Summanen Jaakko (1922- 1990) kotimainen sotakirjailija

 Tänään  18.11. 2015 kävin  suomalaisten iltatähdessä ja otin lainaksi kaksi kirjaa. Toinen on Jaakko Summasen kirjoittama Lähtö Äänislinnasta. Olen juuri nyt illan suussa lukenut sen läpi. Siinä on 224 sivua.  Tapahtumat kuvaavat  Syvärin rintamaa 1941- 1942- 1943-1944   siihen asti kun eloonjääneet suomalaiset alkoivat sieltä vetäytyä. Lotinapellon laitamilta Syväriltä.

Kirjaan ei kuulu sisällysluetteloa vaan kappaleet on merkattu  vainnumeroin. Itsed kirjoitan muutaman  sanan numeroiten perään.  Asioiten paikallistamiseksi etsin hyllystäni kartan, joka liittyy kirjaan Väinö Salminen VIENA AUNUS . Itä-Karjala sanoin ja kuvin. Otava  1941.
 Ensimmäinen luku :1,2,3,4. Jouko Korhola Savosta  asemiin  Syvärin takana
 https://www.youtube.com/watch?v=T0o3ciwZ0JA
Toinen luku 1,2,3,4. Sotakuvausta  kuten useimmat luvut.Syvärin eteläpuolella, Goran valtausta yritetään
Netissä on  dokumenttia  ja asemien karttaa MYÖS  : http://www.kolumbus.fi/annsan/eero/
Kolmas luku 1,2 Traunikin kylään joukkoja,  rajajääkäreita yli Syvärin. Suuri mäki, kylä, Syvärin suisto
Neljäs luku  1,2,,3,4. Suuri mäki (Gora)
Viides luku 1,2,3,4.Suuri mäki ( Gora)
Kuudes luku 1,2,3,4. Baranin kylä
Seitsemäs luku  1,2,3,4,5.
Kahdeksas luku 1,2,3.
Yhdeksäs luku 1,2,3,4,5.
Kymmenes luku 1,2.Vosnesenja,  Konselan kylä, Syvärin takana,  10 km Konselasta etelään sijainti
Yhdestoista luku 1,2,3. Äänislinna
Kahdestoista luku 1,2,3,4. Äänislinna
Kolmastoista luku 1,2,3 Äänislinna
Neljästoista luku 1,2,3.
Viidestoista luku 1,2,3,4. Vosnesenja, Äänisjärven ranta, Himjoen rantqa, Ruoppajoki,,Äänislinnassa käynti
Kuudestoista luku 1,2
Seitsemästoista luku  1,2,3.
Kahdeksastoista luku 1,2,3.Syväriltä lähtö virran yli, radan ylitys
Yhdeksästoista luku 1,2,3,4,5,6.
Kahdeskymmenes luku  1,2,3. Vetäytyminen   Suomeen päin ,  Jouko Korhola  palaamassa   Savoon.
Lisätietoja vetäytymisetä Syväriltä, Maaselästä, Aunuksesta http://www.nautelankoski.net/sota/jatkosota/suurhyokkays/suurhyokkays.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakko_Summanen (Sitaatti)

Jaakko Ilmari Summanen (1. syyskuuta 1922 Nilsiä – 25. lokakuuta 1990 Kuopio) oli suomalainen sotakirjailija.

Summanen lähti jatkosotaan vapaaehtoisena vuonna 1942. Kesäkuussa 1944 hän jäi Kannaksen suurhyökkäyksen yhteydessä venäläisten sotavangiksi ja viettiä kuukausia vankileirillä, kunnes pääsi marraskuussa takaisin Suomeen. Hän työskenteli 1948 lähtien viisi vuotta myymäläapulaisena Rautavaaralla ja perusti sitten oma kauppansa kotikylälleen Nilsiän Palonurmelle. Hän oli naimisissa Katri Hellin Väätäisen kanssa vuodesta 1949 lähtien.

Summasen esikoisromaani oli vuonna 1979 julkaistu omaelämäkerrallinen Sotavanki, ja seuraavan vuosikymmenen aikana hän kirjoitti vielä seitsemän muutakin sotaromaania.

Teokset

• Sotavanki. Gummerus 1979.
• Nuoret sotilaat. Gummerus 1980.
• Syvärin takaa. Gummerus 1980.
• Pohjan poika. Gummerus 1981.
• Lähtö Äänislinnasta. Gummerus 1984. ISBN: 951-20-2526-4 Luettu 18.11.2015
• Viimeiset kranaatit. Gummerus 1985.
• Asemasotaa. Gummerus 1987.
• Stalinin moukari. Gummerus 1989.

Lähteet

• Kotimaisia sotakirjailijoita, s. 213–215. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2001. ISBN 951-692-502-2.
• Kuopion kaupunginkirjaston sivu Jaakko Summasesta

Suomi24 keskustelupalstoilta löytän Syvärin rintaman kuvauksista seuraavaa paikallistietoa. Suurmäki on tässä ilm. Goran mäki, tai Jaakko Summasen kirjassa Karan mäki.

Syksy 1941....

12.4.2012 10:19

Hyökkäysvaiheessa Syvärin eteläpuolen sillanpääaseman valtaaminen on ollut kovan työn takana. Ei ollut oikein halukkuutta lähteä ylittämään Syväriä pitkän marssin ja taistelujen jälkeen. Kuitenkin siinä lopulta onnistuttiin kohtalaisen helposti. Tästä on mainintoja Yrjö Keinosen kirjassa. Hän oli siihen aikaan luutnantti. Eteneminen Aunukseen ja Syvärille on ollut melkoisen nopeaa ja ilmeisesti on ollut vähän lupauksia Syvärille pääsyn jälkeen. Käsky ylittää Syväri sai miehet vähän nyreksimään sodan kulkua.

Myöhemmin oli eteläpuolella Syväriä ankaria taisteluja kylien valtaamisessa. Tiestysti rivimiesten ajatuksena oli, että saksalaiset avaavat etelä-lounaasta tien Syvärille. Näin ei sitten kuitenkaan käynyt.

Suomalaiset kärsivät näissä taisteluissa myös tappioita. Huoltokin oli hieman puutteellista. Olen aina kuvitellut, että Syvärin eteläpuolen taistelut ovat olleet vain pieniä "kahakoita", mutta kyllä siellä on ollut koviakin taisteluja.Täällä on tapahtunut myös kieltäytymisiä ja karkuruutta, mutta niistä on selviydytty ilmeisesti kohtalaisen hyvin. Kaksi onnetonta sai myöhemmin talvella kuolemantuomion ja ne pantiin täytäntöön. Olin kuvitellut, että se tapahtuma olisi ollut pohjoisemmassa lähellä Petroskoita, mutta niin ei kai sitten ole.

