söndag 4 oktober 2015

Suomalaiset sotavangit

http://www.klubi.fi/sotavangit/dokumentit/svk151104.pdf

 Yleistä tilanteesta
Sodan alkaessa suomalaisissa riveissä oli runsas puoli miljoonaa sotilasta. Sodan kuluessa palvelukseen astui uusia ikäluokkia. Puolustustusvoiman taistelutappiot olivat noin 202 000 henkeä, joista kaatuneita ja kadonneita noin 59 000 ja haavoittuneita noin 158 000 henkeä.  Sotavankeuden lasketaan kohdanneen noin 3 400 miestä, joista viisi oli naisia. Suomalaisia, vapaaehtoisesti sodan kuluessa Neuvostoliiton puolelle siirtyneitä loikkareita oli vajaa kolmesataa. Ryhmän ydinjoukon muodostivat syksyllä 1941 Onkamusjärvellä puolta vaihtaneet kommunistimieliset. Muutama sata miestä oli juuri tuotu Riihimäen vankilan turvasäilöstä, joista runsas viisikymmentä karkasi Neuvostoliiton puolelle. Onkin sanottu, että he olivat sodan alussa jääneet "väärälle puolelle". Suomalaisia sotavankeja Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan oli 2 377.  Kotimaahan palautettiin 1 969 henkeä.  Sotavankeudessa kuoli 403 ja viisi sotilasta sai tuomion "suorittamiensa rikosten takia", mutta 1944-1945 heidät vapautettiin ja palautettiin kotimaahansa. Timo Malmi kertoo kirjassaan, että suomalaisia joutui vangeiksi 3 402, leirillä kuoli 1 388 ja 
kotiutettuja 1 938. Lukujen eron virallisiin lukuihin selittää se, että neuvostoliittolaisissa tilastoissa otetaan huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät leirille saakka.

Stalinin kanavan räjäytys 8. 12. 1941 ja Poventsan kaupunki. Miesten kertomaa

Paavo Korpi  oli  yksi tulvaan hukkunut Suomen sotilas: -" 13.11.1941 hänet nimitettiin ensimmäisenä keskipohjalaissoturina Mannerheim-ristin ritariksi. Pian Korven nimittämisen jälkeen suomalaiset joukot valtasivat Poventsan kaupungin, ja väsyneet joukot asettuivat hetkeksi lepoon. Myös Korpi komentoryhmineen teki näin löytäen majapaikan Stalinin kanavan varrella olevasta mökistä.
8.12.1941 aamuyöllä venäläiset räjäyttivät Stalinin kanavan patojen sulkulaitteet, jolloin vesi tulvi Poventsaan. Tulva vei mennessään sotilaita, autoja, taloja ja siirteli jopa panssarivaunuja. Myös mökki johon Paavo Korpi tovereineen oli majoittunut, oli hetkessä veden ympäröimä. Miesten lähdettyä etsimään tietä tulvasta poispäin, vesi vei Paavo Korven ja osan hänen tovereistaan. He todennäköisesti hukkuivat jäätävään tulvaveteen. Ruumiita ei löydetty.  Paavo Korpi on siunattu kentälle jääneenä Sievin sankarihautaan."

  • Erkki Savolainen kertoo: 

Kirja: E. Repo.  Miesten kertomaa (1967)
 Kertomus 26. Kertoja:  Erkki Savolainen JP2
Aika: Vuosi  1941. Joulukuun 8. päivä, Äkkipakkanen 37  miinusastetta C. Klo 8 aamulla. Poventsa oli vallattu itsenäisyyspäivänä 6.12. ( Se sai sittemmin nimen Äänislinna).
Karttapaikka: 
Jääkäripataljoonan asema Vienan kanavan laidassa.
Poventsan kaupunki
Äänisjärvi
Karhumäki
Kenttäsairaala

