Renate Rangermannin saksankielisen kirjan otsikkona on :
Sano minulle missä juutalaiset ovat? Quakenbruckin juutalaisväestön historiaa sadan vuoden ajalta. Renate Rangermannin tutkimustyö.
R.
Rengermann kertoi, että hän on kustantanut itse pienen määrän tätä
tutkimustyötään. Kirjapainon on Oelkers, Artland, Quakenbruck, Saksa.
Maksoin 20 EU (10EU kirjasta ja postikuluista etukäteen varmuudeksi
toiset 10 EU).. Kirjalla ei ole vielä ISBN numeroa, hän kertoi. Olen
maininnut kirjasta israelilaislähteisiin. Saksankieleni on vasta nyt
uudistreenauksessa ja luen hitaasti kirjaa.
- Tutkimustyön tuloksena oleva kirja on sisällöltään jaettu täten.
-
"Esipuhe (Tri Martin Espenhorst 2013)
- Johdanto ( Renate Rengermann)
- Quakenbrück vuosina 1814- 1950
- Quackenbrückin juutalaiset vuosina 1847- 1940 ja 1949- 1965.
- Rukoushuone
- Israelilainen naistenyhdistys
- Juutalaisten
sotaveteraanien valtakunnallinen liitto
- Badbergenin/Grothen juutalainen hautausmaa
- Quakenbrückin juutalainen hautausmaa
- Juutalaisten elämäkertoja
- Loppulause
- Kiitosmaininnat
- Liite
- Merkkien selitys
- Lähteet
- Kirjallisuusluettelo
- Kompastuskivet (Stolpersteine) ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Kompastuskivet )"
(Mistä tätä kirjaa saa tilattua?
Julkaisijalta suoraan:
Renate Rengermann,, 49610, Quakenbrück.
Tänään 16 syyskuuta 2015 olen alustavasti kääntänyt esipuhetta, jonka on kirjoittanut tri Martin Espenhorst (Gehrde/Sofia). Paikkana on Gehrde/Helle myöhäiskesällä 2013.
1 Esipuhe
Meidän
nykyiselle olemassaolollemme on jäänyt haasteeksi ja pysyy haasteena
Saksan maan juutalaisväestön rikkoutuma 1940-luvulla. Renate
Rangermannin tutkimustyö Quakenbrückin juutalaisista henkilöistä on
todisteena siitä, että on lopultakin tullut aika palauttaa heidät
muistiin. Sopivan ajan lisäksi lisäksi kirjoittajalle on onnistunut
työstää tutkimusaineistonsa pohjia myöten tieteellisesti ja
täsmällisesti, mainittakoon tässä yhteydessä myös hankaluudet nimien
suhteen esiintyneessä epäselvyydessä.
Tarkkaan tulokseen hän pääsi valitsemalla rungon hahmotteluun tiukasti elämäkertoihin
pysyttäytyvän lähestymistavan . Niin - miten sitten muulla tavalla
voisi tai miten pitäisi käsitellä näitä vieläkin vaikeita
aihepiirejä?
1980-luvun
historiankirjoittajien riita leimahdutti esiin myös suoraa päätä
tällaisenkin kysymyksenasettelun: Onko toivottavaa pelkän
tosiasiallinen ja emotionaalisesti neutraali juutalaisten historian
kirjoittaminen ja onko sellainen ylipäätänsä mahdollista.
Samanaikaisesti
on yleistä laajahkoa konsensusta siitä, että tämä eurooppalaisen,
saksalaisen ja alueellisen historian jakso ei saa joutua unohduksiin.
Että tulee vahvistaa ja saattaa yleiseen tietoon tietämys niistä
tapahtumista, joita 1940 -luvulla tapahtui Saksassa kuten myös
Quakenbrückissä.
Tällaisen
uudistyön tulisi tapahtua ilman pakkoa ja moitteitta. Tiedämmehän
vanhastaan, miten kulttuurimuistomerkit, kulttuurille ominainen
muistaminen ja unohtaminen sekä kulttuurisidonnainen asioiden
poistyöntäminen mielestä on vahva tekijä ihmiskunnan historiassa ja
myös yksilön arkielämässä.