---

Gorassa suurhyökkäys (Jaakko Summasen kirjassa Goran mäki, Karan mäki   = Suurmäki)

12.4.2012 11:28

GORA. Venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla, 12-1941:
Gora, joka sanana tarkoittaa mäkeä tai vuorta, on noin kahden neliökilometrin laajuinen pöytämäinen vaara. Sen päällä oli ennen kolme pientä kylää: Gora, Sumilino ja Karka.
Mäkivaarana Gora nousee huomattavasti muuta korpimaisemaa korkeammalle.
Gora sijaitsee Syvärin eteläpuolella noin 6 kilometriä Lotinanpelto-Osta -maantien (P 37) eteläpuolella.
Tarkka kohta on 6 kilometriä suoraan etelään Baranista. Baranilla tarkoitan sitä tienhaaraa, josta Lotinanpelto–Osta –maantieltä erkanee (oiko-) tie Kiprusinon suuntaan ja sieltä edelleen Syvärinniskalle, Voznesenjaan.
Goran taistelut vuodenvaihteessa 1941-42 olivat yksi Syvärin rintaman ankarimmista ja säälimättömimmistä taisteluista. Vihollisen tavoitteena oli katkaista maantie Lotinanpelto–Osta juuri Baranin kohdalla. Ja sitten työntää suomalaiset takaisin Syvärin pohjoispuolelle. Noin niinkuin ensi alkuun.
Niinpä joulukuussa puolivälissä 1941 vihollisen tuore siperialaisdivisioona (114. Div) hyökkäsi voimakkaan tykistö- ja kranaatinheitintulen sekä panssarivaunujen ja ilmavoimien tukemana etelän suunnasta Goraan.Ylivoimainen vihollinen valtasi Goran laen 19. joulukuuta.
Gorasta käytiin armottomia taisteluja, joissa muun muassa rohkeasti ja erittäin urhollisesti taistellut Rajajääkäripataljoona 4 kärsi raskaat tappiot joulukuussa 1941.
Taistelut Gorasta Kuun ja tähtien valaisemina pakkasöinä muodostuivat aavemaisiksi kamppailuiksi elämästä ja kuolemasta. Goran lumi muuttui punaiseksi jäätyneestä verestä.
Väinö Linna osallistui Goran taisteluun JR 8:n Ensimmäisen pataljoonan mukana. Hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa Goran taisteluista näin:
”… Takavasemmalla sijaitsevan Kaljukukkulan laki ryöppysi raskaassa keskityksessä. Rajajääkäripataljoonan jäännösten oli lopulta kolmen turhan ja verisen yrityksen jälkeen onnistunut pureutua siihen kiinni.
Kukkulan rinteet oli reunustettu ruumiilla, sillä vihollisella ei ollut peräytymismahdollisuuksia ja siitä syystä muodostui taistelu erittäin katkeraksi. Rajajääkäreiden hyvä henki kesti kolme epäonnistumista, ja kun neljäs vei heidät kukkulalle, kaatuivat siperialaiset kuoppiinsa yhdenkään antautumatta.

Nyt ampui vihollinen sitä kiihkeästi tykistöllään, ja siellä ruumiiden seassa kyhjöttivät rajajääkärit apaattisina, kauhu sydämessä, tuon myllerryksen keskellä…”
Koko Goran mäkivaaran alueelle ammuttiin muutaman viikon aikana yli 80 000 kranaattia (molemmat osapuolet yhteensä). Teoreettisesti tämä tarkoittaa yhtä kranaattia 10 x 10 metrin alaa kohden.
Lopulta Goran taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon, kun tammikuun alussa 1942 -- neljän taisteluviikon päätteeksi -- Goraan hyökännyt siperialaisdivisioona saatiin lyödyksi takaisin ja osittain tuhotuksi.
Pelkästään Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.
Taisteluihin osallistuneiden suomalaisjoukkojen menetykset kaatuneina, haavoittuneina, paleltuneina ja kadonneina olivat yli 1000 miestä.
Oikeastaan Gorassa olivat vastakkain siperialaiset savolaiset + karjalaiset."

Sariolan kirja (1) Marskin ritareista ja virkaohjesäännöistä (2) Susikoskesta .

SARIOLA Mauri ( 15.11. 1924 Hattula - 9.11.8. 1985 Hki)

 (Marskin ritarit. 81. painos  5. painos ISBN 951-35-0053-5. Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino, Espoo 1977. 

Sariolan sadosta tarkemmin:  https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauri_Sariola.

Sariolan kirjassa huokuu  tuo  armeijä-alan sanasto kaikin tavoin.

Tuolta Iltatähden hyllyltä löysin tämän Sariolan kirjan.  Siinä näkyy kirjailijan hyvä tuntemus  puolustusvoimien rakenteesta ja sanastosta. Otan tähän esimerkin käskynsiirtojärjestelmästä päämajan pöydältä toteuttamistasoon. 

sivulta 186

-Lopulta tuli vallan päämajasta käsky--erään asemasotavaiheen aikana-
Käsky lähti päämajasta armeijakuntaan. 
Sieltä se lähetettiin divisioonan esikuntaan. 
Tämä antoi käskyn mennä oikeaoppisen virkatien mukaan alaspäin rykmenttiin. 
Sieltä se välitettiin pataljoonaan. 
Komppanianpäällikkö antoi (havaitusta pesäkkeestä)  käskyn joukkueenjohtajana  toimivalle vänrikille. Tämä antoi käskyn mennä eteenpäin alikersantille, joka johti  puolijoukkuetta. 
 Alikersantti ryhtyi (itse)  muutaman miehen kanssa yritykseen, offensiiviin.
Hän olisi voinut työntää tehtävän vielä korpraalille. 
Sodan päätyttyä ryhdyttiin etsimään syyllisiä--

Marskin Ritareita on 191. Mauri Sariola  kuvaa kirjassaan haastattelun aikana elossa olleen 35 ritarin elämästä   välähdyksen ikuistaen myös  ritarien puhetapaa ja ilmaisuja.  Näistä miehistä on mainittu Einar Schadewitz, Gustaf Magnusson, Vilho Rättö, Kaarlo Linnakko, Pentti Iisalo, Eino Mallila, Gregorius Ekholm, Hans von essen, Ahti Vuorensola, lauri Skyttä, Toimi Ovaskainen, Paavo Nuotio, lauri heino, Eino Laihiala, Viljo Salminen, Ilmari Honkanen, Osmo Laakso, Esko Karjalainen, Aarne Ahola, Johan Similä, Paavo Suoranta, Toivo Ovaska, Erkki Korpi, Vilho Pikkarainen, Eino Kiiveri, Auno Kuiri, Olli Aulanko, Carl-Birger Kvikant, Tuomo Gerdt, Timo Koivu, Nils Katajainen, Lauri Törni, Adolf Ehrnroth, Nimetön ritari, Jouko Pirhonen.

ESIPUHEESSA Mauri  Sariola kertoo, mitten pohjatiedot perustuvat haastattelukierroksiin ja henkilökohtaiseen tapaamiseen. Siinä vaiheessa ritareista oli 110 elossa. Hän halusi  tällä kirjallaan antaa läpileikkauksen ritarien valintaperiaatteista  ja samalla kuvan armeijastamme. Syvyysleikkauksessa kirja käsittelee everstistä sotamieheen ja vaakatasossa  on otettu huomioon eri aselajit. Ritariksi nimityksen hetken sotilasarvot on mainittu.
Nyt kun kävin Suomessa  viimeksi huomasin laivan lehtitarjonnassa olevan ritarista  Lauri Törnistä lehden kannessa kuvan  ja lehdessä  uusden artikkelin oelvan saatavilla: 
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/nain-lauri-torni-katosi-vietnamin-viidakkoon-thornen-kopteri-yritti-nousta-pilvien-ylapuolelle/

-
18.11. 2015 Iltatähden hyllyltä lainasin toisen Mauri Sariolan kirjan. Se on dekkari Susikoskesta. Juoni on traaginen  ja loppua ei tosiaan arvaa edeltä. Tapahtumat sijotautuvat  rehevään Hämeeseen ja välillä Helsinkiin.Sodan heijastuksena on kirjassa eräs  sotasaaliinaa Suomen  maahan johtunut ase .
Sininen Lyhty. ISBN 951-20-1650-8.
Kirjan lehdet alkoivat jo tippua, joten asetin teipin, 3 teippiä,,  kolmeen aukeamaan.  että pysyy koossa. Vaikutaa siis luetulta kirjalta. 211 sivua.

