähdin. Pisto osui vain kaulani oikealle puolelle eikä mennyt siihenkään syvälle. Pistäjä jäi nyt kupeelleni ja teki heti toisen yrityksen kylkeäni kohti, mutta pyörähdin taas ja sujautin vartaloni niin, että pistin meni lonkalta vain vaatteiden läpi ja tuli vyötäröltä paidan ja puseron, vieläpä patruunataskunkin läpi hiukan vain raapaisten ihon pintaa.Nyt tappajani jo vihastui, kirosi karmeasti, ja kun hän nyt oli selkäni takana, hän iski sille puolen. Taas tein pyörähdyksen vaistoten juuri oikean hetken. Minulla oli onnea. teräs sujahti kääntyvän kylkeni ohitse, ja äkillinen liikkeeni löysäsi ranteitteni pitelijän otteen. jouduin ukon kanssa aivan pärstät vastakkain ja nokat limittäin. Karjaisin keuhkojeni koko  voimalla suoraan sen suuhun: Hei- hei!

Vanja säikähti, että nyt tuo haukkaa häneltäkin  nenän, heitti niskojaan ja otti askelen taakse. Minä ponnahdin silmänräpäyksessä juoksuun ja painuin pimeyteen hyvästiä sanomatta. Pelästynyt mies yritti siepata niskastani kiinni, mutta ei onnistunut. Mies ampaisi perääni. Juoksin henkeni edestä, mutta meno oli vaivalloista sidotuin käsin pimeässä mättäikössä ja kannokossa.Ttein mutkia siltä varalta, että ampuvat. Suoraan juokseva pistäjä sai minut kiinni muutaman kymmenen metrin kilpajuoksun jälkeen ja iski heti torrakkansa selkääni kohti. Aavistin kutienkin jälleen iskuhetken oikein ja hyppäsin syrjään. Pistin sujahti kainaloni alitse.Taas juoksin, vanja pistimineen perässä. Eteeni tuli mätäs, ja silloin tein äkillisen mutkan sen sivuitse, mutta pistimellä tähtäävä vainooja ei ehtinyt katsella jalkoihinsa ja kompastui mättääseen lentäen nurin pää edellä.  Sain vähän etumatkaa ja aloin juosta suoraan ääniä kohti. ne kuluivat nyt jo melko läheltä.  Sinnikkäästi yritti pistäjä seurata vielä jonkin matkaa, mutta luopui vihdoin takaa-ajosta nähtävästi peläten joutuvansa meikäläisten käsiin. 

Pienen aukean yli vielä juostuani pysähdyin hengittämään ja katsoin taakseni. kuun valaiseman aukean toisessa laidassa seisoi takaa-ajajani neuvottoman näköisenä ja minä aloin vimmatusti repiä käsiäni irti nuorista paiskatakseni taskuissa olevat käsikranaatit äijää kohden. en onnistunut , ja vanjakin lähti nopeasti pois.Aloin hiipiä varovasti sinnepäin, mistä äänet olivat kuuluneet. Nyt oli sielläkin oudon hiljaista, enkä loppujen lopuksi ollut ollenkaan varma siitä, että kalistelijat tosiaan olisivat meikäläisiä, varsinkaan kun hurjat huutoni eivät olleet tehneet mitään vaikutusta. Kohta totesin kuitenkin ensimmäisen arvioni oikeaksi. Polun varrella näin joukkueen verran saksalaisia leiriytyneenä, mutta koko porukka jo nukkui.