Kuten
aina kaikissa uudistuksissa ja innovaatioissa niin myös
historiankirjoituksessa täytyy olla luotuna ensin eräänlainen
hyväksynnän ilmapiiri ennen kuin asian saa toteutettua. Nyt oli tämä
ajankohta tullut, minkä tämä työ osoitti. Sitä paitsi viime
tingassa, sillä ensikäden tietoa antavia henkilöitä on yhä vähemmän ja
yhä harvemmalta ikäluokalta voidaan mitään kysyä.
Niinpä Renate Rangermannin tutkimustyö kuuluu
niitten Holokaustia käsittelevien töitten joukkoon, joita on
syntynyt viime vuosina muillakin seuduilla tai suoraan julkaistujen
töitten joukkoon. Samalla se on esikuva monille alueille, joilta vielä
puuttuu vastaavia tutkimuksia.
Tri Martin Espenhorst (Gehrde/Sofia)
Gehrde/Helle vuoden 2013 myöhäiskesällä "
2 Johdanto
" Quakenbrückin
juutalaisyhteiskunnan elämästä on toistaiseksi ollut vain
vähäisen julkista, saatavilla olevaa informaatioaineistoa.
Vuonna
1985 julkaistiin kirja: Jarck, Horst-Rüdinger. ”Quakenbrück –
Von der Grenzfestung zum Gewerbezentrum” (Quakenbrück.
Rajalinnakkeesta ammatti- teollisuuskeskukseksi ). ISBN
3-9800335-3-8. Kirjassa
esiintyi artikkeli, jonka oli laatinut valtion arkistoneuvos tri
Theodor Penners. Artikkelin otsikkona oli: ” Die jüdische
Gemeinde in Quakenbrück”(Quakenbrückin juutalainen seurakunta”.
Vuonna
1997 julkaisi Maria von Borries kirjansa ”Euer Name lebt –
Zur Geschichte der Juden in der Region Bersenbrück”. (Teidän
nimenne elää - Bersenbrückin alueen juutalaisten historiasta).
Tässä kirjassaan hän mainitsi sivumennen Quakenbrückin
juutalaiset.
Vuonna
1987 Heiko Bockstiegel kertoi Bersenbrückin Aluesanomissa
(Bersenbrücker Kreisblatt) eri artikkeleissa Quackenbrückin
juutalaisista.
Vuonna
2002 aloin seuloa käsillä olevaa informaatiota sosiologisesti
sävyttyneellä uteliaisuudella ja laajensin tietämystäni
haastattelemalla sekä Quakenbrückissä syntyneitä juutalaisia
kaikkialla maailmassa että syntyperäisiä iäkkäämpiä
quakenbrückiläisiä kansalaisia.
Nyt
tahtoisin tehdä nämä kokoomani tutkimustulokset julkisesti
saatavilla oleviksi.
Renate
Rangermann”
-
"Quakenbrück
vuosina 1814 - 1950
Quakenbrück oli alkujaan
pieni rajakaupunki. Wienin kongressin aikaan (1814/1815) Sitä
rajoitti alueet Hannoverin läänistä Oldenburgin lääniin."
(My Comment: (Tässä luen tunnin ajan
netistä modernia lisätietoa tämän päivän Quakenbrückista
http://www.wikiwand.com/de/Quakenbr%C3%BCck. Renate Rangermann lähetti kirjeessään myös hyviä turistikarttoja ja esiteitä Quakenbückin kauniista seudusta)
´Quakenbrück on
siisti ystävällismielinen pikkukaupunki. Siellä vallitsee
hyvinvointi, jonka kaltaista turhaan etsii Niederosnabrückistä ja
Niedermünsteristä Ostfrieslandiin saakka...
Yleisteollisuudellaan asukkaat ovat kunnostautuneet
...´Pappi, sittemmin lääninrovasti Johann Gottfried Hoche
lausui näitä entista hansakaupunkia ylistäviä sanoja ollessaan
siellä 1800-luvun lopulla.