Sariola Mauri: Marskin ritarit --- ja muuta kirjat

Tuotteliaan suomalaiskirjailijan  Mauri Sariolan romaani Marskin ritareista  kuvaa 35 ritaria ja heidåän mitalinsaantiinsa olennaisesti johtaneet   urotyöt.
Marskin ritarit. 5. painos ISBN 951-35-0053-5. Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino, Espoo 1977. 
Sariolan sadosta tarkemmin:  https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauri_Sariola

Mikä on  Sariolan kirjailijatausta: (Sitaatti Wikipepdiasta)

"Elämä ja ura
Lapsuus ja nuoruus

Mauri Sariola syntyi hattulalaiseen opettajaperheeseen. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Armas Elis (Eelis) Sariola ja Anna Lyydia o.s. Kylänpää (s. 1. huhtikuuta 1882)^[1]. Perheessä oli Maurin lisäksi kaksi vanhempaa lasta: Lauri ja Kyllikki (myöh. Koskinen). Sarioloiden koti sijaitsi Hattulan Kosken koululla, jossa Armas Sariola toimi opettajana. Sariola kävi oppikoulunsa Hämeenlinnan lyseossa ja sittemmin Toijalan yhteiskoulussa perheen muutettua Sääksmäen Tarttilaan. Sariola julistettiin ylioppilaaksi jatkosodan aikana 1943 ilman varsinaisia ylioppilaskirjoituksia. Sotien jälkeen Sariola aloitti opinnot Helsingin yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, mutta ei saanut niitä päätökseen."

"Sotavuodet

Sariola kutsuttiin asepalvelukseen keväällä 1943 kesken lukion. Hän palveli ensin Santahaminaan sijoitetussa Radiopataljoonassa ja suoritti siellä aliupseerikoulun. Sen jälkeen hän palveli radistina Itä-Karjalassa, kunnes sai siirron Äänislinnaan. Upseerikoulun Sariola suoritti kurssilla 59 vuonna 1944 Kankaanpään Niinisalossa, jonne Reserviupseerikoulu oli sodan vuoksi siirretty. Hän kirjoitti myöhemmin Viiden tien risteys -nimisen kuvauksen ajastaan Niinisalossa. Kirja sai nimensä varuskunnan lähistöllä sijaitsevasta Viidentienristeyksestä. Reserviupseerikoulun jälkeen hän joutui vielä Lapin sotaan, jossa hän palveli edelleen viestitystehtävissä, kotiutuen upseerikokelaana keväällä 1945. Hän sai ylennyksen vänrikiksi 1948 ja luutnantiksi 1983."

"Aika sodan jälkeen

Sariola palkattiin Helsingin Sanomien oikeussalitoimittajaksi alkuvuodesta 1956. Sitä ennen hän oli tehnyt sekalaisia töitä muun muassa tietyömaalla, tukkimetsässä, epäpätevänä kansakoulunopettajana Pohjois-Suomessa sekä pankissa ja vakuutusyhtiössä Helsingissä.^[2] Vuosina 1954–1955 Sariola toimi opettajana Pudasjärven Pisteen koululla Simo-Auli Arran nimelle tekaistuin paperein, tarkoituksena tehdä lehtiartikkeli mahdollisuudesta päästä väärin paperein opettajaksi. Innoittajana tähän olivat lehtimiehet Matti Jämsä sekä Veikko Ennala. Käytetty tekonimi oli anagrammi hänen omasta nimestään. Sariola sai kiitettävää palautetta niin koululaisilta kuin heidän vanhemmiltaan. Sariola myös suomensi kymmenkunta englanninkielistä romaania, muun muassa Erle Stanley Gardnerin kirjat Vaaralliset Valokuvat (Gummerus 1959, Salama-sarja 64) ja Tyttö pelikasinolla (Gummerus 1962, Salama-sarja 102, kääntäjä ilmeisesti veroteknisistä syistä ”Anja Sariola”) sekä Quentin Patrickin kirjan Syyllisyyden varjo (Gummerus 1959, Salama-sarja 97).

Sariola kuoli sappikivileikkauksen yhteydessä tulleeseen sairaalabakteeriin. Hänet on haudattu sukuhautaan Hattulan uuden kirkon hautausmaalle. Kuoleman jälkeen Reijo Ikävalko toimitti Sariolan päiväkirjoista kaksi kokoelmaa. Ritva Sarkola ja Raimo Jokisalmi julkaisivat vuonna 2005 Sariolasta romaanimuotoisen elämäkerran Mauri Sariola. Aika velikulta, joka ulottuu vuoteen 1968 asti. Elämäkerrassa on runsaasti päiväkirjojen tekstiä hieman muokattuna."

"Harrastukset ja perhe

Mauri Sariolan harrastuksiin kuuluivat muun muassa šakki, historia, tietokilpailut ja matkailu sekä intohimoihin uhkapelit, lotto, viski ja sähkeiden lähettäminen tunnetuille henkilöille. Sariola vietti mielellään aikaansa huvilallaan Sammatissa Enäjärven rannalla. Siellä hän kirjoitti monet kirjoistaankin, ja sinne sijoittuu muun muassa Ampiaiskesä (1968), parisuhderomaani, jonka tapahtumista osa on peräisin Sariolan omasta kokemuspiiristä.

Sariola oli naimisissa kahdesti. Vuonna 1956 Anja Karjalaisen (1932–1996) kanssa solmittu avioliitto päättyi eroon 1970. Sariolan kaikki kolme lasta ovat tästä avioliitosta: Jukka (1956), Merja (1959) ja Kaisa (1964). Vuonna 1970 Mauri Sariola solmi avioliiton tullivirkailija Tuula Korpelan (s. 1941) kanssa."

"Kirjailijakuva
Esikoisromaaninsa Laukausten hinta Sariola kirjoitti keväällä 1956. Hän kertoi saaneensa sysäyksen teoksen kirjoittamiseen sen aikaisten käännösdekkarien kehnosta tasosta. Siitä alkoi hänen lähes 30 vuotta kestänyt kirjailijan uransa. Hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1965. Hänen pääasiallinen kustantajansa oli koko uran ajan Gummerus. Laukko-kirjat kustansi Weilin+Göös.
Perry Masonista Sariolan oletetaan saaneen inspiraation tuomari Matti Viimaan, joka esiintyi ensimmäisen kerran Sariolan tuotannossa romaanissa Lavean tien laki, joka ilmestyi vuonna 1961. Romaanillaan Lavean tien laki (ranskaksi Un printemps Finlandais) Sariola sai vuonna 1969 merkittävän Prix du roman d’aventures -jännityskirjallisuuspalkinnon parhaasta ulkomaisesta käännösdekkarista. Hän kirjoitti myös salanimellä ”Esko Laukko” (kaikkiaan yhdeksän teosta). Tuotantoa on käännetty yli kymmenelle kielelle parissa kymmenessä maassa. Sariola kirjoitti myös muun muassa sotaromaaneja, esimerkkinä omiin armeijakokemuksiinsa perustuva, Niinisaloon sijoittuva Viiden tien risteys (1964), sekä historiallisia teoksia, esimerkkeinä Suomalainen ratsastaja (1977) ja Suomalainen kavaljeeri (1978), jotka kuvasivat Kustaa Mauri Armfeltin elämää.
Sariolan kirjallinen tuotanto on mittava. Romaanien lisäksi hän kirjoitti toistaiseksi tuntemattoman määrän jatkokertomuksia, novelleja, matkakertomuksia ja muita lehtijuttuja useisiin kymmeniin eri lehtiin. Kirjoitustensa julkaisemisen hän aloitti jo sota-aikana, todennäköisesti vuonna 1944. Lisäksi hän kirjoitti lukuisia radiokuunnelmia ja televisiokäsikirjoituksia.
Sariola oli nopea kirjoittaja, vaikka käyttikin vanhaa matkakirjoituskonetta ja kaksisormijärjestelmää. Esimerkiksi palkittu Lavean tien laki syntyi parin viikon intensiivisen työn tuloksena. Hän ei hukannut aikaa tekstin muokkaamiseen vaan piti kiinni siitä periaatteesta, että kirja on kirjoitettava kerralla valmiiksi. Hän ei kovinkaan tarkkaan suunnitellut kaikkia teoksiaan, vaan yksinkertaisesti alkoi kirjoittaa, ja loppuratkaisu oli usein yllätys hänelle itselleenkin. Hänellä oli tapana sanoa, että jos hän onnistuu saamaan 111 liuskaa kasaan, loppu sujuu jo itsestään.^[3]
Ehkä mainituista syistä johtuen Sariolan tuotannon laadussa on kirjavuutta, ja etenkin uransa loppupuolella hän alkoi toistaa itseään. Hän poimi vaikutteita myös muiden teksteistä. Hän joutui maksamaan vuonna 1969 vahingonkorvauksia Esko Laukon nimellä kirjoittamastaan Sen yli käy vain tuuli viheltäin -nimisestä romaanista, jonka todettiin olevan plagiaatti Bill S. Ballingerin teoksesta Kynsi ja hammas (The Tooth and the Nail, 1955). Myös lääkäriromaanista Ei loitsu eikä rukous (1959) eräät kriitikot löysivät viitteitä plagioinnista. Romaania vertailtiin André Soubiranin teokseen Valkeat miehet (1955).
Sariolan tuotannon pohjalta on tehty kolme pitkää elokuvaa:

