M. Kangasniemi: Suomi maailmansodassa. In: U.F.Inkinen Sotapäiväkirja 1941- 1944.

Tosi hyvä yhteenveto Inkisen kirjan lopussa on tutkijan,  FT, Markku Kangasniemen tekemä.Luettuani artikkelin ajattelin, kuka on Markku Kangasniemi ja  aloin etsiä tietoa ja löydän aikakautemme  professori Markku Kangasniemen ja runsaasti kirjallista tuotantoa, jonka linkin asetan tähän . Ilmeisesti kannattaa perehtyä siihen ja   lukea kaikki  hänen artikkelinsa  kun ehtii.

https://tuhat.halvi.helsinki.fi/portal/en/persons/markku-kangaspuro%28f5d69fcd-b124-4e8b-b45e-53ad3b211858%29.html

Tällä kertaa kirjoitan muistiin tämän Inkisen kirjan  lopuksi sivuilla 128-136 olevan yleiskatsauksen Suomen sota-ajasta.  ( Tällaiset kohtalaisen  lyhyessä ja nasevan asiapitoisessa  muodossa esitetyt  yleiskatsaukset ovat tärkeitä meille suomalaisille, jotka olemme syntyneet vuoden 1946 jälkeen rauhanaikaan. 

KANGASNIEMI M.  SUOMI MAAILMANSODASSA (Sitaatti)

Maailmansodan syttymistä edelsi natsien vallan voimistuminen 1930-luvun ajan, ja tilanne huipentui Hitlerin valtaannousuun 1933. Hitler oli julistanut  alsuta asti, että natsien tavoiteena oli Saksan aluelaajennukset ja arjalaiseen rotuoppiin perustuvan Uuden Euroopan luominen. Noustuaan valtaan natsit aloittivat johdonmukaisesti laajan varusteluohjelman ja yhteiskunnan valmistamisen sotaan.

Saksan ensimmäinen aluelaajennus oli Itävalta huhtikuussa 1938. Saman vuoden lokakuussa se teki Ranskan ja Englannin kanssa ns. Münchenin sopimuksen, jolla Englanti ja Ranska hyväksyivät Tshekkoslovakian saksankielisten osien liittämisen Saksaan. Pian tämän jälkeen Saksa valloitti kuitenkin koko maan.

Hitlerin valloituspolitiikka eteni toistaiseksi pienin uhrauksin. Aluelaajennusten pääsuunta oli kuitenkin idässä, jossa Neuvostoliitto tulisi olemaan pääkohde. Sitä ennen oli ratkaistava maiden välissä olevan Puolan kohtalo. Saksa ja Neuvostoliitto solmivat elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop sopimuksen, jolla niiden välissä sijainneet pienet maat jaettiin etupiireihin. Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin ja Suomi sekä Baltian maat määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluviksi. Etupiirisopimus oli jatkoa Münchenin sopimukselle.

Euroopan erimieliset suurvallat Englanti, Ranska ja Neuvostoliitto eivät päässeet vuosina 1938- 1939 käymissään neuvotteluissa sopimukseen Hitlerin pysäyttämiseksi niin kauan kuin kysymys oli vain pienten valtioiden kohtalosta. Tässä tilanteessa sekä länsivallat että Neuvostoliitto toimivat perinteisten suurvaltojen tapaan turvaten lähinnä omat strategiset etunsa pienempien valtioiden kustannuksella. Kansainvälisen politiikan toimintamalli oli voimapolitiikan logiikka.

Saksan 1.9. 1939 aloittama hyökkäys Puolaan sytytti toisen maailmansodan. Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Neuvostoliitto miehitti pari viikkoa Saksan hyökkäyksen jälkeen etupiirijaossa sille sovitun osan Puolaa ja perusti syksyllä 1939 sotilastukikohdat kaikkiin kolmeen Baltian maahan. Saksa valloiti Norjan keväällä 1940 ja Neuvostoliitto Baltian maat kesällä 1940.

Neuvostoliitto oli vuoden 1938 aikana pyrkinyt saamaan Suomelta takuut siitä, ettei se salli missään tilanteessa Saksan käyttää aluettaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Keskustelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Syksyllä 1939 ei enää käyty tunnusteluja, vaan Neuvostoliitto kutsui Suomen neuvotteluihin Saksan kanssa solmimansa etupiirisopimuksen lähtökohdista. Neuvostoliiton päähuoli oli Leningradin sotilaallinen turvallisuus. Suomi kieltäytyi kuitenkin puolueettomuuteensa vedoten kaikista Neuvostoliiton ehdottamista aluevaihdoksista ja sotilaallisesta yhteistyöstä.