Kuitenkin jo vuonna 1823
oli kaupungin maistraatti kirjoittanut Hannoverin kuningaskunnan maaherralle Osnabruckiin: ´Kaupankäynnin yhä jatkuva
väheneminen aiheuttaa jatkuvia äänekkäitä valituksia...´
Vasta 1834 asetettiin
uusia tullikantosopimuksia Hannoverin ja Oldenburgin kesken, jotta kaupankäyntiolosuhteet jälleen kohenisivat. Puuttuvat
kaukoliikenneyhteydet osoittautuivat kuitenkin haitaksi. Teollisen
vallankumouksen uusiin vaatimuksiin eivät pelto- metsä- ja
niittypolut soveltuneet. Sen takia rakennettiin Bramschiin vievä
valtatie 1838 ja vuosina 1839 - 1841 Cloppenburgiin vievä
valtatie.
Quakenbrück
yleissilmäyksellä oli pikkukaupunki. Kaupungin ympärysmuuri useine
kaupunginportteineen ympäröi keskustan. Vuonna 1836 oli seudulla
2250 asukasta. Enemmistö väestöstä oli evankelisia kristittyjä
ja vähemmistö katolilaisia. Keskinäisissä suhteissaan kummatkin
ryhmät olivat ekumeenisesti suuntautuneita. Siihen aikaan ei asunut
juutalaisia Quakenbrückissä.
Quakenbrück oli
tyypillinen pikkuporvarillinen kaupunki, jota ympäröi uittovedet,
niityt ja metsät ja vesitie kulki sen läpikin. Tudortyyliset talot
( koristeelliset puuristikkoiset ulkopinnat) sijaitsivat vierekkäin,
usein alle metrin päässä toisistaan, päädyt kaupungin
kadulle suuntautuen. Talovälejä sulki portti, joka johti
puutarhaan. Puutarhoissa voitiin viljellä jokapäiväiseen käyttöön
vihanneksia. Vuodesta 1890 on ollut lisäksi kukkien viljelyä.
Puutarhassa oli ulkohuone. Iltaisin aikuiset myrskylyhtyineen ja
lapsineen kävivät siinä. Navetta oli rakennettu talon yhteyteen.
Siellä saatettiin pitää lehmää, sikaa ja muutamia kanasia.
Aamuisin lönkyttivät lehmät paimentajansa edellä kosteille
niityille. Iltaisin ne palasivat navettaansa. Kellonajankin saattoi
siitä tarkentaa. Niinpä quakenbürgerilaiset porvarit olivat
enimmäkseen omavaraisia ja myivät naapureilleen maitoa ja munia,
talvisin lihaa. Illan hetkinä oli kankaankudontaa ja
langankehruuta. Jokapäiväistä elämänmenoa leimasi oma perhe,
sukulaiset, naapurit, koti ja puutarha, peltotyö joko
maanviljelyksessä tai karjanhoidossa. Yhdistystoiminta oli myös
intensiivistä. Ennen kaikkea oli suojeluskunta ja
voimisteluyhdistys.
Vuonna 1855 bremeniläinen
kirjanpainaja Buddenberg aukaisi ensimmäisen kirjapainonsa
Quakenbrückissa. Sen seurauksena aloitti 14. 2. 1855 ensimmäisenä
päivälehtenä ilmestyä Quakenbrücker Anzeiger – lehti.
(Quakenbrückin tiedonantaja). Se nimettiin vuonna 1860 uudestaan:
Allgemeine Anzeiger für die Stadt Quakenbrück (Quakenbrückin
kaupungin yleinen tiedonantaja). Vuodesta 1877 se kuului
Bersenbrücker Kreisblatt- lehden (Bersenbrückin piirin sanomalehti)
alaisuuteen . Vuodesta 1901 vuoteen 1923 tuli markkinoille laajempi
sanomalehti kirjankustantaja Kleinertilta: Der Artländer
Anzeiger ( Artlandin sanomat ).