• Kolmas laukaus (Yrjö Norta, 1959; perustuu romaaniin Rotat pois laivasta (1956)).
• Totuus on armoton (Valentin Vaala, 1963).
• Tuntematon ystävä (Lars G. Thelestam, 1978; perustuu romaaniin Susikoski virittää ansan [1970]).

Sariolan kirjoja on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kriitikot kuitenkin suhtautuivat niihin pääosin nihkeästi. Erityisen tunnetuiksi tulivat Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tuomiot. Sariola alkoi saada tunnustusta kulttuurivaikuttajilta vasta historiallisista teoksistaan 1970-luvun lopulla. Hänelle myönnettiin valtion yksivuotinen taiteilija-apuraha 1979 ja taiteilijaeläke vain hieman ennen kuolemaa vuonna 1985. Ensimmäisten joukossa Sariolan tuotantoa on vakavasti analysoinut kirjailija Eila Pennanen muutamassa esseessään muun muassa Parnasso-lehdessä. Maailmankatsomukseltaan Sariola oli oikeistolainen, eikä ole salannut asennoitumistaan tuotannossaankaan^.""

"Huomionosoitukset
Jatkosodan muistomitali, Panssaridivisioonan muistoristi, Sininen risti, Eljas Erkon stipendi ja opintomatka Englantiin 1959. Suomen Rikospoliisien Liiton tunnustuspalkinto 1961, Gummerus Kustannus Oy:n tunnustuspalkinto poliisiromaanituotannosta 1961, Suomen Kulttuurirahaston apuraha 1960, Gummerus Kustannus Oy:n apuraha 1961, K.J. Gummerus Oy:n erikoispalkinto 1964, (Grand) Prix du roman d’Adventures, Ranska, teoksen ”Lavean tien laki” ranskankielisestä versiosta 1969, Wihurin Säätiön apuraha 1975, Gummeruksen Kaarlen päivän palkinto tammikuussa 1979, Uuden Kirjakerhon tunnustuspalkinto keväällä 1979, Valtion yksivuotinen apuraha, ensi kertaa viihdekirjailijalle 1979. Opetusministeriön myöntämä Valtion taiteilijaosaeläke tunnustuksena taiteellisista ansioista kesällä 1985."

"Mauri Sariolan tuotanto

• Laukausten hinta (Salama 25) 1956
• Rotat pois laivasta! (Salama 29) 1956
• Joka tuulen kylvää 1957
• Revontulet eivät kerro (Salama 40) 1957
• Leivätön pöytä on katettu (Salama 46) 1958
• Isänmaan parturit 1958
• Susikoski ottaa omansa (Salama 58) 1959
• Ei loitsu eikä rukous 1959
• Kohtalokas Itämeren risteily (Salama 69) 1959
• Totuus on armoton 1960
• Sumua Susikosken yllä (Salama 89) 1961
• Maailman pitkä sivu 1961
• Lavean tien laki 1961
• Hurjan pojan koti 1962
• Punainen laituri 1962
• Minä, Olavi Susikoski 1963
• Punaisen kukon laulu 1963
• Pitkä matka Liverpooliin 1963
• Aina roiskuu kun rapataan 1964
• Viiman pitkä siima 1964
• Viiden tien risteys 1964
• Niin syvä on kuin pitkäkin 1965
• Pyykki on pantu ja pysyy 1965
• Vetämätön värisuora 1965
• Elomme merta laiva purjehtii 1966
• Ukkotuomarin viimeinen juttu 1966
• Aamu Heinjoen tiellä 1966
• Budapestin uni 1967
• Susikosken vaikein juttu 1967
• Onnensoturit 1967
• Sumusta nousee risti 1968
• Älä kaikista ruusuista huoli 1968
• Ampiaiskesä 1968
• Marskin ritarit 1968. Luettu.
• Susikosken elämän kevät 1969
• Veljensä vartijat 1969
• Näin tekivät ritarit 1969
• Susikoski virittää ansan 1970
• Napapiirin prinsessa 1970
• Armeija piikkilankojen takana 1970
• Kolmen valtakunnan vainaja 1971
• Näin lentää outo lintu 1971
• Viimeksi poistuu kapteeni 1972
• Kolmannen valtakunnan kuningatar 1972
• Surma surutalossa 1973
• Ja sitten oli kohiseva koski 1973
• Susikosken ajojahti 1974
• Koltan uni 1975
• Enkeli lumessa 1975
• Taivas yksin tietää 1975
• Karoliinin kuolinkello 1976
• Suruton Sariola 1976
• Onko teillä ruiskukkia? 1977
• Suomalainen ratsastaja 1977
• Sininen lyhty 1978, ISBN: 951-20-1650-8 . Luettu 19-20.11. 2015 . Dekkari  E- Suomen alueesta.
• Suomalainen kavaljeeri 1978
• Seidan silmä 1978
• Susikoski ahtojäissä 1979
• Susikosken omatunto 1979
• Talvisodan vänrikki 1979
• Susikoski päiväntasaajalla 1980
• Petroskoin keltainen kissa 1980
• Jatkosodan kapteeni 1980
• Ison kalan katiska 1981
• Pieni anoo, iso sanoo 1981
• Jälleenrakennettu maa 1981
• Susikosken tulikoe 1982
• Susikoski sulhaspoikana 1982
• Elämän makeus 1982
• Ne viulut vasta maksoi 1983
• Viimeiset ritarit 1983
• Susikoski ja kolmen naisen talo 1984
• Nuoruuden komentosilta 1985 (postuumi)

Päiväkirjat (toim. Reijo Ikävalko)

• Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä 1986
• Hyvästi, Sammatin kuu 1987

Esko Laukon nimellä ilmestyneet romaanit

• Tohtori Viitasen tapaus 1966
• Herrasmiesten oikotie 1966
• Keltainen kummitus 1967
• Insinööri Forssin tapaus 1968
• Sen yli käy vain tuuli viheltäin 1969
• Taivas kuin kerjäläisnuttu 1970
• Mene toiselle tähdelle rakastamaan 1971
• Surmansyöksy Caprilla 1972
• Kuolemanlotossa kuusi oikein 1974

Kirjana julkaistut, alun perin lehdissä ilmestyneet, jatkokertomukset

• Kutsukaa rikostarkastaja Susikoski 1981
• Kutsuvieraana kuolema 1982
• Rommelin poikien hauta 1982
• Marita Eisenin tapaus 1983
• Susikosken kuuma loma 1983
• Kalliit katkerat muistot 1984
• Susikoski puuttuu peliin 1984
• Susikosken palapeli 1985
• Viides vieras 1988
• Laulujen lunnaat 1990
• Simo Hurtta ja kultainen pikari 2002
• Seitsemän kertaa Susikoski 2003
• Rikoksen jäljillä 2006

Kokoomateokset (samaan niteeseen koottu 3–5 aiemmin ilmestynyttä romaania)

• Susikoski, rikostarkastaja 1988 (sisältää romaanit Susikosken vaikein juttu, Susikosken elämän kevät, Susikoski virittää ansan ja Susikosken ajojahti)
• Susikoski Suomesta 2000 (sisältää romaanit Kolmen valtakunnan vainaja, Onko teillä ruiskukkia?, Susikoski ahtojäissä, Petroskoin keltainen kissa)
• Susikoski ratkaisee 2001 (sisältää romaanit Minä, Olavi Susikoski, Pyykki on pantu ja pysyy, Sininen lyhty ja Ison kalan katiska).
• Kutsutaan Susikoski 2005 (sisältää romaanit Rotat pois laivasta, Leivätön pöytä on katettu, Aina roiskuu kun rapataan ja Koltan uni).