Poventsan kaupuni oli vallattu itsenäisyyspäivänä 6.12. Jääkäripataljoonamme oli osallistunut kaupungin valtaukseen ja oli sen jälkeen asetettu varmistukseen kaupungin itäpuolelle Vienan kanavan laitaan. Komppaniamme komentopaikka oli noin seitsemänkymmenen metrin päässä kanavasta kaupungin puolella, ja varmistuselimet olivat aivan kanavan laitamilla. Joulukuun kahdeksantena päivänä pakkanen nousi äkisti, ja pian osoitti mittari kolmeakymmentäseitsemää miinusastetta. Komppanianpäällikön autonkuljettaja oli ollut kyttäämässä pakkasen takia auton moottoria  Kello kahdeksan aikaan hän kiiruhti komentopaikalle, jossa me muut olimme nukkumassa.  Hän toimitti heti hälytyksen sanoen:
-Nyt tulee vettä!
Kaikki ryntäsimme ylös ja ulko-ovelle.  Näimme suoraan edessämme noin viiden metrin päässä kuuden-seitsemänkymmenen sentin korkuisen vesimassan syöksyvän suoraan meitä kohti. Käännyimme takaisin sisälle hakemaan varusteitamme. Komppanianpäällikkö, kapteeni T. Liponkoski, oli myös vielä sukkasillaan ja villapaita päällä. Kun pyrimme ulos talosta, vesimassat olivat jo ehtineet ulko-ovelle ja painoivat sitä, niin ettemme saaneet ovea enää auki. Oli käännyttävä takaisin. Menin vastakkaiselle puolen rakennusta ja löin ikkunalasin kehikkoineen kiväärin perällä rikki päästääkseni sitä tietä ulos. Mutta sekin oli myöhäistä, sillä vesi virtasi jo sisään huoneeseen yli ikkunapenkkien. Rakennuksessa oli kaksi huonetta, ja  ne meistä, jotka vain ehtivät, nousivat ikkunalaudalle tai hellan päälle välttyäkseen kastumasta. Toisten oli pakko kulkea huoneissa vyötäröitään myöten vedessä. Tässä tilanteessa komppanianpäällikkö hyppäsi ikkunasta ulos ja minä hänen perässään. Ulkona oli puutarhan tapainen alue, joka oli aidattu kaksinkertaisella piikkilangalla. Katselimme, miten voisimme päästä rakennuksen katolle. Katolle menosta ei kuitenkaan tullut mitään. Ei ollut välineitä, joita olisi voinut kiipeämiseen käyttää. Palasimme sisälle.  Nyt komppanianpäällikkö otti valkoisen turkkinsa, karttalaukkunsa ja parabelluminsa sanoen meille:-Katsokaa, pojat, kun minä lähden koettamaan kanavan laitaan. Hän meni puutarha-aidan yli kanavalle päin päästen kahden - kolmen metrin päähän rakennuksesta. Kovan pakkasen aiheuttama sakea usva haittasi näkyväisyyttä, mutta näimme virran ottavan hänet matkaansa ja vievän kaksi-kolmesataa metriä hyhmän ja jäiden seassa alempana olevaa halkopinoa kohden. Luulimme hänen lopulta päässeen kanavan laitaan, ja tuumimme, että koska kapteeni kerran pääsi, niin me muutkin koetamme miesvoimalla. Meitä lähti matkaan seitsemän miestä ketjussa pitäen toisiamme ranteista kiinni. Mekin  pyrimme kanavan laitaan.  Päästyämme viisi-kuusi metriä talosta virta otti meidät ensimmäisen kerran mukaansa. Päätimme tällöin mennä takaisin, koska katsoimme mahdottomaksi jatkaa matkaa. Pääsy jäi kuitenkin haaveksi, sillä virta kuljetti meitä väen väkisin yhä uudelleen alaspäin.Yhtenä nippuna jouduimme virran viemäksi.  Näin alkoi lopulta taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä erosimme pakosta toisistamme, ja itse kukin lähti omille teilleen. Pian en nähnyt ketään tovereistani, sillä virta vei minua kolmisen sataa metriä mukanaan. 

