R Rangermannin kirjan sisältöä (13) Liite; (4) Mitä Quakenburgissa tapahtui 1847.1840 ja 1949.- 1956

Rangermannin  kirjasta  (13) LIITE

Kirjan joustavammaksi ymmärtämiseksi on olennaista katsoa nämä liitteessä kerrotut historialliset asiat. Sivu 108- 110.

Seuraavia Verordnungen määräyksiä ( sääntöjä, asetuksia), Rechte, oikeuksia (lakeja), Gesetze, lakeja

Regelungen, sääntöjä, säätelyjä on mainittava, koska tässä työssä niillä on merkitystä.

Napoleon sääti 31. maaliskuuta 1808 erään säädöksen (käskyn) ( das Dekrét), jonka mukaan Westfalenin juutalaisten velvollisuutena on alkaa käyttää sukunimiä. Muut kuningaskunnat seurasivat tätä esimerkkiä. Kolme vuotta myöhemmin tämä määräys (Verordnung) koski kaikkia kansalaisia. Tämän lain kautta (Gesetz) juutalaisten oikeudelliset olosuhteet (Rechtsverhältnisse) Hannoverin kuningaskunnassa saivat yhtenäiset oikeudenkäytön perusteet (Rechtsgrundlage). Lain yhtenä vaikutuksena oli syntymä-, avioliitto- ja kuolinrekisterien pitämisen aloitus sekä synagogaseurakuntien muodostaminen. 
 

Tammikuun 28. päivästä vuonna 1843 olivat juutalaiset ja kristityt paikkakuntiensa esivallan edessä tasa-arvoisia.

Maaliskuun 18. päivästä vuonna 1844 juutalaiset olivat samassa asemassa mitä tulee ammattiin liittyvään oppiaikaan ja matkusteluun.

Vuodesta 1847 juutalaisilla oli taattu oikeus hankkia talo ja 1 ¼ auranalaa peltomaata. Juutalaisen todistus ja hänen kauppakirjansa saivat käräjäpätevyyden.

Syyskuun 5. päivästä vuonna 1848 kansalaisoikeuksien ja poliittisten lakien ja oikeuksien (Rechte) noudattaminen julistettiin riippumattomiksi uskontunnustuksista.

Vuodesta 1853 alkaen Hannoverin maa (lääni) antoi tukensa juutalaisille kouluille ja Synagogille.

Vuodesta 1858 myönsi Hannoverin lääni rahallisen avustuksen synagoganopettajien ja rukoushuoneiden ylläpitoon. Vuosina 1867- 1869 parani juutalaisten oikeudellinen tilanne. 

Kun 1. marraskuuta vuonna 1867 lailla sallittiin juutalaisille vapaa muuttaminen juutalaiset tulivat tasaveroisiksi muiden kansalaisten kanssa. He saattoivat asua siellä, missä halusivat ja toimia haluamassaan ammattityössä. Heidän tuli vapaaehtoisesti alistua vallitseviin laillisiin määräyksiin (gesetzlichen bestimmungen).

Heinäkuun 3. päivästä 1869 he saivat ottaa osaa kuntaa ja lääniä koskeviin edustuksiin ja toimia julkisina virkamiehinä.

Vuodesta 1874 on ollut säätyläiskirjanpitoa ( väestökirjanpitoa) . Ennen sitä ainoastaan kirkoilla oli oikeus ja velvollisuus rekisteröidä etunimiä ja sukunimiä. 

• Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huononi juutalaisten elämänolosuhteet Saksassa miltei havaitsemattomaan tahtiin.

Jo 24. helmikuuta vuonna 1920 julkisti vastaperustettu NSDAP, että juutalaiset eivät voi olla valtion kansalaisia ja kansalaistovereita, koska heissä ei virtaa saksalaista verta. 