(Kommenttini 16.11. 2015 : Huomaan luettelosta,  että tämä  Marskin ritarit, 5. painos, on ensimmäinen Mauri Sariolalta lukemani kirja.  Kirjoitan kirjasta muistiin seuraavassa. Sen sijaan muistan kuunneelleeni joitain  Mauri Sariolan  radiokuunnelmia).

M. Kangasniemi: Suomi maailmansodassa. In: U.F.Inkinen Sotapäiväkirja 1941- 1944.

Tosi hyvä yhteenveto Inkisen kirjan lopussa on tutkijan,  FT, Markku Kangasniemen tekemä.Luettuani artikkelin ajattelin, kuka on Markku Kangasniemi ja  aloin etsiä tietoa ja löydän aikakautemme  professori Markku Kangasniemen ja runsaasti kirjallista tuotantoa, jonka linkin asetan tähän . Ilmeisesti kannattaa perehtyä siihen ja   lukea kaikki  hänen artikkelinsa  kun ehtii.

https://tuhat.halvi.helsinki.fi/portal/en/persons/markku-kangaspuro%28f5d69fcd-b124-4e8b-b45e-53ad3b211858%29.html

Tällä kertaa kirjoitan muistiin tämän Inkisen kirjan  lopuksi sivuilla 128-136 olevan yleiskatsauksen Suomen sota-ajasta.  ( Tällaiset kohtalaisen  lyhyessä ja nasevan asiapitoisessa  muodossa esitetyt  yleiskatsaukset ovat tärkeitä meille suomalaisille, jotka olemme syntyneet vuoden 1946 jälkeen rauhanaikaan. 

KANGASNIEMI M.  SUOMI MAAILMANSODASSA (Sitaatti)

Maailmansodan syttymistä edelsi natsien vallan voimistuminen 1930-luvun ajan, ja tilanne huipentui Hitlerin valtaannousuun 1933. Hitler oli julistanut  alsuta asti, että natsien tavoiteena oli Saksan aluelaajennukset ja arjalaiseen rotuoppiin perustuvan Uuden Euroopan luominen. Noustuaan valtaan natsit aloittivat johdonmukaisesti laajan varusteluohjelman ja yhteiskunnan valmistamisen sotaan.

Saksan ensimmäinen aluelaajennus oli Itävalta huhtikuussa 1938. Saman vuoden lokakuussa se teki Ranskan ja Englannin kanssa ns. Münchenin sopimuksen, jolla Englanti ja Ranska hyväksyivät Tshekkoslovakian saksankielisten osien liittämisen Saksaan. Pian tämän jälkeen Saksa valloitti kuitenkin koko maan.

Hitlerin valloituspolitiikka eteni toistaiseksi pienin uhrauksin. Aluelaajennusten pääsuunta oli kuitenkin idässä, jossa Neuvostoliitto tulisi olemaan pääkohde. Sitä ennen oli ratkaistava maiden välissä olevan Puolan kohtalo. Saksa ja Neuvostoliitto solmivat elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop sopimuksen, jolla niiden välissä sijainneet pienet maat jaettiin etupiireihin. Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin ja Suomi sekä Baltian maat määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluviksi. Etupiirisopimus oli jatkoa Münchenin sopimukselle.

Euroopan erimieliset suurvallat Englanti, Ranska ja Neuvostoliitto eivät päässeet vuosina 1938- 1939 käymissään neuvotteluissa sopimukseen Hitlerin pysäyttämiseksi niin kauan kuin kysymys oli vain pienten valtioiden kohtalosta. Tässä tilanteessa sekä länsivallat että Neuvostoliitto toimivat perinteisten suurvaltojen tapaan turvaten lähinnä omat strategiset etunsa pienempien valtioiden kustannuksella. Kansainvälisen politiikan toimintamalli oli voimapolitiikan logiikka.

Saksan 1.9. 1939 aloittama hyökkäys Puolaan sytytti toisen maailmansodan. Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Neuvostoliitto miehitti pari viikkoa Saksan hyökkäyksen jälkeen etupiirijaossa sille sovitun osan Puolaa ja perusti syksyllä 1939 sotilastukikohdat kaikkiin kolmeen Baltian maahan. Saksa valloiti Norjan keväällä 1940 ja Neuvostoliitto Baltian maat kesällä 1940.

Neuvostoliitto oli vuoden 1938 aikana pyrkinyt saamaan Suomelta takuut siitä, ettei se salli missään tilanteessa Saksan käyttää aluettaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Keskustelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Syksyllä 1939 ei enää käyty tunnusteluja, vaan Neuvostoliitto kutsui Suomen neuvotteluihin Saksan kanssa solmimansa etupiirisopimuksen lähtökohdista. Neuvostoliiton päähuoli oli Leningradin sotilaallinen turvallisuus. Suomi kieltäytyi kuitenkin puolueettomuuteensa vedoten kaikista Neuvostoliiton ehdottamista aluevaihdoksista ja sotilaallisesta yhteistyöstä.

Stalin päätti ratkaista Suomen ongelman sodalla. TALVISOTA alkoi 30.11. 1939 ja päättyi 13.3. 1940 ns. VÄLIRAUHAAN , jonka tuloksena Neuvostoliitto sai Suomelta haluamansa alueet. Noin 21 396 suomalaista kuoli, 45 557 haavoittui ja 1 434 katosi, 430 000 karjalaista (12 % väestöstä) joutui pakenemaan miehitetyiltä alueilta. Suomi menetti 10 % alueestaan ja merkittävän osan paperi- ja sähköteollisuudestaan. Neuvostoliiton tappiot olivat valtavat, noin 200 000 kuollutta ja 600 000 haavoittunutta.

Talvisota ja natsi-Saksan suorittamat Norjan ja Tanskan miehitykset 1940 vetivät Pohjoismaat maailmansotaan. Ranska kukistui muun maailman järkytykseksi muutamassa kuukaudessa 1940. Englantia pommitettiin. Suomessa katseet kääntyivät Saksan suuntaan. Sen armeijan voitokas salamasota ja odotettavissa ollut hyökkäys Neuvostoliittoon näyttivät tarjoavan Suomelle tilaisuuden revanssiin talvisodan menetyksistä. Päätökset, joilla Suomi sidottiin Saksan Barbarossa-operaatioon, hyökkäämään saksalaisten rinnalla Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, tehtiin normaalin demokraattisen päätöksenteon syrjäyttäneen ns. sotakabinetin toimesta. Päätös tehtiin tietoisena valintana, luottaen saksalaisten salamasodan menestykseen. Suomessa uskottiin, että sodasta tulisi lyhyt. Pääosa armeijasta suunniteltiin kotiutettavaksi kevään 1942 kylvötöihin.

Saksan joulukuussa 1940 valmistuneen Barbarossa-operaation yksi kolmesta päätehtävästä oli Leningradin valloittaminen ja tuhoaminen heti sodan alkuvaiheessa. Suomen rintamalla oli tässä suhteessa strateginen merkitys ja tämä oli syy siihen, että maa oli kiinnostunut Suomen kanssa liittoutumisesta.