Tällä matkalla jouduin ainakin pari-kolme kertaa vetämään vettä henkeeni, mutta ihmeekseni havaitsin, että minun oli  hyvä olla. Alempana, parikymmentä metriä halkopinosta oikealle oli vihollisen korsu virran laskusuuntaan päin. Virta vei minut korsun edessä olevan lautaisen ristikon eteen. Takerruin siihen. Kietaisin vasemman käteni pylvään ympäri ja toisella otin ranteesta kiinni pysyäkseni paikallani. Siinä olin jonkin aikaa ja vesi pulppusi välistä ylitsenikin. Äkkiä huomasin jonkun valkoisen olion kolahtavan korsun seinää vasten. Se oli yksi tovereistani, ja hänen onnistui kiivetä korsun päälle. Kun pyysin häneltä apua, hän sanoi:
-Koeta pysyä siinä vähän aikaa, minä en ole oikein tunnossani. Hetken levättyään toverini tarttui minua takin kauluksesta ja veti minut korsun katolle, jossa oli puolentoista metrin leveydeltä kuivaa alaa.  Huomasimme, että komppaniamme päällikkökin oli meistä parinkymmenen metrin päässä halkopinon päällä. Kehotin toveriani työntämään kätensä housunkauluksen alle, kuten minullakin oli,  sillä molemmat olimme avokäsin. Nyt oli ryhdyttävä kiivaaseen harakanhyppyyn saadaksemme lämpöä kovassa pakkasessa.  Yksi komppanianpäällikön taisteluläheteistä oli mennyt muiden huomaamatta majapaikasta komppaniaan ja saanut sinne yhteyden. Hän ilmoitti komppanialle, missä komentopaikkamme oli.  Komppania siirtyi tämän jälkeen kanavan vallille. Nyt alkoivat pelastustyöt. Mannerheim-ristin ritari A.A. Voutilainen ryhtyi pelastamaan meitä virtaan muodostuneen suvannon kautta. Hän otti komppanianpäällikön selkäänsä ja vei hänet kainaloita myöten vedessä kahlaten kanavan laitaan.  Toverini Huhtalan kanssa tuumin, ettei meitä pelasta kukaan, ja pyysimmekin, että meidät ammuttaisiin korsun päälle. Mutta sitä eivät aseveljet tehneet, vaan Voutilainen lähti auttamaan meitäkin. Ensimmäinen yritys epäonnistui. Hän joutui vesipyörteeseen, mutta sai jostakin puhelinpylväästä kiinni, ettei joutunut virran vietäväksi. Hän muutti kulkusuuntaa ja tuli samaan paikkaan, missä komppanianpäällikkö oli ollut halkopinojen päällä. Täältä hän huusi komppanialle, joka oli kanavan laidassa:-Tuokaa köysi! Pian tuli kolme miestä, jotka toivat nuoraa ja puhelintapsin. Miehet koettivat heittää nuoran parinkymmenen metrin levyisen kosken yli, mutta se putosi virtaan ja virta vei sen mennessään. Tulva oli jo kehittynyt valtavaksi. Siinä meni kaikenlaista tavaraa, maakappaleita ja jäitä, joita oli irtautunut kanavan rannoilta.

Nyt auttajamme turvautuivat puhelintapsiin, jonka he sitoivat halkoon kiinni. Halon avulla miehet heittivät tapsin olkapäittemme yli, ja se jäikin niiden varaan. Tällöin oli korsu jo sortumisen partaalla, siihen oli syntynyt parinkymmenen sentin rako. Käteni toimivat vielä sen verran, että sain tapsin avulla vedetyksi nuoran korsun päälle. Voutilainen huusi nyt: -Pistäkää se naru toistenne ympäri, niin vedämme teidät halkopinojen päälle. Tätä kehotusta  en kyennyt kuitenkaan täyttämään, sillä olin jäykäksi jäätynyt, kuten toverinikin, joka sanoi:-Me kuolemme tänne, minä kuolen juuri nyt, mutta nosta sinä kätesi ylös. Yritin parhaani, mutta käteni eivät nousseet. Olin  vaatteineni kokonaan jäässä. Kuulin  Voutilaisen käskevän pistämään lenkin pylvään ympäri. Tämän sain vielä tehdyksi.  Nyt Voutilainen otti nuoran toisesta päästä kiinni ja ui tämän valtavan kosken yli osittain upoksissa luoksemme ja sitoi meidät nuoraan. Toiset kolme  miestä vetivät meidät pois korsun päältä.

Päästyämme kosken toiselle puolelle lähti kaksi miestä kuljettämaan meitä kolmea kanavan laitaan, missä onneksi oli vihollisen tekemä konekiväärikorsu. Korsu oli lämmitetty, ja sinne ahtauduimme kaikki. Jäässä olevat vaatteemme eivät lähteneet mitenkään yltämme. Ne piti ratkoa auki puukolla. Jäimme sananmukaisesti kerta kaikkiaan alastomiksi. Tykistön tulenjohtueen autosta, joka oli jäänyt kanavan laitaan, meille tuotiin vaatteita. Minäkin sain kolme paitaa, kolmet alushousut, jalkarätit ja venäläisen turkin selkääni. Tässä tilassa meidät pantiin ahkioihin ja vedettiin Karhumäen suuntaan.

Perille päästyämme divisioonankomentaja, kenraalimajuri Lagus piti meille puhuttelun. Hän sanoi. -Sota on sotaa ja sille emme me mahda mitään. Miesmenetykset olivat yleensä vähäiset, mutta meidän kohdallamme kuitenkin seitsemästä miehestä oli viisi menetetty. Samassa tilaisuudessa alikersantti Voutilainen ylennettiin kersantiksi. Saimme sitten kuljetuksen kenttäsairaalaan ja sieltä edelleen sotasairaalaan. Kenttäsairaalassa meitä luultiin venäläisiksi, koska meillä oli venäläiset turkit päällä, mutta komppanianpäällikkömme sanoi: -Emme ole venäläisiä, vaikka siltä näytämmekin.