Maaliskuun 28. päivänä vuonna 1933 järjesti NSDAP:n puoluejohto juutalaisboikotin huhtikuun ensimmäiseksi päiväksi sinä vuonna. SA-jäsenet asettuivat seisomaan juutalaisten liikkeitten, pankkien, lääkärinvastaanottojen ja hallintokanslioitten eteen. Kaikki ne ei-juutalaiset, jotka eivät ottaneet osaa tähän boikottiin, ylenkatsottiin ja merkattiin julkisesti kansanpettäjiksi. Tässä aktiossa myös Quakenbrückin SA- miehet asettuivat juutalaisten kauppojen eteen. Mutta yhtään juutalaista ei silloin hakattu eikä näyteikkunoitakaan särjetty.

Heinäkuussa 1933 tuli laki perinnöllisesti sairaiden kehitysvammaisten jälkeläisten torjumisesta.

Elokuusta 1935 eivät virkamiehet enää saaneet vuokrata juutalaisilta. (Tämä tieto on Bersenbrückin maakuntaneuvoston hallituksen presidentilta 8. elokuuta 1935).

Vuonna 1934 tuli voimaan vero, jota oli muokattu 8.12. 1931:sta lähtien ja jolla koetettiin estää valtakunnan varojen ulosvirtaus maasta (Reichfluchtsteuer).  Vuositulo, joka oli 10 000 saksanmarkkaa ja omaisuus 50 000 saksanmarkasta alkaen verotettiin 25%. Niinä vuosina 1933/34 vuosiin 1940/41 asti sai Saksan valtio koottua kokoon 858,2 miljoonaa saksanmarkkaa. 

Nürnbergin lait 16. syyskuuta 1935 aiheuttivat, että juutalaiset menettivät kansalaisoikeudet, mutta eivät kansalaisvelvollisuuksia. He eivät saaneet enää äänestää vaaleissa tai eivätkä osallistua mihinkään poliittisiin kokouksiin. Heille oli kiellettyä puolustautua sanomalehdissä tai kirjoissa tai osoittaa itsensä olevan oikeassa. Jokainen yrityskin johti keskitysleirille. Sairaita juutalaisia ei enää saanut hoitaa sairaaloissa. Köyhiltä juutalaisilta lopetettiin valtion talviavustus. 

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneitten juutalaissten sotilaiden nimet piti meisselöidä pois kunnialaatoista. Kuitenkin Quakenbruckin muistolehdon laattaan jäi Paul Kohlbergin nimi. 

Avioliitto juutalaisen ja arjalaisen kesken kiellettiin. Sukulaissuhde juutalasisen ja arjalaisen välillä oli raskas rikos , josta seurasi kostona kuritushuonerangaistus juutalaiselle osapuolelle ( verikosto). 

Alle 45 -vuotiaan arjalaisen kotiapulaisen palkkaaminen juutalaiseen talouteen kiellettiin.

Vuonna 1937 poistettiin juutalaisilta karjankauppiailta karjanmyyntilupa.

Huhtikuusta 24. päivästä vuonna 1938 alkaen piti jokaisen juutalaisen ilmoittaa omaisuutensa, jonka arvo oli yli 5000 saksanmarkkaa. 

Kesäkuun 14. päivästä 1938 merkattiin julkisesti juutalaiset ansiotyönharjoittajat. 

Heinäkuun 25. päivästä 1938 suljettiin   juutalaisten lääkärien vastaanotot. 

Elokuun 17. päivästä vuonna 1938 naisille asetettiin passiin lisänimeksi Sarah ja miehille lisänimeksi Israel. Lisänimi oli esitettävä.

Syyskuun 27. päivä vuonna 1938 suljettiin  juutalaisten asianajajien vastaanotot.

Lokakuussa 28. päivänä vuonna 1938 merkattiin juutalaisiin passeihin J -kirjain tunnusmerkiksi.

Lokakuun 28. päivänä 1938 karkotettiin 17 000 juutalaista Saksasta Puolaan.
 

Juutalaiset lapset kävivät valtion kouluissa 15. marraskuuta 1938:aan asti. Sen jälkeen valtion koulut kiellettiin heiltä.