Evankelisilla
ja katolilaisilla kristityillä oli kummallakin oma kirkkonsa
kaupungin keskustassa. Pyhän Sylvesterin kirkko rakennettiin vuonna
1276 ja Pyhän Maarian kirkko 1652. Evankelinen työväenyhdistys ja
katolilainen Kolping- yhdistys ( perhekeskeistä sosiaalista työtä
tekevä katolilainen
yhdistys,https://de.wikipedia.org/wiki/Kolpingwerk
) muodostivat tunnustuksellisen täydennyksen tunnustusrajat
ylittäville poliittisille puolueille, jotka teollisen
vallankumouksen ajoista (mikä alkoi 1815 ja 1835 välisenä aikana)
olivat esiintyneet työntekijöitä edustamassa. Katolilainen Pyhän
Maarian kirkko sai vuonna 1873 yhden tornin. Huhtikuun ensimmäisenä
päivänä vuonna 1865 vihittiin evankelinen sairaala ja
katolilainen vuonna 1893. Molemmat sairaalat korvasivat aiemman
lasaretin ja köyhäintalon St. Antoniort nimisessä paikassa.
Juutalaiset asukkaat, joita Quakenbrückissa asui vuodesta 1847,
pystyttivät vuonna 1897 rukoushuoneen Kreuzstrasse-nimisen kadun
varteen.
Kaupungin
keskustassa sijaitsi raatihuone, käräjäoikeus, verotoimisto ja
latinakoulu. Latinalainen koulu on mainittu ensimmäisen kerran jo
1354 ja se nimettiin uudestaan 1878 normaalilyseoksi, jossa kävi
nuoret pojat. Sen lisäksi oli jo vuodesta 1647 evankelinen ja
katolilainen kansakoulu. Tytöt kävivät yläasteen tyttökoulun.
Tyttöjen keskikoulun ( Mittelschule für Mädchen) kronikan tuhosi
varusväki huhtikuussa 1945. On vanha tapa, että yläasteen
tyttökoulun kahdeksannen luokan jälkeen tytöt jättävät
koulunkäynnin. Vuonna 1839 käsityöläiset saivat sunnuntaikoulun.
Vuonna 1874 aukaistiin pienporvarien koulu, Vuodesta 1875 on ollut
olemassa kaupungin nurmilla voimisteluhalli, Vuonna 1937 tuli
Bahnhofsstrasse - kadun varteen kauppakoulu entiseen Artlandin
pankkirakennukseen. Näin oli Quakenbrückista kehittynyt
koulukaupunki.
Vuoden
1847 aikoihin pystytettiin suojeluskuntarakennus, lennätinasema
aloitti toimia 1. joulukuuta 1863. Vapaaehtoinen palokunta (VPK)
perustettiin vuonna 1878. Vuonna 1899 saatiin kaupunkiin yleinen
kylpylä.
Talouselämälle
oli leima-antavina yksi tuulimylly, viininvalmistus (1759), yksi
parkitsemislaitos (1812) ja käsityöläisten liiketoiminta. Kun
rautatie oli saatu rakennettua Saksan-Ranskan sodan (1870- 1871)
jälkeen ja työ saatu päätökseen 1875- 1876, Quakenbrückin
teollistuminen sai vauhtia ja silloin laajentui mm vuonna 1849
perustettu Schaden harja-, luuta- ja pensselitehdas sekä Heyen
parkituslaitos. Tämän lisäksi kaupunkiin tuli 1888 Lubrechtin (
vuodesta 1895 Bartramin) langankehräämö- ja kankaankirjontatehdas
ja vuonna 1913 Simonin palkkateurastamo,
Vuodesta
1896 on olemassa raatihuoneen edessä olevalla aukiolla
Saksan-Ranskan sodassa kaatuneitten muistoksi pystytetty voiton
muistopatsas. Vuonna 1910 vihittiin asemarakennus. 1935
sotilaslentokentän rakentamisen yhteydessä sotilaita kulki
nykyiseen Neustadtiin Quakenbrückistä käsin.
Vuonna
1879 oli Quakenbrückissä 2500 kansalaista. Kaksi kolmasosaa
väestöstä oli evankelisia, yksi kolmannes katolisia ja juutalaisia
oli 21 henkilöä. Vuonna 1900 nousi asukasluku 3100:aan ja vuonna
1925 oli asukkaita 4400. Niinä aikoina asui Quakenbrückissä 54
juutalaista ja he osallistuivat aktiivisti kaupungin elämään.