Poventsan vedenpaisumus aiheutui siitä, että vihollinen avasi ylempänä kanavalla olevat sulut, jolloin valloilleen päässeet vesimassat vyöryivät yli Poventsan kaupungin. Tähän vihollinen ryhtyi estääkseen suomalaisia ylittämästä (Stalinin) kanavaa ja jatkamasta hyökkäystä Äänisjärven itäpuolella. Tulva ei kuitenkaan olisi estänyt hyökkäystä, Ilmeisesti sen pysäytti Karjalan armeijan komentajan antama käsky.

 
  • Kirja.V.Repo.Miesten kertomaa. (1967). Kertomus 27. Kertoja: Johan K. Harju, Ps.Pr.
Aika: Vuonna 1941 pakkasilma, -40 C astetta
Karttapaikka:
Stalinin kanava
Poventsan kauppala
Poventsan lahti
Aunuksen  Karjala

Kertomus löytyy internetistä:
 http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/tulva.htm


Lapin kylät Lapin sodan aikana 1944-5: Peltovuoman kylä

Kylän myöhempään historiaan on vaikuttanut suuresti toinen maailmansota ja Lapin sota.

http://www.enontekio.fi/fi/palvelut/koulutus-ja-opiskelu/peltovuoman-koulu/peltovuoman-kyla.html 

Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan 2.9.1944 ja kun Suomen ja Neuvostoliiton aselepoehdot hyväksyttiin 4.9.1944, yhtenä ehtona oli saksalaisten karkottaminen. Siviiliväestön suojelemiseksi annettiin 7.9.1944 käsky Oulujoen pohjoispuolella olevien kuntien evakuoinnista. Peltovuomalaiset evakuoitiin muiden enontekiöläisten tavoin karjoineen ja vähäisine irtaimistoineen Pohjois-Ruotsiin muun muassa Jokmokkiin, Arvidsjauriin, Glommersträskiin, Moskuselliin, Vittangiin ja Kirunaan. Kaikki talot oli lähtiessä siistitty ja puhdistettu kuin pyhäkuntoon, sillä pappilassa asunut saksalainen upseeri oli vakuuttanut, että mitään ei turmella eikä tuhota.[5]

Lapin sota eteni Enontekiölle 3.11.1944.
 Peltovuoman kylä poltettiin 22.11.1944, jolloin poltettiin myös Nunnanen, Vuontisjärvi, loput Hetan kylästä, Muotkajärvi ja Palojoensuu. Polttaminen tuntui sujuneen saksalaisilta nopeasti.[6] Saksalaiset toteuttivat poltetun maan taktiikkaa niin perusteellisesti, että Enontekiöllä poltettiin 95% kaikista rakennuksista, lisäksi kaikki tunturikämpät ja autiotuvat[7].  Poromiehet ja porot nousivat tuntureille Lapin sodan ajaksi[8]. Sodan aikana poromiehet joutuivat luovuttamaan armeijalle vetoporoja huomattavia määriä.  Ruotsiin oli evakuoitu 1703 enontekiöläistä, joista 1580 oli palannut 31.10. 1945 mennessä[9].


Jälleenrakentamisen ajasta peltovuomalainen Kalle Eira kertoo:
Peltovuomasta oli säilynyt polttamatta ainoastaan Keskitalon Jalmarin talo, Aleksi ja Kristiina Angelin mökki ja Miinan tupa. Säilyneet talot olivat suureksi avuksi siihen asti, kunnes korsuja saatiin rakennettua väliaikaisasunnoiksi. Korsut olivatkin hyviä asuntoja. Ei vinkunut tuuli nurkissa eikä vesi jäätynyt sankoihin. Väki muutti vähitellen takaisin kylään evakkomatkaltaan Ruotsista. Elämä palautui pikku hiljaa normaaliksi. Myös karja saatiin takaisin Ruotsista, jolloin saatiin taas liha, voi ja maito omasta takaa. Miehet pyysivät omiksi tarpeiksi riekkoja ja kaloja. Myöhemmin niitä riitti myös myyntiin ja niitä vietiinkin Ruotsiin ja vaihdettiin elintarvikkeisiin kuten jauhoihin, kahviin ja sokeriin. Peltovuoman kylään perustettiin kauppa melko nopeasti sodan jälkeen. Ihmisillä oli kuitenkin rahaa niukasti, joten kauppa ei tahtonut kannattaa. [10]

Kun Ruotsista saatiin asuntoparakkeja, pääsi väkikin sitä mukaa palaamaan. Itäpuolisiin kyliin, kuten Peltovuomaan ei parakkien kuljetus ollut mahdollista ennen kuin pioneerit olivat rakentaneet väliaikaiset sillat ja raivanneet miinat. Sillat oli rakennettava Näkkäläjokeen, Vanhaanjokeen, Vuontisjokeen, Markkajokeen, Käkkälöjokeen ja Lainijokeen.