Stalin päätti ratkaista Suomen ongelman sodalla. TALVISOTA alkoi 30.11. 1939 ja päättyi 13.3. 1940 ns. VÄLIRAUHAAN , jonka tuloksena Neuvostoliitto sai Suomelta haluamansa alueet. Noin 21 396 suomalaista kuoli, 45 557 haavoittui ja 1 434 katosi, 430 000 karjalaista (12 % väestöstä) joutui pakenemaan miehitetyiltä alueilta. Suomi menetti 10 % alueestaan ja merkittävän osan paperi- ja sähköteollisuudestaan. Neuvostoliiton tappiot olivat valtavat, noin 200 000 kuollutta ja 600 000 haavoittunutta.

Talvisota ja natsi-Saksan suorittamat Norjan ja Tanskan miehitykset 1940 vetivät Pohjoismaat maailmansotaan. Ranska kukistui muun maailman järkytykseksi muutamassa kuukaudessa 1940. Englantia pommitettiin. Suomessa katseet kääntyivät Saksan suuntaan. Sen armeijan voitokas salamasota ja odotettavissa ollut hyökkäys Neuvostoliittoon näyttivät tarjoavan Suomelle tilaisuuden revanssiin talvisodan menetyksistä. Päätökset, joilla Suomi sidottiin Saksan Barbarossa-operaatioon, hyökkäämään saksalaisten rinnalla Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, tehtiin normaalin demokraattisen päätöksenteon syrjäyttäneen ns. sotakabinetin toimesta. Päätös tehtiin tietoisena valintana, luottaen saksalaisten salamasodan menestykseen. Suomessa uskottiin, että sodasta tulisi lyhyt. Pääosa armeijasta suunniteltiin kotiutettavaksi kevään 1942 kylvötöihin.

Saksan joulukuussa 1940 valmistuneen Barbarossa-operaation yksi kolmesta päätehtävästä oli Leningradin valloittaminen ja tuhoaminen heti sodan alkuvaiheessa. Suomen rintamalla oli tässä suhteessa strateginen merkitys ja tämä oli syy siihen, että maa oli kiinnostunut Suomen kanssa liittoutumisesta.

Leningrad kuului Moskovan ohella Neuvostoliiton tärkeimpiin kaupunkeihin teollisuuden, väestömäärän ja strategisen sijaintinsa vuoksi. Suomella oli avainasema myös Saksan Pohjolan ja Itämeren suunnitelmissa. Suomen avulla Saksa sulki Neuvostoliiton laivaston Suomenlahden pohjukkaan ja teki Itämerestä omaan valtapiiriin kuuluneen sisämeren. Hallitsemalla Itämerta se turvasi itselleen malminkuljetukset Ruotsista. Niillä samoin kuin Suomesta saatavalla Outokummun kuparilla ja Petsamon nikkelillä oli erityisesti sodan ensimmäisinä vuosina korvaamaton merkitys Saksan sotateollisuudelle. Saksa käytti Itämerta myös siviilialuksiin kohdistunutta totaalista upotussotaa käyneiden sukellusveneittensä koulutukseen.

JATKOSOTA

Saksalaiset aloittivat Barbarossa-operaation 22.6. 1941. Suomen ja Saksan yleisesikuntien välisissä neuvotteluissa oli tarkennettu keväällä 1941 suomalaisten joukkojen tehtävät. Saksalaisjoukot oli tuotu Suomeen ja hyökkäysmaastoa tiedusteltu hyvissä ajoin.

Saksan maavoimat etenivät Neuvostoliittoon Pohjois-Suomesta, lentokoneet ja laivasto hyökkäsivät Suomessa olleista sotilastukikohdista käsin. Neuvostoliitto vastasi tähän pommittamalla 15.6. 1941 Suomea, johon Suomi vastasi julistamalla Suomen jatkavan samaa puolustussotaa, josta talvisodassa oli ollut kysymys. Sota julistettiin jatkosodaksi. Suomen valtiojohto ilmoitti Saksalle kuitenkin tavoittelevansa myös laajempia kuin vain talvisodassa menetettyjä alueita. Presidentti Ryti ilmoitti Suomen oelvan kiinnostunut Muurmannista ja neuvostoliitolle kuuluneesta karjalan alueesta siten, että se muodostaisi Äänisen, Laatokan ja Syvärin luoman lyhyen rajan. Rajanaapuriksi suomalaiset toivoivat Saksaa, jonka uskottiin muodostavan Äänisen itäpuolelle venäläisistä tyhjennetyn, mm. suomalaisugrilaisilla kansoilla asutetun saksalaisvyöhykkeen.