Kävelin keskelle leiriä ja karjaisin:-Ylös ja äkkiä! Täällä te makaatte kuin possut pahnassa  ja vanjat ovat kohta niskassa.Kyllä syntyi heti räminää. Saksalaiset olivat raketteina pystyssä ja aikoivat pinkaista pakoon saman tien. joukossa oli kuitenkin yksi, joka ymmärsi vähän suomea, ja hän sai miehet rauhoittumaan. Oli siinä  sitten saksalaisillakin  selvittämistä, ennen kuin saivat puretuksi minut niputuksesta. Lähdin kiireesti takaisin komppaniaan selostaakseni päällikölle, mitä oli tapahtunut. Mennessäni ensimmäisen tappelupaikan ohi,  otin sinne pudonneen kypäräni pään suojaksi. Nyt alkoivat kahakoissa saamani vammatkin vähitellen tuntua. Pahiten vaivasi selkäpiston jälki, vaikka se ei ollutkaan kovin syvä. Kopeloin kaulaani ja tunsin, että tuntolevyn nuora oli haavassa kiinni. Se oli kummallisesti osunut juuri pistimen eteen ja painunut mutkalle kaulan sisään. Kun kiskaisin sen irti, alkoi haavasta vuotaa verta. Käsivarsia pakotti, ja niska oli niin jäykkä, ettei päätä kärsinyt käännellä. Kun vastaani tuli etulinjasta päin haavoittuneita matkalla joukkosidontapaikalle, liityin mukaan hakemaan haavoihini laastareita. Selostin sitten komppanianpäällikölle seikkailuni. sain kuulla, että nuo naapurin kaappaajat olivat loppujen lopuksi jääneet loukkuun yrittäessään palata linjojen yli omalle puolelleen.  Sisukkaan toimintani johdosta sain palkaksi kotiloman. Se oli kuitenkin tehtävä melkoisen vaivaisena. Narut ja hihnat, joilla minut oli sidottu, vein muistoksi kotiin Pudasjärvelle.

• Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa. (1967).  Kertomus 41. kertoja: Kaarlo Valkonen JR 10.

Aika: heinäkuun alkupuoli 1941. K Valkoselta on toinenkin kirjoitus tallennettuna.    http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1976/Kansa_Taisteli_hakemisto_1976.pdf
Karttapaikkoja: 
 Rukajärven rintama, (Aunuksen Karjalassa)

 http://www.rukajarvensuunnanhistoriayhdistys.fi/rukajarvikeskus/wp-content/uploads/2013/06/Rukajarvi_yleiskartta-1024x809.png
(Rukajärvi sijaitsee Lieksasta koilliseen)
 Mäki- tukikohta.
Tiiksjärven kenttäsairaala.
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/pienoisheittimen_ammus.htm

 Heinäkuun 8. päivän vastaisena yönä kello kolmen aikaan tapahtui Rukajärven rintamalla Mäki-tukikohdassa vartion vaihto. Tarkka-ampujaksi koulutettu rautavaaralainen sotamies Huugo Turunen otti vastaan vartiopaikan etulinjan poterossa. Linjojen väliä ei tällä kohtaa ollut kuin runsaat sata metriä, joten etulinjassa oltaessa oli pää pidettävä visusti montun reunan suojassa. Vihollinen oli viime päivinä ollut tavallista levottomampi. Kranaattikeskityksiä uli tavan takaa, ja keskitystä seurasivat tavallisesti hyökkäysyritykset.
Tukikohdan majoituskorsu oli noin kahdeksankymmenen metrin päässä etulinjasta. Turusen lähtiessä vartiovuorolleen oli jälleen käynnissä ankara keskitys, joka enteili melkoisen varmasti venäläisten hyökkäysyritystä. Turusen vartiopaikalle satoi jatkuvasti kranaatinheittimien ammuksia, ja suorasuuntaustykit täydensivät tulta.  Tilanne näytti niin vakavalta, että edellinenkin vaihto jäi asemiin.
-Kohtahan sieltä on kuitenkin tultava takaisin, sanoi ryhmänjohtajana toimiva korpraali Lehikoinen, kun Turunen tiedusteli, miksei vaihto mene korsuun. Turunen ryhtyi suojapoterossaan tavanmukaisesti tähystämään taisteluhautaperiskoopilla vihollisen puuhia. Vajaan puolentoistasadan metrin päässä heilui venäläinen heitinmies pienoisheittimensä ääressä. Mies iski kranaatin putkeen. Humahdus, leimahdus ja räjähdys aivan Turusen  selän takana.Turunen tähysteli edelleen. Hän näki, miten venäläinen toi taas kranaatin putkeen. samassa se lähti lentoon. Turusen selässä tuntui ankara jysähdys ja sietämätön tuska, joka levisi läpi ruumiin. Hän tuupertui taisteluhaudan pohjalle. Toinnuttuaan sen verran, etä pystyi järkevästi ajattelemaan, Turunen oletti, että selkään oli osunut kranaatinsirpale, Koko selkä tuntui olevan turtana, ja vatsaa viilsi niin kuin suolet olisivat olleet tulessa. Hän koetteli varovaisesti haavoittunutta selkäänsä. Sormissa tuntui kranaatin pyrstö. Sen alapuolella pullotti ihon alla ristiselkään uponnut kranaatti. Selkään oli tunkeutunut räjähtämätön pienoisheittimen ammus. Viereisessä poterossa kyyristellyt ryhmänjohtaja huomasi, että Turunen haavoittui. Hän riensi apuun. Mutta nähtyään tilanteen hän vetäytyi varovaisesti kauemmas ja sanoi Turuselle:
-Ei sinua voi käsitellä, ymmärrät sen itsekin. Sinulla ei ole pitkälti elämää jäljellä. Koeta kestää.