Enontekiön tuolloinen kirkkoherra Aimo Kallio kuvaa enontekiöläisten paluuta seuraavasti: Jokainen kotiin palannut kiirehti ensimmäisenä oman kotinsa raunioitten ääreen. Siinä seistiin pitkään ja hiljaa ja arvata saattoi, minkälaisia tunteita risteili mielessä. Masennus ja toivottomuus pyrkivät hämärtämään tulevaisuuden ajattelua, kun ei ollut mitään, millä ja mistä aloittaisi uutta elämää.  Oli vain tyhjät kädet, ei merkkiäkään tarvikkeista, ei rahaa eikä mahdollisista korvauksista hämärintä aavistusta.. Mutta vähitellen rupesi elävästi tuntumaan siltä, että oli miten oli, kyllä tähän joka tapauksessa uusi koti rakennetaan.[11]

1946

Varsinainen rakentaminen aloitettiin keväällä 1946 , kun sahatavaraa oli jälleen saatavissa. Sahatukkeja kaadettiin, ja tukinajossa olivat sekä poromiehet että hevosmiehet. Lisäksi töissä oli mukana paljon naapurikuntalaisia muoniolaisia. Rakennustoiminta oli vilkasta, mutta eräästä periaatteesta ei tingitty: pyhänä töitä ei tehty. Kun hillat kypsyivät heinä-elokuun vaihteessa, rakennustyöt keskeytettiin, sillä oli aika lähteä hillajängille. Silloin kaikki, jotka vähänkin kykenivät, lapsista vanhuksiin kiirehtivät hillaan, joista saatiin kipeästi tarvittavaa rahaa.[12]

Lapin sodan evakot 1944- 1945: Evakkomatkalla menehtyneet

Lapin sodan evakot 1944 – 1945

1. Lapin väestön evakkomatkalla kuolleiden maakunnallinen muistomerkki on Rovaniemen hautausmaalla sankarihautojen läheisyydessä. Hautausmaa on kirkon yhteydessä Vapaudentiellä. Muistomerkin teki professori Ensio Seppänen ja se paljastettiin 18.7.1965.

2. Ruotsissa on ainakin Vilhelminassa ja Doroteassa evakkomatkalla kuolleiden muistokivi.

3. Evakossa menehtyneiden kittiläläisten muistokivi on Kittilän hautausmaalla, jossa se paljastettiin 8.7.1984. Evakkojen muistokiven ristin on takonut ja lahjoittanut Tauno Kumpula Kaukosesta. Ruotsiin evakuoitiin yli
6 000 kittiläläistä, joista matkalla kuoli ainakin 137. Kittilän muistomerkkiin kiinnitettiin 7.9.1995 muistolaatta, jossa on evakkomatkalla kuolleiden nimet. Kittiläläisten evakkoseurakuntia olivat Ruotsissa Vilhelmina, Åsele, Dorotea ja Lycksele.

4. Sievin hautausmaalla on posiolaisten evakkomatkalla kuolleiden muistokivi ja Posion kirkon edustalla on ns. Evakkokivi evakkomatkalla kuolleiden muistoksi.

5. Ranuan hautausmaalle sankarihautojen läheisyyteen paljastettiin 6.12.1992 evakossa menehtyneiden muistopatsas, jonka on toteuttanut kuvanveistäjä Erkki Salmela. Muistomerkissä on 68 poismenneen nimet. Ranualaiset lähtivät evakkoon 18.9.1944 Simojokivartta Rovaniemelle, josta pääsivät junalla Ruotsiin. Ångermanlandin Sidensjön hautausmaalla on ranualaisten hautoja.

6. Kuusamon Kirkkotien puistossa on evakkomuistomerkki (arkkitehti Seppo Koutaniemi, 1994). Kuusamolaiset olivat sekä talvi- että Lapin sodassa evakossa. Kuusamolaiset olivat evakuoituna Pohjanmaan kunnissa.

7. Savukosken hautausmaalla on evakkomatkoilla 1939 – 1945 kuolleiden muistokivi. Suunnittelija rajaseutupappi Veikko Lindberg. Paljastettu 17.7.1992.