Joulukuun 12. päivä 1938 tehtiin määräys juutalaisen henkilön sakonomaisesta Saksan valtion kansalaisuuden takauksesta (Sühneleistung der Juden deutscher Staatsangehörigkeit) ja tämän summan vetivät verovirkailijat . Valtion tulot tästä verosta oli 1 126 612 495, 48 RM. ( yli miljardin saksanmarkkaa) .Tämä määräys koski 16% juutalaisista.

https://de.wikipedia.org/wiki/Judenverm%C3%B6gensabgabe

Gestapo perusti vuonna 1939 maastamuuttajien tilin (Auswandererkonto) , johon jokaisen juutalaisen, joka muuttaa maasta, oli maksettava tietty summa. 

Vuonna 1939 takavarikoitiin juutalaiset radiolaitteet ja juutalaiset arvokkaat koristeet. T'ämä takavarikointi tehtiin Suurena sovintopäivänä, mikä on suurin juhlapäivä juutalaiselle ( lokakuun alussa).

T4- aktio, perinnöllisesti sairaitten surmaaminen eutanasialla tehtiin vuosina 1940- 1941, jolloin murhattiin 70 000 psykiatrista potilasta ja kehitysvammaista SS-lääkärien ja SS-hoitohenkilökunnan toimesta. Kun kirkolliset protestoivat potilaittensa tappamista, se jatkui decentralisoituna. 

Syyskuun 1. päivästä vuonna 1941 täytyi julkisesti pitää Daavidin tähteä. 

Vuodesta 1939 juutalaiset joutuivat (kodeistansa) juutalaistaloihin.

Quakenbrückissa juutalaistaloksi tuli Hasestrasse- kadun nr. 6 talo. Se oli kuulunut Sigmund Simonille ja hänen äidillensä Lina Simonille.

Tammikuun 20. päivänä vuonna 1942 lyötiin lukkoon Wannseekonferenssissa Endlösung der Judenfrage, juutalaiskysymyksen loppuratkaisu. Erityisjoukot olivat jo vuoteen 1942 mennessä ampuneet tai myrkkykaasuvaunuin murhanneet Puolassa ja Neuvostoliitossa yli 500 000 juutalaista. Mutta nyt kaikkien vielä Eurooppaan jääneiden juutalaisten poiskuljettamisen ja tuhoamisen (kuolemantehtaan) organisaatio koordinoitiin ja systemaattinen toteuttaminen alkoi.( http://www1.wdr.de/themen/archiv/stichtag/stichtag2554.html )

Maasta muuttavien ja maasta poiskuljetettujen juutalaisten omaisuus oli menetettyä, kun tapahtui maanrajan ylitys; valtionvarainhallinto Berliinissä otti haltuun kaikki kiinteistöt. Muodostui varastotaloja, esim Barsenbrückiiin, joissa tarjottiin juutalaista omaisuutta kaupan.

Aktion Brand - nimisen operaation puitteissa vuonna 1943 perinnöllisesti sairaat ja kehitysvammaiset ihmiset sairaaloissa surmattiin lääkkeillä ja ravinnottomuudella.

https://de.wikipedia.org/wiki/Aktion_Brandt

Monet maat Euroopan ulkopuolella asettivat vuoden 1935 jälkeen juutalaisille maahanmuuttokiintiön tai sulkivat maan rajat juutalaisilta.

Marraskuun 1938 pogromin jälkeen Englanti julisti heti ottavansa 10 000 juutalaista varattomien vanhempien lasta vastaan. (http://www.erinnern.at/bundeslaender/oesterreich/lernmaterial-unterricht/methodik-didaktik-1/744_Kindertransporte.pdf )

Pogromin jälkeen Etelä-Afrikka julisti ottavansa vastaan juutalaisten sukulaisia, jotka ovat alle 14 vuotiaita tai yli 60-vuotiaita.