Schützenfest
(https://en.wikipedia.org/wiki/Sch%C3%Bctzenfest
) "marksmen's festival", kohdeammuntakilpailu
markkinoillla ,
ja
erilaiset kirkkomessut
(Kirmes)
olivat tapahtumia, jotka saivat väen kokoon ja niihin kertyi
kaikista uskonsuunnista osallistujia. Vuonna 1898 tuli
tässä perinteisessä
tarkka-ammuntakilpailussa
juutalainen Moriz Vorsanger
ampujien kuninkaaksi.
Muutamat
juutalaiset vaikuttivat kokosydämisesti Quakenbrückin kaupungin
hyväksi. Theodor Simon kuului vuonna 1905 Artländer -Bankin
perustajajäseniin ja virkaveljet valitsivat vuonna 1923 Philipp
Reinsbergin Quakenbrückin kaupungin kansalaisneuvostoon.
Teollistumisen
myötä Saksan kaupungit kasvoivat. Ja sitä mukaa nousi myös
elintarvikkeiden tarve. Quakenbrückiä ympäröivä seutu on
maanviljelysaluetta. Kristityt ja juutalaiset karjankauppiaat
tunsivat hyvin tarve- ja tarjontatilanteen ja he aloittivat
viivyttelemättä karjankuljetukset rautateitse Quakenbrückista
Ruhrin alueelle ja Hollantiin asti. Samalla he toimittivat
tekstiilituotteita, valmisvaatteita, koneita ja keramiikka-astioita
suurkaupungeista takaisin Quakenbrückiin. Juutalaisilla kauppiailla
oli etuna heidän hyvin laajalle ulottuvat kommunikaatioverkostonsa Tämän takia
kristityt kauppiaat tekivät yhteistyötä juutalaisten
ammattiveljiensä kanssa.
Koska
niin kristityt kuin juutalaisetkin kauppiaat pyrkivät
mahdollisimman hyvään voittoon, he eivät ottaneet niinkään huomioon
tuotteiden tuottajan etuja (maanviljelijöitä, vuokrattuja
työntekijöitä). Pienviljelijät ja vuokratyöläiset kärsivät
matalista myyntihinnoista ja köyhtyneet päiväpalkkalaiset ja
kaupungin työläiset korkeista ostohinnoista. Jotta tämä vaje
olisi saatu tasoitettua, syntyi vuosina 1850 ja 1900 Saksassa
yhtiöitä
(Raiffeisen ja Konsum).
Vuonna
1900 heinäkuun 13. päivä perusti 19 käsityöläismestaria ja
kauppiasta yhdistyksen nimeltä ”Spar- und Darlehens-Verein für
den Amstgerichtsbezirk Quakenbrück”, Quakenbrückin alemman
oikeusportaan alueen (käräjäpiirin) säästö_ ja lainayhdistyksen . Yhtiön
jäsenet nimesivät uudelleen pankkinsa vuonna 1939 Quakenbrückin
kansallispankiksi, ”Volksbank Quackenbrück”. Vuosisadan
vaihteessa syntyi Quakenbrückissa muutamia elintarvikeitten
tukkukauppojakin, esim. Edeka-Grosshandel, joka sijaitsi
Wilhelmstrasse-kadulla aseman takana. Nykyään siinä on disko
Flash.
Juutalaiset
ostivat kristittyjen liikkeitä ja kristityt ostivat juutalaisten
liikkeitä Vuoteen 1933 asti ei ollut merkkejä konfliktin
mahdollisuudesta kristittyjen ja juutalaisten kesken, pikemminkin
oli ilmiselvää kanssakäynnin suuntausta.