8. Ruotsissa Uumajan läheisyydessä olevassa Vindelnissä on sotalapsipuisto ja hautausmaalla muistokivi niille Lapin sodan aikana Rovaniemeltä siirretyille 27 lapselle, jotka evakkomatkalla 1944 – 1945 kuolivat Vindelnissä.

torsdag 1 oktober 2015

Dagens Nyheter muistelee sodan pakolaisvirtoja Ruotsiin

http://www.dn.se/nyheter/sverige/storre-hjalpvilja-nar-kriget-harjade-vid-var-grans/

  •  Suomesta pakolaiset tulivat yli joen, Norjasta maitse yli  Lapin tuntureitten, Baltian maista ja Tanskasta meritse.. Ruotsista tuli maahanmuuttomaa sodan aikana. Noin 200 000 pakolaista tuli Ruotsiin.  Norjasta saapui eniten. 
De finska flyktingarna kom över älven, de norska över fjällen. Balterna och danskarna kom över havet. Under andra världskriget blev Sverige ett invandrarland. I en unik mätning har DN/Ipsos jämfört attityder till flyktingmottagande då och nu. De finska flyktingarna kom över älven, de norska över fjällen. Balterna och danskarna kom över havet. Under andra världskriget blev Sverige ett invandrarland. I en unik mätning har DN/Ipsos jämfört attityder till flyktingmottagande då och nu. Under andra världskriget kom ungefär 200.000 flyktingar till Sverige. Det handlade om norrmän, balter, finländare och danskar som tog sig till vårt land, ibland med fara för eget liv.
  • Usein pakolaiset asuivat ruotsalaisissa perheissä heidän kotonaan. Jo muutenkin ahtaasti asuvat pienviljelijät majoittivat pakenevia  suomalaisia ja norjalaisia. Jos katsoo koko sodan aikaa, niin eniten tuli pakolaisia Norjasta. Sen jälkeen kun saksalaisjoukot olivat  tiukentaneet  vartiointinsa etelärajalla, norjalaispakolaiset ohjautuivat pitkille vaelluksille tuntureitten yli ja useinkin sääolot olivat  vaativat. Niille, jotka pakenivat Ruotsiin Jämtlannin tuntureitten kautta,  muodostui pelastuksen paikaksi Blåhammaren tunturiasema, jossa nykypäivän turistit  vaelluksillaan poikkeavat  levähtämään.  Niihin aikoihin DN raportoi usein, miten norjalaiset ylittivät Ruotsin  tunturiketjun.  Vuoden  1944 joulukuun kuudentena päivänä saatettiin lukea  Dagens Nyheter-lehdestä seuraavaa:  Ne noin 200 henkilöä joiden tiedetään olevan Jokkmokkin alueen tuntureilla, ovat nyt saapuneet hyvin varustettuihin turistimajoihin. Ei läheskään kaikissa tapauksissa  käynyt lopuksi hyvin. Joskus apu kuitenkaan ei saavu ajoissa ja tiedetään  eräskin paikka, jossa rajan  ylittämisen jälkeen muutamat pakolaiset olivat  lysähtäneet maahan ja jääneet siihen. On kuitenkin satanut niin paljon lunta sen jälkeen, etteivät ruumiit ole  havaittavissa, TT raportoi 2.12. 1944 Arjeplogista, jonne moni pakolainen siihen aikaan oli etsiytynyt.
Ofta bodde flyktingarna hemma hos svenska familjer. Redan trångbodda småbrukare inkvarterade finländare och norrmän på flykt. Sett över hela kriget kom de flesta flyktingarna från Norge. Efter att tyska trupper skärpt bevakningen av gränsen i söder hänvisades de norska flyktingarna till långa vandringar över fjällen, ofta i tuff väderlek. Fjällstationen Blåhammaren, där turister i dag pustar ut under fjällvandringen, var då räddningen för dem som flydde till Sverige via Jämtlandsfjällen. Vid den här tiden rapporterade DN ofta om hur norrmän tog sig över den svenska fjällkedjan. ”De omkring 200 personer som man vet finns uppe bland fjällen i  Jokkmokkdistriktet har nu tagit sig fram till väl ombonade turisthyddor”, stod att läsa i tidningen den 6  december 1944. I långt i från alla fall slutade det lyckligt. ”Ibland hinner dock inte hjälpen fram i tid och man vet att på ett ställe efter gränsen några flyktingar dukat under och blivit liggande. Det har emellertid fallit så mycket snö sedan dess att det inte finns någon utsikt att hitta liken”, rapporterade TT den 2 december 1944 från Arjeplog, dit många flyktingar sökte sig vid denna tid.