USA:ssa oli kiintiöjärjestelmää varattomille maahanmuuttajille ( Quota Act).

http://immigrationtous.net/95-emergency-quota-act-united-states-1921.html

Monet Euroopan juutalaisista ei voinut täyttää maahanmuuton asettamia vaatimuksia. Marraskuussa 1942 meni pirstaleiksi eräs presidentti Rooseveltin tekemä ehdotus maahanmuuttomääräysten helpottamisesta.

Sotilashallinon asettama laki numero 52 lokakuun 20. päivä vuonna 1947 jälkeenpäin korvaamisesta ja sopimisesta ( Wiedergutmachen).

  ( https://deutschesreichforever.files.wordpress.com/2013/01/gesetz-nr-52.pdf )

Toukokuun 14. päivänä vuonna 1948 julisti Israelin valtio syntymisensä.

( http://www.israelnet.de/unabhaengigkeitserklaerung.html )

Sen jälkeen USA vapautti juutalaisten maahanmuuttomahdollisuudet.

.........................................................................................................................................................

(Suomennokseni jatkoa...)

(4 ) Quakenbrückin juutalaiset vuosina 1847- 1940 ja 1949- 1965.

Koska juutalaisia 18. vuosisadalla pidettiin kerjäläisten kaltaisina ja kulkukauppiaina niin Quackenbrückin kaupunki eväsi heiltä pysyvän oleskeluluvan vuoteen 1847 asti. Mutta koska Preussin asetukset olivat vuodesta 1842 alkaen lieventyneet, ei kaupungin maistraatti voinut enää kieltää heitä asettumasta sinne.

Jacob Cohn, hänen siskonsa Amalie ja hänen apulaisensa Samuel Buichsbaum saapuivat vuonna 1847 Quakenbrückiin. He olivat ensimmäiset talolliset juutalaiset kansalaiset tässä kaupungissa. Seuraavat juutalaiset tulivat Quakenbrückiin vuonna 1859. Benjamin Frank ja Isaac Vorsanger vaimoineen muodostivat perheet ja aloittivat karjamyynnin, teurastamon ja kangasvaraston pidon. 

Bramschista Cloppenburgiin johtava valtatie ja Osnabruckista Oldenburgiin johtava rautatie muodostuivat kauppiaille yhä edullisemmaksi. Varhain vuonna 1901 aukaistiin lisäksi kapearaiteinen rata Quakenbrück-Rheine Lingenin kautta (https://de.wikipedia.org/wiki/Bahnhof_Lingen_%28Ems%29 ). Rautateitse kauppiaat pystyivät suorittamaan kuljetuksia nopeammin ja pidempiä matkoja. Kaupankäyntiolosuhteet olivat nyt hyvät Hollannin suuntaan ja Ruhrin alueelle. 

Quakenbrückin juutalaiset olivat suurimmaksi osaksi karjanmyyjiä., kangaskauppiaita ja teurastajia ja myöhempinä aikoina tuli lisäksi puutavaran kauppiaita ja kahvinmyyjiä joukkoon. Heidän sukulaissuhteittensa avulla muodostui kaupankäyntiverkostoja, joiden välityksellä saattoi suotuisasti toimittaa hankintoja ja myyntejä. Asenteiltaan Quakenbrückin juutalaiset olivat konservatiivisia, eivät kuitenkaan ortodokseja ja he ottivat aluksi vilkkaasti osaa Quakenbrückin yhdistyselämään. Vuonna 1898 Moriz Vorsanger tuli vuoden ampujakuninkaaksi ampujayhdistyksessä. 