Suomi tukeutui Hitlerin liittolaiseksi idänpoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseksi. Liitosuhde natsi-Saksan kanssa, vanhan rajan ylittäminen ja Neuvostoliiton aluetta koskeneet aluelaajennustavoitteet söivät nopeasti Suomen talvisodassa hankittua kansainvälistä sympatiaa. Myös yleinen mielipide Suomessa jakaantui niihin, jotka hyväksyivät sodassa menetettyjen alueiden valtauksen takaisin, mutta eivät pitäneet oikeutettuna vieraan maan valloittamista ja niihin, jotka halusivat nationalistisista ja/ tai sotilaallisista syistä suur-Suomea. Suomen sodanvastainen mielipide koostui pienestä vasemmisto-oppositiosta ja yksittäisistä sivistyneistön edustajista sekä aatteellisista pasifisteista. Talvisodan jälkeen 1940 - 41 jatkunut sotasensuuri ja oppositiotoiminnan tukahduttaminen olivat tehneet osaltaan tehtävänsä.

Suomi valloitti laajat alueet Neuvostoliiton Karjalaa, valtasi alueen pääkaupungin Petroskoin 1.10. 1941 ja perusti sinne Itä-Karjalan miehityshallinnon. Miehityshallinto valmisteli alueen pysyvää liittämistä Suomeen. Petroskoille annettiin suomalainen nimi Äänislinna. Itä-Karjalassa tehtiin selvityksiä alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä ja ryhdyttiin sopeuttamaan karjalaisia ja inkeriläisiä Suomeen liittämistä varten mm. järjestämällä alueelle suomalainen koululaitos. Miehityshallinnon alaiseksi jäi noin 80 000 asukasta, runsas 10 % siellä ennen sotaa asuneista . Heistä noin puolet oli venäläisiä ja puolet karjalaisia.

Suomalaismiehityksen mustimpaan historiaan kuuluu keskitysleirien perustaminen. Niihin oli suljettu enimmillään 23 000 pakkotyövankia vuonna 1942. Sodan lopussa 1944 vankeja oli vajaa 15 000. Vaikka suomalaiset keskitysleirit eivät olleet samanlaisia kuin natsien perustamat tuhoamisleirit, myös suomalaiset leirit oli organisoitu rotuoppien ja pakkotyön perustalle. Pahimmillaan kesäkuukausien 1942 aikana nälkään ja tauteihin kuoli 500- 600 vankia kuukaudessa. Lisäksi vangit pakotettiin tekemään 16 tunnin palkatonta työpäivää.

Kaikkiaan leireillä kuoli valvontakomission laskemien mukaan 4 641 henkeä, joista vuoden 1942 aikana 3 536 henkeä eli 15 % vangeista. Lisäksi miehityshallinnon alaiseksi jäänyt väestö jaettiin rotuoppien mukaisesti kansalliseen (suomensukuisiin) ja epäkansalliseen väestöön. Vapaana ollut kansallinen väestö sai suuremmat elintarvikeannokset ja parempaa palkkaa (70 %) suomalaisten palkasta) kuin epäkansalliset (50%). Tällainen jako perustui siihen, että Suomeen liitettävä Karjala oli suunnitelmien mukaan oltava venäläisistä etnisesti puhdistettu alue. Venäläiset keskitysleiriläiset oli tarkoitus siirtää myöhemmin saksalaisten käsiin. Ehkä suurimmat siviiliväestön kärsimykset aiheutuivat kuitenkin sotapakolaisten kärsimästä nälänhädästä, alkeellisista oloista ja niistä aiheutuneista taudeista ja kuolemista. Suomalaisten hyökkäystä pakeni 536 000 siviiliä.