  •  Pohjolan dramaattinen aika oli syksy 1944 Lapinsodan päivinä- tästä DN kertoi viime viikolla- http://www.dn.se/nyheter/sverige/dagen-da-sverige-tackade-ja-till-100000-flyktingar/ suomalaisia pakeni noin 50 000 Ruotsiin. Baltian maista eestiläisiä ja liettualaisia tuli pikkuveneillä - mikä oli hengenvaarallista matkantekoa. Useimmat  nousivat Gotlannissa maihin, mutta jotkut veneet ajoivat pohjoiseen aivan Örnsköldsvikiin asti.  "Mieluummin kolmasti  tämä painajaismainen matka  kuin Eestiin jääminen", sanoi yksi niistä  tuhansista maihin nousseista eestiläisistä Örnsköldvikissä yhden sellaisen kauhistuttavan, suoraan poikki Itämeren  suuntautuneen rahtialuksella  tehdyn matkan jälkeen. Oli kamalaa katsella kaikkia näitä kodittomia, jotka tiukkaan vieri viereen pakkautuneena olivat kannella samassa asennossa runsaat 38 tuntia. Kaikki mahdolliset kansiluukut oli käytössä suojaamassa myrskyltä  ja jääkylmältä sateelta, DN kertoi 28.12. 1944. 
Hösten 1944 var dramatisk i Norden. Under Lapplandskriget, som DN berättade om förra veckan, flydde omkring 50.000 finländare till Sverige. Från Baltikum flydde ester och letter i små båtar, färder som var livsfarliga. De flesta tog sig i land på Gotland, men en del båtar hamnade så långt norrut som i Örnsköldsvik.”Jag gör hellre denna mardröm till resa tre gånger än jag stannar i  Estland”, sade en av de till ett tusental uppgående estniska flyktingar som anlände till Örnsköldsvik efter en fruktansvärd färd i en motor­skonare tvärs över Botten­havet, ”Det var en hemsk syn att se alla dessa hemlösa som stått tätt hoppackade på däck i samma ställning under drygt 38 timmar. Alla upptänkliga däcksluckor hade man använt för att skydda sig mot stormen och det iskalla regnet”, berättade DN den 28 september 1944.
  •   Vuoden 1944 aikana tutkittiin  useissa yhteyksissä mielipiteitä pakolaiskysymyksestä.  Julkaistut tulokset olivat Ruotsin  ensimmäiset  sitä laatua. Gallup- instituutti
Under 1944 undersöktes vid flera tillfällen opinionsläget i flykting­frågan. Mätningarna som publicerades i Dagens Nyheter var de första i Sverige i sitt slag.Opinionsmätningar introducerades i Sverige i början av 1940-talet av institutet Gallup.
  • (jatkossa DN vertailee 1944 ja 2015 mielipiteitä sotapakolaisten vastaanottamisesta Ruotsiin ja  Ruotsin omaa tilannetta silloin ja nyt).
( Mätningen inför andrakammarsvalet 1944, publicerad i DN, är fortfarande den mest träffsäkra väljarbarometern någonsin med en avvikelse på 0,18 procentenheter i genomsnitt.
I augusti 1944, när Lapplandskriget stod för dörren, uppgav 56 procent i  en Gallupmätning att Sverige skulle ta emot ett ”större antal” flyktingar från Finland. ”Finsk invasion bör tas emot”, löd rubriken.
I december samma år undersöktes opinionen kring en kommande norsk flyktingström. I takt med att tyska trupper retirerade norrut under hösten 1944 väntades en ny stor flyktingvåg från Nordnorge.
En överväldigande majoritet, 81 procent, svarade då ja på frågan om Sverige ska ge den nödlidande befolkningen i Nordnorge all den hjälp vi kan, även om det skulle betyda minskade ransoner i Sverige.
En samnordisk tanke om att man skulle hjälpa sina grannar var grunden i den tidens flyktingdebatt.
–  Det var geografiska, etniska och historiska tankar som domineradehur man diskuterade flyktingar under den här tiden. Norrmännen var de som ansågs stå oss närmast, de hade nästan en gräddfil. Efter 1942 avvisades i princip inga norrmän, säger historikern Mikael Byström som forskat om flyktingmottagandet under kriget.
I mätningen ställdes också en fråga om människor skulle kunna tänka sig att ta emot en flykting från Nordnorge i sitt hem utan ersättning.
En dryg tredjedel, 37 procent, kunde då tänka sig att ta emot flyktingar i sitt hem. Nära hälften, 48 procent, ville ta emot flyktingar men hade inte möjlighet.
– 1944 levde människor under betydligt knappare omständigheter än i dag. Familjerna hade många barn och var mer trångbodda, säger Nicklas Källebring, opinionsanalytiker på Ipsos.
Mot bakgrund av dagens flykting­situation beslutade sig DN och Ipsos för att försöka ställa liknande frågor i dag.