Leningrad kuului Moskovan ohella Neuvostoliiton tärkeimpiin kaupunkeihin teollisuuden, väestömäärän ja strategisen sijaintinsa vuoksi. Suomella oli avainasema myös Saksan Pohjolan ja Itämeren suunnitelmissa. Suomen avulla Saksa sulki Neuvostoliiton laivaston Suomenlahden pohjukkaan ja teki Itämerestä omaan valtapiiriin kuuluneen sisämeren. Hallitsemalla Itämerta se turvasi itselleen malminkuljetukset Ruotsista. Niillä samoin kuin Suomesta saatavalla Outokummun kuparilla ja Petsamon nikkelillä oli erityisesti sodan ensimmäisinä vuosina korvaamaton merkitys Saksan sotateollisuudelle. Saksa käytti Itämerta myös siviilialuksiin kohdistunutta totaalista upotussotaa käyneiden sukellusveneittensä koulutukseen.

JATKOSOTA

Saksalaiset aloittivat Barbarossa-operaation 22.6. 1941. Suomen ja Saksan yleisesikuntien välisissä neuvotteluissa oli tarkennettu keväällä 1941 suomalaisten joukkojen tehtävät. Saksalaisjoukot oli tuotu Suomeen ja hyökkäysmaastoa tiedusteltu hyvissä ajoin.

Saksan maavoimat etenivät Neuvostoliittoon Pohjois-Suomesta, lentokoneet ja laivasto hyökkäsivät Suomessa olleista sotilastukikohdista käsin. Neuvostoliitto vastasi tähän pommittamalla 15.6. 1941 Suomea, johon Suomi vastasi julistamalla Suomen jatkavan samaa puolustussotaa, josta talvisodassa oli ollut kysymys. Sota julistettiin jatkosodaksi. Suomen valtiojohto ilmoitti Saksalle kuitenkin tavoittelevansa myös laajempia kuin vain talvisodassa menetettyjä alueita. Presidentti Ryti ilmoitti Suomen oelvan kiinnostunut Muurmannista ja neuvostoliitolle kuuluneesta karjalan alueesta siten, että se muodostaisi Äänisen, Laatokan ja Syvärin luoman lyhyen rajan. Rajanaapuriksi suomalaiset toivoivat Saksaa, jonka uskottiin muodostavan Äänisen itäpuolelle venäläisistä tyhjennetyn, mm. suomalaisugrilaisilla kansoilla asutetun saksalaisvyöhykkeen.

Suomi tukeutui Hitlerin liittolaiseksi idänpoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseksi. Liitosuhde natsi-Saksan kanssa, vanhan rajan ylittäminen ja Neuvostoliiton aluetta koskeneet aluelaajennustavoitteet söivät nopeasti Suomen talvisodassa hankittua kansainvälistä sympatiaa. Myös yleinen mielipide Suomessa jakaantui niihin, jotka hyväksyivät sodassa menetettyjen alueiden valtauksen takaisin, mutta eivät pitäneet oikeutettuna vieraan maan valloittamista ja niihin, jotka halusivat nationalistisista ja/ tai sotilaallisista syistä suur-Suomea. Suomen sodanvastainen mielipide koostui pienestä vasemmisto-oppositiosta ja yksittäisistä sivistyneistön edustajista sekä aatteellisista pasifisteista. Talvisodan jälkeen 1940 - 41 jatkunut sotasensuuri ja oppositiotoiminnan tukahduttaminen olivat tehneet osaltaan tehtävänsä.

Suomi valloitti laajat alueet Neuvostoliiton Karjalaa, valtasi alueen pääkaupungin Petroskoin 1.10. 1941 ja perusti sinne Itä-Karjalan miehityshallinnon. Miehityshallinto valmisteli alueen pysyvää liittämistä Suomeen. Petroskoille annettiin suomalainen nimi Äänislinna. Itä-Karjalassa tehtiin selvityksiä alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä ja ryhdyttiin sopeuttamaan karjalaisia ja inkeriläisiä Suomeen liittämistä varten mm. järjestämällä alueelle suomalainen koululaitos. Miehityshallinnon alaiseksi jäi noin 80 000 asukasta, runsas 10 % siellä ennen sotaa asuneista . Heistä noin puolet oli venäläisiä ja puolet karjalaisia.

Suomalaismiehityksen mustimpaan historiaan kuuluu keskitysleirien perustaminen. Niihin oli suljettu enimmillään 23 000 pakkotyövankia vuonna 1942. Sodan lopussa 1944 vankeja oli vajaa 15 000. Vaikka suomalaiset keskitysleirit eivät olleet samanlaisia kuin natsien perustamat tuhoamisleirit, myös suomalaiset leirit oli organisoitu rotuoppien ja pakkotyön perustalle. Pahimmillaan kesäkuukausien 1942 aikana nälkään ja tauteihin kuoli 500- 600 vankia kuukaudessa. Lisäksi vangit pakotettiin tekemään 16 tunnin palkatonta työpäivää.

Kaikkiaan leireillä kuoli valvontakomission laskemien mukaan 4 641 henkeä, joista vuoden 1942 aikana 3 536 henkeä eli 15 % vangeista. Lisäksi miehityshallinnon alaiseksi jäänyt väestö jaettiin rotuoppien mukaisesti kansalliseen (suomensukuisiin) ja epäkansalliseen väestöön. Vapaana ollut kansallinen väestö sai suuremmat elintarvikeannokset ja parempaa palkkaa (70 %) suomalaisten palkasta) kuin epäkansalliset (50%). Tällainen jako perustui siihen, että Suomeen liitettävä Karjala oli suunnitelmien mukaan oltava venäläisistä etnisesti puhdistettu alue. Venäläiset keskitysleiriläiset oli tarkoitus siirtää myöhemmin saksalaisten käsiin. Ehkä suurimmat siviiliväestön kärsimykset aiheutuivat kuitenkin sotapakolaisten kärsimästä nälänhädästä, alkeellisista oloista ja niistä aiheutuneista taudeista ja kuolemista. Suomalaisten hyökkäystä pakeni 536 000 siviiliä.

Kun vuosien 1942- 1943 kuluessa kävi selväksi, että Suomi oli tehnyt virhelaskelman uskoessaan Saksan menestykseen, alkoivat kriittiset äänet voimistua myös laajemmissa kansalaispiireissä. Sodan pitkittyminen oli kuitenkin minimoinut Suomen poliittisen liikkumatilan. Saksalaiset joukot hallitsivat Pohjois-Suomea ja koko Suomen elintarvikehuolto sekä ulkomaankauppa olivat riippuvaisia Saksasta. Niin kauan kuin Saksa oli sotilaallisesti vahvoilla, Suomella ei ollut todellista tahtoa erillisrauhan solmimiseen Neuvostoliiton kanssa. Vasta sodan käännekohtana pidetyt Stalingradin taistelut ja puna-armeijan saartaman kenraali Pauluksen johtamien 250 000 saksalaissotilaan antautuminen helmikuussa 1943 pakottivat Suomen etsimään vakavasti tietä sodasta irrottautumiseen.