Turunen käsitti hyvin, että hän saattoi olla vaarallinen myös tovereilleen kranaatin räjähtäessä. Hän lähti varovaisesti ryömimään taisteluhaudan pohjaa pitkin kohti yhteyshautaa. Vasen jalka tuntui halvaantuneen, joten ryömiminen tapahtui kyynärpäiden varassa. Koko ajan mieltä jäyti pelko, että selkään tunkeutunut kranaatti räjähtäisi. Korsun lähestyessä Turusen vasen jalka vertyi sen verran, että hän saattoi nousta seisomaan ja laahustaa loppumatkan yhteyshaudan seinämää tukenaan käyttäen. Korsun ovella oli korpraali Matti Paananen vastassa. Hän tuki haavoittunutta käsivarresta. nähtyään ammottavan haavan, josta verta valui virtanaan, hän sanoi säälien:-Noinko sulle kävi. Komentokorsusta hälytettiin lääkintäaliupseeri apuun. Hän näki heti, miten vakava tapaus oli, mutta ei puhunut siitä korsussa olijoille mitään. Hetken kuluttua saapuivat myös lääkintämiehet. He aikoivat noin vain tavalliseen tapaan nostaa haavoittuneen makaamaan paareille selälleen. Turunen koetti selittää heille, että hän voi silloin räjähtää ja se on heidän kaikkien meno, jos häntä ryhdyään makuulle asettamaan. Lääkintämiehet katselivt epäillen tisiaan ja arvelivat haavoittuneen vain hourivan. Lääkintäkersantti Ruotsalainen , joka oli antanut Turuselle ensiavun, vakuutti kuitenkin puheen todeksi ja potilas sijoitettiin ilman vastaväitteitä kyljelleen paareille ja kannettiin varovaisesti joukkosidontapaikalle.

Siellä oleva lääkintäluutnantti tutki nopeasti Turusen tapauksen ja kysyi: -Tiedättekö, mikä täällä on? Se on pienoisheittimen ammus. Pyrstö näkyy selvästi. Sitten hän soitti lääkintäkomppanian päällikölle: -Tänne tuotiin juuri mies, joka on varastoinut selkäänsä venäläisten sotamateriaalia.
Luutnantti ei tapauksen vaarallisuuden vuoksi huolinut lääkintämiestä mukaan, vaan lähti autonkuljettajan kanssa kahden kuljettamaan Turusta kenttäsairaalaan. 
-Eihän se vielä ole räjähtänyt, hän lohdutteli autonkuljettajaa, kun tämä kranaattien runtelemalla tiellä ajoi varoen.