Mutta
vuodesta 1933 tilanne muuttui. Toisaalta saksalaiskristityiltä
vaadittiin: että he eivät enää saaneet tehdä sisäänostoja
tavarataloista, lyhyttavaraliikkeistä tai Konsum- yhtiöistä,
koska ne leimautuivat juutalaisiksi. Toisaalta kristityt ostivat
juutalaisten
omistamaa tavaraa ja maatiloja, koska juutalaisten oli myytävä
kaikki, mitä he omistavat pelastautuakseen ulkomaille.
Syntyi
tavarahuoneita esim. Bersenbrückiin, joissa kristittyjen
palauttamaa juutalaista omaisuutta saattoi hankkia itselleen.
Moni
maanviljelijäkin meni puolueeseen oletettavasti siksi että pääsisi
veloistansa. Liikemiehet toivoivat saavansa jäsenyydestään
sosioekonomisia etuja. Ei kuitenkaan joka maanviljelijä eikä
joka kauppias mennyt puolueen jäseneksi. Koska NSDAP jo
huhtikuussa 1933 nostatti
esiin
jäseneksiottamisen esteen, monet miehistä liittyivät SA:han
todistaakseen liittoutumisensa
Führer Adolf Hitleriin.
Vuonna
1937 saattoivat
kaikki sellaiset
kansalaiset
mennä NSDAP puolueeseen, jotka niihin asti olivat suojanneet
itseään kuulumalla toisiin hallitukselle lojaaleihin liittoihin
ja järjestöihin. Vuonna 1939 jäseneksi oton
ehdot
höllennettiin.
Kaikki
quakenbrückilaiset eivät muuttaneet poliittista asennettaan
NSDAP:tä suosivaksi. Eräskin kommunisti pysyi edelleen omalle
vakaumukselleen uskollisena. Hän kärsi kuritushuonerangaistusta
useat vuodet keskitysleirillä.
Vuonna
1935 alkoivat painostukset niitä kristittyjä kansalaisia kohtaan,
jotka suhtautuivat ystävällisesti juutalaisväestöön.
Painostus kohdistui lopulta myös asianajajaan, Knist nimeltään.
Hänet polttomerkittiin julkisesti. Vuodesta 1935 puoluepoliittinen
sanomalehti Der Stürmer ripustettiin yleisön nähtäväksi. Siinä
oli isoin kirjaimin: Asianajaja Knist puolustaa juutalaista naista
käräjillä, Asianajaja Knistillä oli asianajotoimistonsa
Quakenbrückissa ja se kuului SPD:lle.
(https://sv.wikipedia.org/wiki/Socialdemokraterna_%28Tyskland%29
).
Quakenbrückin
kaduille annettiin uudet nimet. Pitkäkatu ( Die Lange Strasse) oli
nyt Adolf-Hitler-Strasse ja asemakatu Bahnhofstrasse oli
Hermann-Göring-Strasse.
Quakenbrückin
sairaalat suhtautuivat lojaalisti poliittiseen vallanhaltijaan ja
seurasivat asetuksia, joiden mukaan piti varjella itseään
perinnöllisiä sairauksia potevalta jälkikasvulta vuodesta 1933
heinäkuusta alkaen. Eräs kaupungin lääkäri aleni
allekirjoittamaan paperin, jonka avulla quakenbrückiläisiä
henkilöitä vietiin armokuoleman (eutanasian) nimissä (1940/1941)
Osnabruckiin ”maan terveys- ja holhouslaitokseen
”(
Landes-Heil-und-Pflegeanstalt)
Hadamar nimiseen
kaupunkiin
ja
siellä heidät surmattiin. (https://sv.wikipedia.org/wiki/Hadamar).
Senjälkeen
kehitysvammaisten lasten perheistä muutamat eivät enää menneet
lääkäriin. Muutamat perheet hakivat vammaisia lapsiaan takaisin
laitoksesta suojellakseen näitä.
Kirkosta
eroamiset lisääntyivät. Evankelinen kirkko menetti enemmän
jäseniään kuin katolilainen, Kirkollisen vihkimisen sijalle tuli
saksalainen juhla, jossa paikallinen ryhmänjohtaja piti puheen.