Vuosina 1870- 1890 juutalainen seurakunta laajeni ja ponnisteli saadakseen oman rukoushuoneen. Virallisesti vihittiin 9. joulukuuta 1897 ( miltei 118 vuotta sitten) Quakenbrückin rukoushuone, jota kutsuttiin kansan kesken synagogaksi, vaikka siihen sisältyi yksi asunto. Synagogaseurakunnan nimeksi tuli  Synagogengemeinde Badbergen ( Badbergenin synagogaseurakunta), koska vuonna 1816 oli pystytetty Badbergeniin ensimmäinen rukoushuone ja nimi haluttiin pysyttää samana, kun rukoushuone tuli Quakenbrückiin. David Adler oli uuden rukoushuoneen ensimmäinen juutalainen opettaja, joka omasi rukoushuoneen, kouluhuoneen ja asunnon. Juutalainen alakoulu jouduttiin lopettamaan jo vuonna 1925. Niistä lähtien koulutilaa käytettiin vielä, mutta vain uskonnonopetukseen. Juutalaiset lapset kävivät siitä lähtien evankelista kansakoulua ja sitten yläluokilla tytöt tyttökoulua tai pojat normaalilyseota. 

Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914- 1918) sotaväkeen ilmoittautuivat Siegfrid Hirsch, Paul Kohlberg,, Max Kosses, Max Reinsberg, Leopold, Albert ja Sigmund Simon, Walter Simon, Moritz ja Hugo Simon sekä Abraham Trepp. Paul Kohlberg kaatui sodassa ja Leopold Simon sekä Abraham Trepp haavoittuivat. Sairaalassaoloaikoja on dokumentoituna Max Kossesilta ja Sigmund Simonilta. 

Kun Saksaan tuli vaikea inflaatio (1919- 1923) Quakenbrückissa sijaitsevan Badbergin synagogaseurakunnan jäsenet kokosivat rahavaransa yhteen ja hankkivat lokakuussa 1922 1,5 hehtaarin hautausmaa-alueen Quakenbrückista Steimelage- tien varrelta. 

Philipp Reinsberg valittiin osallistumaan Quakenbrückin kaupungin politiikkaan 1923- 1924. Vuonna 1925 asui Quakenbrückissa 54 juutalaista. Kristittyjen ja juutalaisten suhtautuminen toisiinsa oli kohteliasta ja ystävällistä. Oli olemassa juutalainen tapa hieroa naimakauppoja. Ei tunneta, kuka toimi virallisena naimakauppojen välittäjänä (Schadchen). 

Vanhempien quakenbrückiläisten kansalaisten muistikuvien mukaan juutalaiset antoivat kristityille työtä taloudenhoidossa ja liikkeissä. Nämä toimivat itsenäisesti tai juutalaisissa talouksissa ja liikkeissä. Ei tunnetta tapausta, jossa juutalainen mies tai nainen olisi ollut työssä kristityssä taloudenhoidossa. Juutalaiset ja kristityt lapset leikkivät keskenään naapurustossa ja kulkivat sisään ja ulos eri taloissa. Juutalaisen Arthur Perlsteinin ympärillä kiehäsi kristittyä naisväkeä ja tervetullutta olikin sellainen auringonpaiste. 

Kristittyjen ja juutalaisten juhlapyhät olivat erilaisia ja juutalaiset ja kristitty eivät solmineet avioliittoja keskenään, joten yhteisiä perhejuhlia ei muodostunut. Naapuruston paikallisiin tapoihin ja tottumuksiin ei sisällytetty juutalaisia. Kuitenkin Hirschin perhe jakoi Pesach juhlan happamatonta leipää (Mazzen) keväisin naapureille. Hirschin perheen entinen naapuri, Wilma Schlarmann muisteli, kuinka hänen isänsä oli mielellään syönyt niitä Mazzen (mazoth) -leipiä. 

Quakenbrückin juutalaisista otetuissa vanhoissa valokuvissa on elegantisti pukeutuneita henkilöitä. He erosivat Quakenbrückin muista pikkuporvareista siinä, että he eivät tuskin ollenkaan tehneet puutarhatöitä. Tulojensaantitilanneet  olivat juutalaisilla  erilaisia. Jotkut heistä olivat köyhiä ja elämässä selviytyminen oli pikemminkin kehnoa kuin hyvää. Kuitenkaan heitä ei ollut koskaan kotiapulaisina tai renkeinä kristityissä perheissä. Suuri enemmistö juutalaisista sai toimeentulonsa karjan myynnistä, teurastamon pidosta ja tekstiilitavarain myynnistä. Silloin heillä oli runsaat tulot. Kahdella perheellä oli suurehkot tulot ja he hankkivat 1920 autot ja omasivat useita taloja (Palkkateurastamon omaava Simon ja Reinsbergin kutomo). Juutalaiset opettajat saivat tulonsa synagogaseurakunnan jäseniltä sekä valtiollisen raha-avustuksen Hannoverin kuningaskunnan läänistä (osavaltiosta?)  (vuodesta 1857).