Tiiksjärven kenttäsairaalassa Turunen jätettiin makaamaan sairaalan käytävälle paareille muiden haavoittuneiden joukkoon. Sairaanhoitajan kerätessä potilaiden sairaalapassituksia Turunen nousi oikean kyynärpäänsä varaan ja pyysi hoitajattarelta savuketta.
-Tupakka on teille vaarallista, sanoi hoitajatar ystävällisesti ja yritti painaa Turusen paareille selälleen.
-Älkää koskeko minuun, minä voin räjähtää, parkaisi Turunen hätääntyneenä. Nyt saapui paikalle lääkintämajuri Paavo vara. Tutkittuaan pikaisesti tapauksen hän määräsi haavoittuneen vietäväksi heti leikkaussaliin. Tapaus oli erittäin vaarallinen myös ympäristölle. Ammus oli tunkeutunut istumalihakseen saakka, pyrstö oli ristiselän kohdalla. Neuvoteltuaan hetken paikalle kutsumansa pioneerikapteenin kanssa Vara tyhjensi leikkaussalin ja aikoi suorittaa leikkauksen yksin. Eräs sairaanhoitajatar jäi kuitenkin tohtoria auttamaan. Leikkaus suoritettiin paikallispuudutuksella, kun lääkäri arveli, ettei haavoittunut nukutustilassa pysyisi liikkumattomana, vaan voisi kriittisessä tilanteessa liikahtaa ja aiheuttaa kranaatin räjähtämisen. Sekä Turunen että avustava sairaanhoitajatar ja leikkausta seuraava pioneerikapteeni veikkasivat sekunti sekunnilta, saadaanko kranaatti haavasta pois vai räjähtääkö se käsiin. Turunen ehti kolmatta tuntia kestäneen leikkauksen aikana kuvitella moneen kertaan, millaista hävitystä kranaatti räjähtäessään  aiheuttaisi.
Haavassa tuntui viiltävää kipua, joka kutienkin helpotti heti, kun kranaatti vedettiin sieltä pois. pioneerikapteeni käänteli varovaisesti kädessään veristä ammusta. Leikkaus oli onnistunut.  Vain yksi millimetri oli erottanut Turusen kuolemasta.  Ammuksen tunkeutuessa Turusen selkään oli kesäpuserosta repeytynyt kangassuikale mennyt kranaatin sytyttimen ja rungon väliin ja kiilannut kranaatin noin millimetrin päähän iskurista. Tämä esti ammuksen räjähtämisen.

Kommentti:

• Tietoja Rukajärvestä: ( Wikipedia) , joka on nykyään Itä -karjalan puolella Venäjällä.

Rukajärvi jatkosodassa
Jatkosodassa 1941–1944 Rukajärven piiri oli suomalaisten miehittämä. Venäjä teki omalla puolellaan liikekannallepanon ja alueen siviiliväestö evakuoitiin Arkangelin ja Kirovin alueille sekä Uralille. Suomalaiset lähettivät Rukajärvelle 14. divisioonan, johon kuluivat muun muassa jalkaväkirykmentti 10, JR 52 ja JR 31. Rukajärven alueen komentaja oli eversti Erkki Raappana. Rukajärven–Ontajärven alueella käytiin kovia taisteluja varsinkin vuonna 1941 ja vuosina 1943–1944. Rukajärven kylä vallattiin 11.9.1941. Kaukopartiotoiminta alueella oli vilkasta molemmin puolin rintamaa koko sodan ajan. Suomalaiset pitivät saavutetut asemansa Rukajärvellä sodan loppuun asti. Suomalaisten asemia olivat muun muassa Sukellusveneen, Peukaloniemen ja Kotiniemen sekä Pallon ja Piipun tukikohdat. Rukajärven suunnan suurin taistelu käytiin Tahkokoskella vuonna 1944. Suurin mottitaistelu käytiin Omelian motissa. Suurimmat tykistökeskitykset koko rintamalohkolla venäläiset ampuivat Pallon tukikohtaan vuosina 1943–1944.^[
Sodan jälkeen
Sodan jälkeen asukkaat palasivat Rukajärvelle. Kylän harvoja säilyneitä rakennuksia oli suomalaisten esikuntana toiminut Pronjajevien talo.Rukajärven metsäteollisuuspiiri aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1946^.  Rukajärven ja Ontajärven kolhoosit yhdistettiin 1950-luvun alussa ja myöhemmin niistä muodostettiin metsäteollisuuspiirin aputalous. Vuonna 1969 sen pohjalta perustettiin Rukajärven turkissovhoosi^.
Liikenne, talous ja palvelut
Rukajärven kautta kulkee Kotškoman, Tiiksin, Lietmajärven ja Kostamuksen välinen maantie, josta haarautuu tie Ontajärvelle. Ontajärveltä on linja-autoreitti Mujejärvelle

• Kirja: V.Repo. Miesten kertomaa (1967). Kertomus: 24. kertoja  Väinö Kytöharju.

Aika: 1941 ( Moskovan rauha  oli silpaisuust Suomen Petsamon Jäämeren puoliset osat:  Kalastajasaarennon  itäsaaren koillisen kaistan, jossa Vaitolahti sijaitsi, puolet  väliniemeä ( kannasta, joka yhdistää saaren Kalastajasaarennon  lounaiseen niemimaaosaan. Siitäkin suurin osa oli kuulunut Petsamoon ja Suomeen. Oli myös  leikattu kolmiokiila Petsamon koillisosasta mantereelta Leikkausviiva näkyy kuin  vertikaalina piikkilankana kartassa.  Titofka sijaitsi   tämän  uuden  Moskovan rauhan rajan itäpuolella   kuten  Piksujevin majakkakin.( 1930 luvulla oli keuholääkäri-setäni Aarre Uoti  ollut töissä Petsamossa ja potilaita oli Vaitolahdessa asti). 