Katolisen
ja evankelisen kirkon edustajat pysyttelivät levollisina
Quakenbrückissa. Vain pastori Vorstius Menslagesta (1935-1945)
ilmaisi kriittisyytensä kansallissosialismia kohtaan ja julisti sen
olevan väärää uskoa. Hänen lapsensa olivat myös kanssakäymisissä
Quakenbrückin juutalaisten lasten kanssa. Vuonna 1944 hänet vapautettiin kirkollisista tehtävistään kirkon johtokunnan
toimesta.
Muutamassa
vuodessa, vuosina 1933 - 1940 katosivat kaikki juutalaiset
Quakenbrückista. Niinpä SA-jäsenet kadottivat samalla
päätehtävänsä ja saivat uuden itärintamalta, mikäli ikä ja
ruumiillinen kunto sallivat.
Silmiinpistävästi
oli Quakenbrückin väestöllä
kansallissosialismin alkuun asti samanlainen
ajattelutapa asenteissa ja tunnustuksessa. Kauppiaat, virkamiehet
ja maanviljelijät naivat omien ammattialueittensa sisällä.
Evankeliset, katoliset ja juutalaiset kansalaiset menivät naimisiin
omissa tunnustuspiireissään. Vaikkakin Saksassa jo vuodesta 1886
esiintyi 16%:lla juutalaisista seka-avioliittoja ja vuonna 1900 jo
51%:ssa juutalaisista oli nainut ei-juutalaisen, niin
Quakenbrückissa ei ollut solmittu yhtään kristityn ja
juutalaisen keskeistä avioliittoa. Berge- ja Bippen- nimisissä
paikoissa oli kuitenkin juutalaiskristillinen seka-avioliitto
solmittu (Kts. Arthur Neublum, Albert Neublum) . Quakenbrückissa
( Kts. Benno Frank) ja Badbergenissä (kts. Grete Mindus) kummassakin
oli yksi kristityn ja juutalaisen välisestä suhteesta syntynyt
lapsi.
Sukulaissuhteistaan
käsin kristityt pitivät lähimmäisistään huolta ja siihen kului
syvään juurtuneita tapoja ja käytäntöä, ( kuten juhlaseppelten
asettamiset, ehtoollinen, konfirmaatio, kirkolliset pyhät, syntymät,
hautajaiset, iäkkäitten syntymäpäivät). Naapuriston juhlat eivät
tunteneet
tunnustuksellisia rajoja, kuitenkaan juutalaiset naapurit eivät
ottaneet niitä
tapoja. Kristityt naapurit eivät samoin ottaneet juutalaisia tapoja
(Bar-Mizva, kuulutukset, Mikve, Chupa) . Poikkeuksena oli kuitenkin
hautajaiset (Lewaja). Todistetusti kristityt ovat osallistuneet
juutalaisiin hautajaisiin, esim. Theodor Simonin ja Moses Perlsteinin
hautajaisiin.
Tiedonvaihtoa
evankelisten ja katolisten kristittyjen kesken esiintyi niin myös
julkisella areenalla kuin yksityiselämän tasolla. Mutta
juutalaisten ja kristittyjen keskeinen tiedonvaihto saattoi tapahtua
vain privaatisti rajoittuneesti ( perhejuhlissa ja naapurien
keskisissä juhlissa).
Arjalaisen
syntyperän ajattelu vallitsi Quakenbrückissa vuosina 1933- 1945.
Sen jälkeen eivät tällaiset ideat ole nousseet pintaan. NSDAP:n
toiminnan kannattajat joutuivat leirille sodan loputtua . Paikallinen
ryhmänjohtaja teki itsemurhan. Hänen vaimonsa surmasi heidän
nuorimman poikansa ja sitten itsensä. Natsismin poistuttua liittyi
monta entistä NSDAP:n jäsentä takaisin kirkkoon.
Moni
kristitty Quakenbrückin asukas, joita minä ( Renate Rengermann)
olen haastatellut, on asunut koko elämänsä ajan tässä
kaupungissaan. Juutalaisväestöstä vain Karl Frank ( 1869- 1935)
eli syntymästään kuolemaansa asti tässä Quakenbrückin
kaupungissa. ”
(Suomennosta saksasta)