Juutalaiset liikkeet pidettiin sunnuntaisin auki.

Markkinapaikoilla juutalaiset karjakauppiaat keskustelivat keskenään usein jiddischin kielellä.

1930-luvulla  lähettivät juutalaiset perheet varttuneet tyttärensä Delmenhorstiin ( Betty Garsonille), Wesel  am Rheiniin (Grete Mindukselle), Leipzigiin (Gitella Beerille) tai Amsterdamiin (Irma Reinsbergille) vaatteidenvalmistusoppiin. Charlotte Hirschberg suoritti loppuun sairaanhoitajaopinnot Berliinissä. Irma ja Walter Reinsberg, Hans ja Fritz Reinsberg sekä Fritz Hirsch kävivät Quakenbrückin normaalilyseon. Hans Reinsberg opiskeli  vuodesta 1931/1932 lääketiedettä Marburgissa.

Vuonna 1933 muuttuivat juutalaisten ja kristittyjen väliset suhteet pikkuhiljaa. Ensimmäiset juutalaiset alkoivat myydä liikkeitään ja talojaan ja lähteä pois Saksasta  vuoden 1933 huhtikuun ensimmäisen päivän jälkeen, josta lähtien juutalaisia liikkeitä oli alettu boikotoida ja   Quakenbrückissäkin  SA- jäseniä oli asetettu seisomaan  juutalaisten kauppojen eteen.  Ensimmäisenä  kaikista lähti  Max Kosses. Muutamat  quakenbrückiläiset kiersivät juutalaisilta ostoskieltoa lähettämällä lapsiaan ostoksille.

Juutalaiset lapset eivät saaneet esiintyä yhdessä muitten nuorten  ja Hitler Jugendin (HJ) kanssa. Paul Simmons muisteli, miten hän katsoi ikkunasta St. Antoniortissa 30. tammikuuta 1933, Hitlerin valtakunnankansleriksi korottamisen aattona, soihtukulkuetta ja sanoi isälleen: Isä, minäkin haluaisin tulla Hitler-nuoreksi. Siihen aikaan hän oli kahdeksan vuotta. Koulujen pihoilla eivät juutalaiset lapset enää saaneet osallistua välituntien yhteisiin leikkeihin ja he seisoivat laidoilla eristäytyneenä. 

Juutalainen partioyhdistys, jonka päämaja oli Berliinissä, ehdotti helluntaina vuonna 1935 Quakenbrückiin neuvottelutilaisuutta, ja samalla juutalaisia nuoria olisi pitänyt valmistaa Palestiinaan muuttoon. Mutta Quakenbrückin kaupunki ja valtiollinen poliisi Berliinissä hylkäsivät ehdotuksen, koska samaan aikaan seudulla piti järjestää SS:n ja nuoren väen tapaaminen. 

Syyskuun 16. päivästä vuonna 1935 lähtien eivät juutalaiset saaneet enää pitää arjalaisia taloudenhoitajia. Tämä säädös ei koskenut ainoastaan Quakenbrückin juutalaisia, vaan kaikkia kristittyjä, jotka näihin asti olivat saaneet varman tulonsa juutalaisilta työnantajilta. Ainoastaan rouva Bremmes ei noudattanut tuollaista määräystä. 

Myöhäiskesällä 1935 Quakenbrückiin vielä jäljelle jääneet juutalaiset huomasivat kaupungin yleisessä kylpylaitoksessa kyltin, jossa oli teksti: Juutalaiset epätoivottuja. Erna Simon ( o.s. Gumprich) vältti siitä lähtien yleistä kylpylää. 