Kun vuosien 1942- 1943 kuluessa kävi selväksi, että Suomi oli tehnyt virhelaskelman uskoessaan Saksan menestykseen, alkoivat kriittiset äänet voimistua myös laajemmissa kansalaispiireissä. Sodan pitkittyminen oli kuitenkin minimoinut Suomen poliittisen liikkumatilan. Saksalaiset joukot hallitsivat Pohjois-Suomea ja koko Suomen elintarvikehuolto sekä ulkomaankauppa olivat riippuvaisia Saksasta. Niin kauan kuin Saksa oli sotilaallisesti vahvoilla, Suomella ei ollut todellista tahtoa erillisrauhan solmimiseen Neuvostoliiton kanssa. Vasta sodan käännekohtana pidetyt Stalingradin taistelut ja puna-armeijan saartaman kenraali Pauluksen johtamien 250 000 saksalaissotilaan antautuminen helmikuussa 1943 pakottivat Suomen etsimään vakavasti tietä sodasta irrottautumiseen.

Vain päivä Saksan kokeman katastrofin jälkeen pidettiin Mikkelin päämajassa ylipäällikkö Mannerheimin aloitteesta sotakabinetin neuvottelukokous, jossa päädyttiin yksimielisesti siihen tulokseen, että Saksa häviää sodan ja Suomen on irrottauduttava liittolaisestaan. Saksa puolestaan painosti Suomea jatkamaan sotaa katkaisemalla pariin otteeseen vilja- ja asetoimitukset ja ryhtymällä säännöstelemään niitä siten, että Suomi pysyi sen otteessa. Saksalaisten piirittämästä Leningradista 30 km päässä olleet suomalaisjoukot sitoivat pitkin itärajaa 50 neuvostodivisioonaa. Sodan pitkittyessä Suomi oli merkittävä voimavara yhä pahemmasta miehistö- ja materiaalipulasta kärsineelle Saksalle.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä siihen asti rauhanvälittäjänä toimimaan pyrkineet Yhdysvallat ja Iso-Britannia eivät olleet enää tässä vaiheessa halukkaita vaikeuttamaan fasismin vastaista liittosuhdettaan Neuvostoliiton kanssa. Suomi joutui jälleen sen tosiasian eteen, että sen oli, samoin kuin Tarton rauhansopimusneuvotteluissa vuonna 1920, hoidettava itse asiansa Neuvostoliiton kanssa Niin kuin Yhdysvaltojen Helsingin lähetystöstä raportoitiin Washingtoniin, Suomen oli ymmärrettävä, että sen ja Neuvostoliiton välisiin ongelmiin ei löytyisi sotilaallista ratkaisua rajoja siirtämällä. Ainoa ratkaisu maiden välisiin ongelmiin olisi poliittinen ratkaisu.

Neuvostoliiton motiivi erillisrauhan solmimiseksi Suomen kanssa oli se, että rauha Suomen kanssa vapauttaisi huomattavan määrän sen joukkoja muille rintamille saksalaisia vastaan, päämääränä Berliinin kukistaminen.

Kesällä 1944 tilanne oli Saksan ja sen liittolaisten kannalta epätoivoinen. Tappioon tuomitun Saksan pienet liittolaiset etsivät mahdollisuutta erillisrauhaan, mutta natsi-Saksa oli päättänyt jatkaa sotaa loppuun asti, ja mikäli mahdollista, estää myös liittolaistensa irrottautuminen sodasta.

Natsit olivat jo kaapanneet vallan Unkarissa Hitlerin käskystä laadittiin sotilasvallankaappaus-suunnitelma myös siltä varalta, että Suomi ryhtyisi irrottautumaan sodasta. Suunnitelman mukaan saksalaiset olisivat syrjäyttäneet Suomen poliittisen johdon, perustaneet suomalaisista kannattajistaan nukkehallituksen ja värvänneet osan Suomen armeijasta jatkamaan sotaa. Suunnitelma kaatui kuitenkin sen epärealistisuuteen. Saksalla ei ollut enää tässä vaiheessa jäljellä riittäviä resursseja ryhtyäkseen sotilasoperaatioon Suomessa eikä Suomesta löytynyt myöskään riittävän vaikutusvaltaisia kaappaukseen halukkaita voimia

Suomen irtautuminen sodasta tapahtui nimittämällä kenraali Mannerheim heinäkuussa 1944 Risto Rytin tilalle presidentiksi. Näin Suomi katsoi vapautuneensa Rytin kesäkuussa 1944 henkilökohtaisesti Saksalle antamasta vakuutuksesta olla solmimatta rauhaa liittoutuneiden kanssa ilman Saksan suostumusta. Vakuutus oli annettu aseavun saamiseksi Saksalta puna-armeijan massiivisen hyökkäyksen pysäyttämiseksi.