Karttapaikka:
Piksujevin niemi (Muurmannin rannikolla) (Piksujevin majakka)
Kalastajasaarento (Muotkavuonon  toisella puolen Jäämerellä)

Muotkavuono
Titovka (Titofka) Muotkavuonon poukaman perukassa länsirannalla. Vuonopoukamaan  laskee Vaalesjoki, Paumangin joki ( Petsamonalueen rajajoki).
Norja

Maanpuolustajien kertomuksia - Kaksi miestä sammuneen nuotion ääressä

Väinö Kytöharju

Kanuunapatterimme oli ollut Piksujevin niemessä kahden kuukauden ajan ampumassa Kalastajasaarennolle häirintätulta. Silloin alkoi Muotkavuonolla operoida vihollisen pieni tykkivene, ja huoltoveneittemme toiminta muuttui katkonaiseksi. Vastapuoli aloitti pian myös ilmapommitukset.  Meidän oli pakattava reppumme ja lähdettävä tarpomaan yli tuntureiden Titovkaa kohti. Tykit peitettiin kallion juurelle lumeen, ja aikomuksena oli hakea ne myöhemmin sopivana ajankohtana pois. Kun tämä aika tuli, haettiin Norjan puolelta rekkavaunulla moottorivene. Sillä lähdettiin amatöörivoimin hakemaan Piksujevistä tavaroita ja aseita. Perillä sattui kuitenkin heti alkuun hankaluutta, kun vene kiinnitettiin rantaan sillä tavalla, että vuoroveden noustessa siitä katkesi potkurin akseli. Partio vei potkurin Titovkaan saksalaisille korjattavaksi. Kun sitten kersantti Kurolan johtama uusi partio läksi Titovkasta tuomaan potkuria takaisin Piksujeviin, puuttui sodan kylmä todellisuus tapahtumien kulkuun.

Veneemme oli kärsinyt tällä välin uusia vaurioita, ja vastapuoli oli vienyt kanuunat jälleen omalle maalleen telttoineen tykötarpeineen. Kun myös muona oli alkanut nopeasti vähentyä, oli parasta ottaa reput ja kävellä. Luutnantti Tähtelän johtama kuljetuspartio lähti Piksujevistä taivaltamaan kohti Titovkaa. Molemmat partiomme saapuivat yhtä aikaa paikalle, johon edellisenä yönä oli laskettu maihin vihollisen partio. Siinä oli kaksi tunturia vierekkäin, ja niiden välisessä kurussa viiden-kuudenkymmenen metrin levyinen järvi. Piksujevin suunnalta tuleva Tähtelän partio pysähtyi tunturin juurelle, ja hän itse nousi kahden konepistoolilla aseistetun miehen kanssa tunturiin hakeakseen sieltä pakkauksen kantajia, kuten hän sanoi.
Venäläisten joukko osoittautui kuitenkin liian monilukuiseksi, ja kun se samanaikaisesti avasi vielä tulen Kurolan potkuripartiota kohti, oli räiske jo sellainen, että loput Tähtelän partion kahdestatoista miehestä näkivät parhaaksi kiertää tuntureiden taitse omalle maalleen. Olisi ollut sulaa typeryyttä yrittää nujertaa muutamalla miehellä vahvaa tunturilla olevaa vihollispartiota. Luutnantti Tähtelä selvisi hengissä kahakasta, mutta jäi vangiksi.