Vain päivä Saksan kokeman katastrofin jälkeen pidettiin Mikkelin päämajassa ylipäällikkö Mannerheimin aloitteesta sotakabinetin neuvottelukokous, jossa päädyttiin yksimielisesti siihen tulokseen, että Saksa häviää sodan ja Suomen on irrottauduttava liittolaisestaan. Saksa puolestaan painosti Suomea jatkamaan sotaa katkaisemalla pariin otteeseen vilja- ja asetoimitukset ja ryhtymällä säännöstelemään niitä siten, että Suomi pysyi sen otteessa. Saksalaisten piirittämästä Leningradista 30 km päässä olleet suomalaisjoukot sitoivat pitkin itärajaa 50 neuvostodivisioonaa. Sodan pitkittyessä Suomi oli merkittävä voimavara yhä pahemmasta miehistö- ja materiaalipulasta kärsineelle Saksalle.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä siihen asti rauhanvälittäjänä toimimaan pyrkineet Yhdysvallat ja Iso-Britannia eivät olleet enää tässä vaiheessa halukkaita vaikeuttamaan fasismin vastaista liittosuhdettaan Neuvostoliiton kanssa. Suomi joutui jälleen sen tosiasian eteen, että sen oli, samoin kuin Tarton rauhansopimusneuvotteluissa vuonna 1920, hoidettava itse asiansa Neuvostoliiton kanssa Niin kuin Yhdysvaltojen Helsingin lähetystöstä raportoitiin Washingtoniin, Suomen oli ymmärrettävä, että sen ja Neuvostoliiton välisiin ongelmiin ei löytyisi sotilaallista ratkaisua rajoja siirtämällä. Ainoa ratkaisu maiden välisiin ongelmiin olisi poliittinen ratkaisu.

Neuvostoliiton motiivi erillisrauhan solmimiseksi Suomen kanssa oli se, että rauha Suomen kanssa vapauttaisi huomattavan määrän sen joukkoja muille rintamille saksalaisia vastaan, päämääränä Berliinin kukistaminen.

Kesällä 1944 tilanne oli Saksan ja sen liittolaisten kannalta epätoivoinen. Tappioon tuomitun Saksan pienet liittolaiset etsivät mahdollisuutta erillisrauhaan, mutta natsi-Saksa oli päättänyt jatkaa sotaa loppuun asti, ja mikäli mahdollista, estää myös liittolaistensa irrottautuminen sodasta.

Natsit olivat jo kaapanneet vallan Unkarissa Hitlerin käskystä laadittiin sotilasvallankaappaus-suunnitelma myös siltä varalta, että Suomi ryhtyisi irrottautumaan sodasta. Suunnitelman mukaan saksalaiset olisivat syrjäyttäneet Suomen poliittisen johdon, perustaneet suomalaisista kannattajistaan nukkehallituksen ja värvänneet osan Suomen armeijasta jatkamaan sotaa. Suunnitelma kaatui kuitenkin sen epärealistisuuteen. Saksalla ei ollut enää tässä vaiheessa jäljellä riittäviä resursseja ryhtyäkseen sotilasoperaatioon Suomessa eikä Suomesta löytynyt myöskään riittävän vaikutusvaltaisia kaappaukseen halukkaita voimia

Suomen irtautuminen sodasta tapahtui nimittämällä kenraali Mannerheim heinäkuussa 1944 Risto Rytin tilalle presidentiksi. Näin Suomi katsoi vapautuneensa Rytin kesäkuussa 1944 henkilökohtaisesti Saksalle antamasta vakuutuksesta olla solmimatta rauhaa liittoutuneiden kanssa ilman Saksan suostumusta. Vakuutus oli annettu aseavun saamiseksi Saksalta puna-armeijan massiivisen hyökkäyksen pysäyttämiseksi.

Yhteys Moskovaan solmittiin Ruotsin ulkoministeriön ja Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs Alexandra Kollontain avustuksella. Ratkaisun tekoa helpotti myös se, että Neuvostoliiton ennakkoehtoihin ei kuulunut vaatimus Suomen ehdottomasta antautumisesta. Saksalaisten joukkojen maasta poistuminen sen sijaan sisältyi luonnollisestikin ehtoihin.

Heikentyneen Saksan joukot poistuivat Etelä-Suomesta rauhanomaisesti aseleposopimuksen määräämässä ajassa 15.9. 1944 mennessä. Sen sijaan Suursaaren saksalaiset yrittivät vallata Hitlerin käskystä, ja tämä johti taisteluihin suomalaisten kanssa. Lapissa taistelut jatkuivat useita kuukausia ja perääntyvät saksalaisjoukot polttivat aluetta laajalti.

SODAN LOPPUTULOS

Liittoutuneet määräsivät Suomeen Neuvostoliiton johtaman A.A. Zhdanovin johtaman valvontakomission, jossa oli mukana myös Iso-Britannian edustajat. Komission tehtävänä oli valvoa, että Suomi noudattaa välirauhan ehtoja kunnes rauhansopimus solmitaan Liittoutuneiden ja hävinneiden välille. Rauhanneuvottelut käytiin Pariisin rauhankonferenssissa 1947. Suomen osalta rauhansopimuksen solmiminen tapahtui laajemmitta keskusteluitta, ja niissä vahvistettiin Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen ehdot.

Suomi menetti jonkin verran lisää alueita, Petsamon, vuoden 1940 rauhaan verrattuna, joutui asuttamaan 422 000 pakolaista luovutetuilta alueilta, tuomitsemaan sotasyyllisyys-oikeudenkäynnissä keskeisen sodanaikaisen valtiojohdon, vuokraamaan Neuvostoliitolle Porkkalan sotilastukikohdan 50 vuodeksi (palautettiin Suomelle ennenaikaisesti 1956) ja maksamaan 500 miljoonan Yhdysvaltain dollarin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Sotakorvaukset olivat noin 5-6 % Suomen vuoden 1944 bruttokansantuoteesta. Viimeisenä toimituskautena 1950- 1952 niiden osuus oli supistunut talouskasvun vuoksi noin 2 prosenttiin bruttokansantuoteesta.

Sodan ihmisuhrit olivat suunnattomat. Saksan ja sen liittolaisten tappiot olivat noin 8 miljoonaa kuollutta, joista suomalaisten sotilaiden osuus oli noin 84 000 (2,33% sotilaista) ja siviilejä 2000 (0,06 %). saksalaisia sotilaita kuoli 3,5 miljoonaa (5,3%) ja siviilejä 800 000 (1,21%)

Liittoutuneisiin kuuluneissa maissa kuoli 25 miljoonaa ihmistä. Taistelujen raskaimman taakan kantoi Neuvostoliitto. Se menetti 11,5 miljoonaa (7,01%) sotilasta ja 7 miljoonaa (4,27%) siviiliä. Miehitetyn Puolan kuolonuhrien määrä oli kuitenkin suhteellisesti suurempi, 320 000 (8,77%) sotilasta ja 3 miljoonaa (9,71 %) siviiliä. Iso-Britannia menetti 398 000 sotilasta (0,87%) ja 62 000 siviiliä (0,14%), Ranska 2,1 miljoonaa sotilasta ( 0,51%) ja 108 000 siviiliä (0,14%) ja Yhdysvallat 292 000 sotilasta (0,23%) .

Juutalaisia Saksa ja sen liittolaiset tuhosivat eri maissa yhteensä 5 138 000 (62,66%) . Suomi kieltäytyi Saksan vaatimasta ”juutalaisongelman lopullisesta ratkaisusta”, mutta Saksan poliisin kanssa yhteistyötä tehnyt valtiollinen poliisi palautti omavaltaisesti viisi pakolaisjuutalaista Saksaan.

(Kommentti: Professori M Kangaspuron kirjoituksessa esiintynyt tieto Holokaustissa kuollesita juutalisita antaa aliarvioidun luvun ja mahdollisesti muutkin luvut lie todellisuudessa suurempia, kun historiaa saadaan enemmän selville)

Uuno F. Inkisen sotapäiväkirja vuosilta 1941- 1944.

Inkinen, Uuno F. Sotapäiväkirja 1941-1944

ISBN 951-578-960-5. Suomen Rauhanpuolustajat.  Kirjankustannus LIKE, helsinki, www.likekustannus.fi

Uuno Inkisen sotapäiväkirjat valottavat tavanomaisesta poikkeavalla tavalla sotakokemuksia. Usein sotakirjallisuudessa, niiden näennäisestä realistisuudesta huolimatta, painottuu sankaruus ja urhoollisuus se eräänlainen sodankäynnin idealisointi. Kirjan painovuosi 2001.