Yhteys Moskovaan solmittiin Ruotsin ulkoministeriön ja Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs Alexandra Kollontain avustuksella. Ratkaisun tekoa helpotti myös se, että Neuvostoliiton ennakkoehtoihin ei kuulunut vaatimus Suomen ehdottomasta antautumisesta. Saksalaisten joukkojen maasta poistuminen sen sijaan sisältyi luonnollisestikin ehtoihin.

Heikentyneen Saksan joukot poistuivat Etelä-Suomesta rauhanomaisesti aseleposopimuksen määräämässä ajassa 15.9. 1944 mennessä. Sen sijaan Suursaaren saksalaiset yrittivät vallata Hitlerin käskystä, ja tämä johti taisteluihin suomalaisten kanssa. Lapissa taistelut jatkuivat useita kuukausia ja perääntyvät saksalaisjoukot polttivat aluetta laajalti.

SODAN LOPPUTULOS

Liittoutuneet määräsivät Suomeen Neuvostoliiton johtaman A.A. Zhdanovin johtaman valvontakomission, jossa oli mukana myös Iso-Britannian edustajat. Komission tehtävänä oli valvoa, että Suomi noudattaa välirauhan ehtoja kunnes rauhansopimus solmitaan Liittoutuneiden ja hävinneiden välille. Rauhanneuvottelut käytiin Pariisin rauhankonferenssissa 1947. Suomen osalta rauhansopimuksen solmiminen tapahtui laajemmitta keskusteluitta, ja niissä vahvistettiin Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen ehdot.

Suomi menetti jonkin verran lisää alueita, Petsamon, vuoden 1940 rauhaan verrattuna, joutui asuttamaan 422 000 pakolaista luovutetuilta alueilta, tuomitsemaan sotasyyllisyys-oikeudenkäynnissä keskeisen sodanaikaisen valtiojohdon, vuokraamaan Neuvostoliitolle Porkkalan sotilastukikohdan 50 vuodeksi (palautettiin Suomelle ennenaikaisesti 1956) ja maksamaan 500 miljoonan Yhdysvaltain dollarin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Sotakorvaukset olivat noin 5-6 % Suomen vuoden 1944 bruttokansantuoteesta. Viimeisenä toimituskautena 1950- 1952 niiden osuus oli supistunut talouskasvun vuoksi noin 2 prosenttiin bruttokansantuoteesta.

Sodan ihmisuhrit olivat suunnattomat. Saksan ja sen liittolaisten tappiot olivat noin 8 miljoonaa kuollutta, joista suomalaisten sotilaiden osuus oli noin 84 000 (2,33% sotilaista) ja siviilejä 2000 (0,06 %). saksalaisia sotilaita kuoli 3,5 miljoonaa (5,3%) ja siviilejä 800 000 (1,21%)

Liittoutuneisiin kuuluneissa maissa kuoli 25 miljoonaa ihmistä. Taistelujen raskaimman taakan kantoi Neuvostoliitto. Se menetti 11,5 miljoonaa (7,01%) sotilasta ja 7 miljoonaa (4,27%) siviiliä. Miehitetyn Puolan kuolonuhrien määrä oli kuitenkin suhteellisesti suurempi, 320 000 (8,77%) sotilasta ja 3 miljoonaa (9,71 %) siviiliä. Iso-Britannia menetti 398 000 sotilasta (0,87%) ja 62 000 siviiliä (0,14%), Ranska 2,1 miljoonaa sotilasta ( 0,51%) ja 108 000 siviiliä (0,14%) ja Yhdysvallat 292 000 sotilasta (0,23%) .

Juutalaisia Saksa ja sen liittolaiset tuhosivat eri maissa yhteensä 5 138 000 (62,66%) . Suomi kieltäytyi Saksan vaatimasta ”juutalaisongelman lopullisesta ratkaisusta”, mutta Saksan poliisin kanssa yhteistyötä tehnyt valtiollinen poliisi palautti omavaltaisesti viisi pakolaisjuutalaista Saksaan.

(Kommentti: Professori M Kangaspuron kirjoituksessa esiintynyt tieto Holokaustissa kuollesita juutalisita antaa aliarvioidun luvun ja mahdollisesti muutkin luvut lie todellisuudessa suurempia, kun historiaa saadaan enemmän selville)