Pääjoukossa saimme myöhään illalla tietoja noista partiokahakoista. Kersantti Kurolan partiosta elävänä selviytynyt tykkimies Vuorenmäki oli kävellen tarponut taistelupaikalta Titovkaan. Häneltä oli sukset ammuttu poikki, mutta poika selvisi kuin ihmeen kautta suuren kiven taakse vastakkaisen tunturin puolelle. Siellä hän odotteli sormi liipaisimella vuoroaan, mutta lienee hälinässä jäänyt huomaamatta, kun sai iltaan saakka olla varustuksessaan. Pimeä kun tuli, hän otti jalat alleen jäämättä enempää apua vartomaan. Yötä myöten läksimme kuorma-autolla Titovkaan ollaksemme aamulla valmiina lähtemään tunturimaastoon. Vänrikki Lundbergin johdolla aloimme nousta tuntureille ahkioinemme, sillä tarkoituksemme oli tuoda taistelupaikalle jääneet vainajamme pois. Hiihdimme verkalleen, silloin tällöin tummia tunturin kupeita tähystellen, mutta mitään erikoista emme havainneet. Yhtäkkiä kuului edessämme rapinaa ja pienoinen kumpare alkoi elää. Kohtasimme yhdeksänkymmenmiehisen saksalaisen partion. Saimme vahvistuksen siihen, että maasto oli puhdas vihollisista, kun tämä partio oli saapunut sen maastokohdan kautta, jonne me olimme menossa.

Hiihtelimme hyvää vauhtia eteenpäin melkoisen huolettomina ja saavuimme järvelle, jonka toisessa päässä taistelupaikka sijaitsi. Aloimme tutkia ympäristöä. Meidän ei tarvinnut mennä pitkälti, kun kohtasimme sellaisen näyn, joka ei vielä tähän päivään mennessä ole jäänyt pois mielestäni. Edessämme istui kaksi miestämme sammuneen nuotion ääressä. Vain katkenneiden suksien kappaleita oli siinä poltettu. Kauempaa katsellen näytti siltä, että miehet viettivät lepohetkeä, mutta lähempää huomasimme, että tuo lepohetki oli ikuisuuden pituinen. Molemmat pojat olivat haavoittuneet jalkoihin, polvien ala- ja yläpuolelle. He olivat sitoneet repun hihnat reisiensä ympäri verenvuodon ehkäisemiseksi, tehneet tulen suksistaan ja ehkä aivan viimeisetkin voimansa käyttäneet teen keittämiseen. Kummankin kupissa oli vielä jäätynyttä teetä, samoin pakissa, joka oli maassa hiillosten vieressä. Elämä oli sammunut hiljalleen. Yhtä aikaa hiilloksen hiipumisen kanssa oli veri vuotanut kuiviin. Nämä olivat kersantti Kurola ja tykkimies Orava. Pienen matkan päässä rinnettä ylöspäin oli kolmas miehemme seisaallaan paksussa lumessa. Hänen katseensa oli suunnattu kohti korkeutta, silmät olivat avoimina, kasvoilla oli aivan kuin hämmästynyt ilme. Kivääri oli tiukasti puserrettuna oikeaan käteen. Hän oli kuin vartioimassa toisten lepohetkeä, aivan elävän näköisenä, mutta kuitenkin kuolleena, vihollisen konetuliaseen seulaksi ampumana. Syntyi sanaton, kenenkään komentamaton hiljainen hetki. Jokainen meistä tajusi, minkä kohtalon alaiseksi toverimme olivat joutuneet. Hiljainen, hiipivä paleltuminen kaukana Jäämeren rannan talvisessa erämaassa, ilman toivon häivettäkään, oli heidät saavuttanut. Apua ei saapunut mistään päin, erämaa oli yksinäinen ja suuri. Voi hyvin ymmärtää, mitä kaikkea ihmisen mielessä tuollaisen väistämättömän, hiljaa saapuvan lopun edellä oli liikkunut. Kolmas mies, joka seisoi vartiomiehenä, ei ollut ehtinyt paljoa tajuta tapahtuneesta, hänen tajuntansa oli nopeasti sammunut.
Hän oli tykkimies Sauli Kalajainen Ilmajoelta.

Olisin itse voinut olla kersantti Kurolan paikalla. Partion lähdön aikana olin tarjoutunut vapaaehtoiseksi, mutta päivystystehtävän vuoksi ei luutnantti Granfelt ollut ehdotustani hyväksynyt. Osat olisivat voineet olla päinvastaiset, mutta tällä kerralla oli tähtiin kirjoitettu näin.
Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti
--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

• Löytyy seuraava maininta Piksujevin majakasta, mutta ei talvisesta  tilanteesta vaan heinäkuusta  1941.

veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147890-

25 aug 2013 -

 Lapin Rajajääkäripataljoona 7:ssä ja jäi sotavangiksi 30.7.1941 

 Piksujevin majakalla; palasi sotavankien palautuksessa 22.11.1944.