Juutalaiset eivät saaneet elokuun 8. päivän jälkeen vuonna 1935 vuokrata arjalaisille virkamiehille. Eräs virkailija sanoi irti asuntonsa juutalaisen talossa. Kahdelle muulle virkamiehelle ongelmatilanne ratkesi itsestään, koska juutalaiset myivät talonsa. 

Syyskuun 16. päivän jälkeen vuonna 1935 (Nürnbergin lakien jälkeen) eivät lääkärit enää voineet hoitaa yhtään juutalaista potilasta. Hammaslääkäri tri Wörndle joka asui Gartenstrasse- kadun varrella, ei pitäytynyt noihin säädöksiin. Mutta juutalaisten piti pimeyden turvin tulla puutarhan ja keittiön kautta hoitohuoneeseen. Quakenbrückin toinen hammaslääkäri noudatti sääntöjä. 

Vuosina 1935 ja 1936 suurin osa juutalaisista muutti pois Quakenbrückista.

Karjatalousyhdistys Weser Ems riisti karjankauppiailta 28.12. 1937 karjanmyyntiloikeuden. Firma Recha Hirsch ilmoitti tämän jälkeen lopettavansa elinkeinonharjoituksensa.

Vuoden 1937 jälkeen oli olemassa enää Leopold Simonin puutavaranmyyntiliike Quakenbrückissä. Hän toimitti vieläpä sotilaslentokentälle puutavaraa. Tästä sotilasjohto valitti heti heinäkuussa 1936 kirjoittamalla pormestarille. Juutalainen liike-elämä sammui 10. marraskuuta 1938. 

Kun Quakenbrückin rukoushuone oli varhaisina aamutunteina marraskuun 10. päivä 1938 poltettu, viimeisten Quakenbruckiin jääneiden juutalaisten elämäntilanne muuttui sietämättömäksi. Walter Neublum, Oskar Simon, Leopold Simon ja Enrst Beer joutuivat lyhyeksi aikaa Buchenwaldin keskitysleirille. Heidän vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet ostettua mistään enää elintarvikkeita. Koska Quakenbrückin elintarvikkeiden myyjät tunsivat heidät, heille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi matkustaa johonkin toiseen kylään, missä kukaan ei tunnista heitä juutalaisiksi. Naapurit joutuivat riskiin joutua kiinni, Gestapon ( salaisen valtiollisen poliisin ) kuulusteltavaksi ja vankilaan. 

Ellen Ursula Simon ei saanut jatkaa tyttökoulun yläluokkia.

Lina Simonin asuintalo joka sijaitsen Hasestrasse-kadun varrella numerossa 6, julistettiin pogromin jälkeen juutalaistaloksi. Huhtikuusta 1939 alkaen asuivat kaikki Quakenbrückiin jääneet juutalaiset tässä talossa.

Lina Simon pystyi kuitenkin elokuussa 1939 matkustamaan molempien poikiensa Albertin ja Sigmundin kanssa Etelä-Afrikkaan. Walter Neublum pakeni 1939 Belgiaan. Hänen vaimonsa Selma ja poikansa Manfred (Franz) seurasivat perässä Hollantiin Erään pakolaisjärjestön avulla myös heidän molemmat tyttärensä Resi ja Sonja tulivat Belgiaan. Hella ja Ellen Ursula Simon tulivat erään Hamburgissa sijaitsevan juutalaisen internaatin kautta heinäkuussa 1939 lapsikuljetuksessa Englantiin.

Englanti oli heti pogromin jälkeen julistanut ottavansa 10 000 sellaista juutalaista lasta vastaan,, joiden vanhemmat eivät enää kykene heistä huolehtimaan. 

Opettaja Ernst Beer, hänen vaimonsa Anna ja tyttärensä Gitella tulivat vuonna 1940 Oldenburgin kautta Berliiniin. Oskar Simon ja vaimo Alice sekä tytär Ruth pakenivat 1940 Wuppertaliin. Erna Simon, Hellan ja Ellen Ursulan äiti, meni vuonna 1940 Düsseldorfiin. 