Sotapäiväkirjojen kautta välittyy koruton kuva sodan todellisuudesta.
Kirjoittaja on itse toivonut erityisesti nuorten saavan näiden muistiinmerkintöjen kautta todellisen kuvan sodasta. Samalla se on yllytys toimintaan rauhan puolesta.

Rauhanpuolustajien jäsenistössä on kautta aikojen ollut mukana myös sotaveteraaneja, jotka kokemustensa perusteella päätyivät toteamaan:

Ei koskaan enää. Sen jälkeen he muodostivat olennaisen osan suomalaista rauhanliikettä. Useat heistä ovat jo poistuneet joukostamme ja useimpien osalta tarinat ovat jääneet kertomatta ja jälkipolville välittymättä.

Kirjassa on myös dosentti Markku Kangaspuron tekemä lyhyt yhteenveto sodan kulusta laajemmasta näkökulmasta, joka auttaa aiheeseen perehtymätöntä lukijaa kiinnittämään Uuno Inkisen ’arkiset’ kokemukset rintamalta osaksi maailmansodan suurta peliä.

Kommenttini:

 Poikkeusolojen lääketieteen kannalta katsottuna kirja sopii jokaisen  lääkintäalan henkilön ja varsinkin kirurgien, traumatologian ja  kriisihoidon lääkärinkin luettavaksi, koska  siinä  tuli laajalla kirjolla esiin ne vammatyypit, joita konventionellissa sodankäynnissä aina esiintyy.
 Lisäksi lääkärit  saavat tarkistaa omankin persoonallisen sopivuutensa  kriisitilanteen sairaanhoitoon ja muistaa niitä perusperiaatteita, joita kansainvälisesti lääkärit noudattavat potilaiden hoidossa oli sitten sota tai rauha.

Otettava huomioon,  että oli olemassa  Ruotsin Lääkäriliiton taholta  Suomen lääkärikunnalle poikkeusolojen ohjeistus Handledning i Försvarsmedicin, 1940  ja siinä oli sotavammojen hoito-ohjeita tarkasti selitettynä- heijastaen alan relatiivisen  korkeaa tasoa- olisi voinut odottaa yksityisiltä lääkäreiltä  sen mukasita lojaalia  toimintaa- mutta näyttää siltä,  että  kuulemani suomalaisen sotaveteraanin kommentti 5- vuotisesta sodankäynnistä rajan takana pitää paikkansa. Hän sanoi: Sodassa ei ole mitään lojaalia.  

Koetan etsiä henkilötietoja tästä Uuno  Ferdinand Inkisestä, ja ne ovat  niukat. Lopulta löydän hänen nimensä koristetaiteilijanaInkinen Uuno Ferdinand, dekorationsmålare, Helsingfors 11.7.1995  eräästä  vanhaa Turkua koskevasta artikkelista ja toisaalta  valokuvin dokumentoijana toisessa yhteydessä. 

.

Eversti Bruncrona (1893- 1956)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kurt_Bruncrona
Sitaatti Wikipediasta 

2. Kurt Bruncrona

   
   Kurt Wilhelm Bruncrona
   Kurt Wilhelm Bruncrona (2. heinäkuuta 1893 Helsinki – 8. joulukuuta 1956) oli suomalainen jääkärieversti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelysneuvos Karl Wilhelm Bruncrona ja Augusta Carlsson. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Maria Sofia Adelaide Indreniuksen kanssa.^[1][2]
   

   Sisällysluettelo

   • 1 Opinnot
   • 2 Jääkäriaika
   • 3 Suomen sisällissota
   • 4 Sisällissodan jälkeinen aika
   • 5 Talvi- ja Jatkosota
   • 6 Sotien jälkeinen aika
   • 7 Luottamustehtävät
   • 8 Lähteet
   • 9 Viitteet

   Opinnot

   Hän kävi kahdeksan luokkaa Helsingin uutta ruotsalaista yhteiskoulua. Opintojaan hän jatkoi eläinlääkintä- ja maatalouskorkeakoulussa Tanskassa vuosina 1914–1915. Sotilashallintokurssin 1. ja 2. osan hän suoritti vuosina 1926–1928.^[1][2]
   

   Jääkäriaika

   
   Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppania.
   Hän keskeytti opintonsa Tanskassa ja suuntasi matkansa Saksaan ja liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 2. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, missä hän palellutti jalkansa melko pahoin. Hän osallistui keväällä 1917 Libaussa pidetyille eläinlääkintäkursseille, jotka kestivät kolme kuukautta.^[1][2]
   

   Suomen sisällissota

   Katso myös: Suomen sisällissota

   Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana luutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan lähettiupseeriksi ja intendentiksi 1. jääkärirykmenttiin. Hän otti osaa taisteluihin rykmenttinsä mukana Lempäälässä ja Viipurin seudulla.^[1][2]
   

   Sisällissodan jälkeinen aika

   Hänet siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn seurauksena Suomen valkoiseen kaartiin, jossa hänet sijoitettiin intendentiksi ja kolmeksi kuukaudeksi 2. komppanian päälliköksi. Rykmentin rahastonhoitajaksi hänet määrättiin 20. toukokuuta 1919. Toisen komppanian päälliköksi hänet komennettiin 1. tammikuuta 1923. Uudenmaan rykmentin talouspäälliköksi hänet nimitettiin 9. helmikuuta 1925, jossa tehtävässä oli vuoteen 1934 asti, jolloin sai siirron Yleisesikunnan aluejärjestön huoltopäälliköksi, missä tehtävässä oli vuoteen 1936 asti. Yleisesikunnan kansliatoimiston päälliköksi hänet nimitettiin 17. elokuuta 1936, josta edelleen 1. tammikuuta 1938 hänet siirrettiin puolustusministeriön kansliatoimiston päälliköksi.^[1][2]
   

   Talvi- ja Jatkosota

   
   Mikkelin kirjapainojunan tarkastajat vasemmalta, kenraalimajuri Edvard Hanell, kenraalimajuri W. E. Tuompo, kapteeni Lehmus ja everstiluutnantti Kurt Bruncrona.
   Sotien aikana hän toimi komendanttitoimiston päällikkönä puolustusministeriössä ja Puolustusvoimain pääesikunnassa sekä Puolustusministeriön virkaatekevänä komendanttiosaston päällikkönä vuosina 1941 – 1944. Vakinaisesta palveluksesta hän erosi vuonna 1945.^[2]
   

   Sotien jälkeinen aika

   Hän antautui maanviljelylle ja viljeli Tenholassa omistamansa Karsbyn kartanon maita ja toimi Oy Fiskars Ab:n johtokunnan jäsenenä. Hänet on haudattu Tenholaan.^[2]
   

   Luottamustehtävät

   Suomen upseeriliito kasinotalon isännöitsijänä ja klubimestarina toimi vuosina 1918–1935. Kenttäkeittiökomitean jäsenenä hän toimi vuosina 1929–1931. 1. Divisioonan remonttilautakunnan jäsenenä hän toimi vuosina 1924–1930, Uudenmaan rykmentin kunnianeuvoston varapuheenjohtajana hän toimi vuonna 1929. Hän kuului armeijan edustajistoon Lützenin taistelun 300-vuotisjuhlassa Tukholmassa vuonna 1932.^[1][2]
   
   
   Näytä

       Ylennykset ja kunniamerkit    
   

   Lähteet

   • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
   • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.

   Viitteet

Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975 
WE Tuompo, H Parkkonen, H Reenpää, K Lehmus. Heinäkuun  neljäs päivä 1942.. Suomen Marsalkan vapaaherra C.G. Mannerheimin 75- vuotispäivän juhlallisuudet.  sivu 8.Kuva:  Eversti Bruncrona, jonka tehtävänä oli huolehtia juhla-aterian käytännöllisistä järjestelyistä, antaa. ohjeitaan.