Quakenbrükissa ei kätketty yhtään juutalaista. Kaikkia kulkemisia vahdittiin tekemällä saapumisilmoitus ja poistumisilmoitus.

Toukokuussa 1940 jättivät viimeiset juutalaiset Quakenbrückin. Täällä ei ole enää yhtään juutalaista, merkitsi Quakenbrückin kaupunki muistiin 12.5. 1941 eräässä kirjelmässään Osnabruckin valtiolliselle poliisille. 

Yhteenvetona voidaan todistetusti vahvistaa, että vuonna 1934 asui vielä 46 juutalaista Quakenbrückissa: Karl Frank, Erich Kohlberg, Moses Perlstein, Hedwig Simon ja Hermine Simon kuolivat luonnollisen kuoleman vuosina 1934- 1938.

Ernst, Anna ja Gitella Beer, Selma ja Resi Neublum, Oskar, Alice ja Ruth Simon, Leopold ja Erna Simon, Julia Kaufmann, Johanna Kronenberg, Elsa Gerson ja Erich Simon joutuivat vuosina 1938- 1944 kansallissosialismin uhreiksi.

Lazarus, Elisabeth, Manfred ja Fritz Cohen, Benno Frank, Betty Gerson, Siegfried, Recha, Ruth, Olga ja Fritz Hirsch, Elias ja Friederike Hirschberg, Hedwig Kohlberg, Max, Helene ja Adolf Kosses, Walter, Sonja ja Franz Neublum, Philipp, Frieda ja Fritz Reinsberg, Lina ja Sigmund Simon, Hella ja Ursula Ellen Simon pystyivät pelastamaan henkensä 1935 - 1940 pakenemalla ulkomaille. 

Vuonna 1949 palasi Walter Neublum, ainoana quakenbrückilaisjuutalaisena takaisin mukanaan kristityiksi kastetut lapsensa. 

Muutamat Quakenbrückin kristityistä ovat koettaneet saada jälleen yhteyttä entisiin Quakenbrückin juutalaisiin. Muuan Opelin myyjä Quakenbrückistä lahjoitti auton puolijuutalaiselle Albert Steinheimille, Siegfrid Hirschin entiselle rengille. Muutamat juutalaiset kuten Olga Hirsch, Irma Reinsberg, Ursula Ellen ja Hella Simon, Paul Simons, Fritz Cohen ovat solmineet jälleen kontaktin ja silloin tällöin käyneet Quakenbrückissa . Toiset, poisajamisten ja karkoittamisten traumatisoimina, välttävät kaikkea kontaktia. 

Liittoutuneiden antamien sääntöjen perusteella 20. päivästä lokakuuta 1947 olivat kaikki kaupat joita solmittiin 1933:sta lähtien juutalaisten ja saksalaisten kesken, epäpäteviä. Muutamat juutalaiset panivat käytäntöön sotilashallinnon lain numero 52 ja vaativat 1950 aikoihin sen omaisuuden takaisin luovutusta (palauttamista) , minkä he olivat kansallissosialismin aikana menettäneet. 

Juutalaiset olivat vuosien 1933- 1945 välillä pakkotilanteessa, jossa heidän oli myytävä omaisuutensa alihintaan. Pääoman katoa Kolmannesta valtakunnasta estämään oli asetettu vero (Reichfluctsteuer, (1934) ( https://en.wikipedia.org/wiki/Reich_Flight_Tax )ja juutalaisen omaisuuden poisluovutuksissa (1938) virallinen maksettu kauppahinta oli joissain tapauksissa vielä matalampi kuin tehdystä laskusta käy ilmi. Muutamat kristityt quakenbrückilaiset  olivat tällä tavalla auttaneet juutalaisia naapureita pakenemisessa tai maastamuutossa.

(suomennosta saksasta)