– Det är inte första gången Sverige står inför stora flyktingströmmar. Jag tycker att det är intressant att se hur opinionen har sett ut i  den här frågan ur ett historiskt perspektiv, säger Nicklas Källebring.
Den nödlidande befolkningen i Nordnorge byttes i den nya mätningen ut mot ”de som är på flykt från Syrien”. Minskade ransoner ersattes av ”påfrestningar för den svenska välfärden”.
I mätningen i september 2015 ­svarar 62 procent att vi ska ge all hjälp vi kan även om det innebär påfrestningar för den svenska välfärden. En knapp tredjedel, 32 procent, tycker att Sverige bara ska ge hjälp om det kan ske utan påfrestningar.
Givetvis ska man vara försiktig med att dra långtgående slutsatser av två mätningar med 71 års mellanrum, men Nicklas Källebring menar trots allt att benägenheten att hjälpa har minskat.
– Jag tycker att man ska ha lite perspektiv på det här. 1944 hade man ransonering i Sverige på en rad olika varor. Den materiella nivån vi lever på i dag går inte att jämföra med hur det såg ut under kriget. Människor hade en större vilja att hjälpa till utifrån knappa om­ständigheter. Trots att vi har det betydligt bättre i dag är vår hjälpvilja påtagligt lägre, säger han.

Att kriget då pågick i våra närmaste grannländer har självfallet en betydelse, menar Nicklas Källe­bring.
–  Det kan spela en roll att vi känner oss mer närbesläktade med det som händer i våra grannländer. Vi befann oss i en situation där tre av våra grannländer befann sig i krig. Syrien ligger längre bort. Så det kan finns sannolikt en broderfolks­effekt 1944, men det är fortfarande en tydlig skillnad, menar han.
Samtidigt påpekar Nicklas Källebring att viljan att hjälpa är stor även 2015.
–  62 procent är en väldigt hög siffra. Och det är nästan ingen som inte vill hjälpa alls, bara två procent. Det är ingen tillfällighet att svenska folket ställer upp när människor är på flykt. Vi har gjort det förr, säger han.
En av de mer påtagliga skillnaderna mellan mätningen 1944 och 2015 är viljan att ta emot flyktingar i hemmet. En knapp tredjedel, 31  procent, nästan lika många som 1944, kan tänka sig att ta emot flyktingar i hemmet. Men gruppen som inte vill ta emot flyktingar i hemmet har vuxit från 9 procent till 39 procent.
– Den är fyra gånger större, säger Nicklas Källebring.
Även under kriget fanns en debatt om flyktingarna. I en riksdagsdebatt hösten 1944 talades det om skärpta asylkrav och i en av opinionsmätningarna som DN publicerade var svenskarna delade i frågan om flyktingar skulle tillåtas att stanna efter krigsslutet.

Under andra världskriget gick Sverige från att ha fört en restriktiv politik till att bli ett invandrarland. Grunden för dagens integrationspolitik lades också under denna tid.

I takt med att kriget drog ut på tiden och tusentals norrmän tog sig över gränsen uppstod en diskussion om att flyktingarna borde jobba. Under en period under kriget var en fjärdedel av alla skogs­arbetare i Sverige från Norge.
– De måste ju försörjas på något sätt alla dessa norrmän, tyckte man. Då inrättade man för första gången en arbetsförmedling för norska flyktingar. Det utvidgades efterhand till en arbetsförmedling för flyktingar, säger Mikael Byström).

tisdag 29 september 2015

R Rangermannin kirjan loppusana (11) Erään niedersachsenilaisen kylän historiasta

Rangermannin kirjan lukua (11) Loppusanat

 Kirjassa mainittujen,, yksityiskohtaisemmin kuvattujen  perheitten lisäksi Quakenbrückissa on asunut muitakin  juutalaisia perheitä ja heille syntyi paljon lapsia paikallisissa sairaaloissa. Kuitenkin usein on olemassa vain yksi syntymätodistus , tieto yhdestä kihlauspäivästä, yhdestä suuresta juhlapäivästä tai  yhdestä kuolintodistuksesta . Tämän takia ei ole mahdollista saada kokoon  elämäkertoja.

( Renate Rengermann toivoi kuitenkin kyenneensä kuvaamaan niiden elämää, jotka asuivat pitkähkön ajan Quakenbrückissa).
Vaikkakin Quakenbrückin kaupunki oli pitkään vastustanut  juutalaisten muutamista kaupunkiin,,  evankelisten, katolilaisten ja juutalaisten asukkaiden keskinäinen yhteiselo sujui siten kuitenkin suhteellisen häiriöttömästi pitkähkön aikaa (1847- 1933). Silmäänpistävästi oli tiedonvälitys evankelisten ja katolilaisten asukkaiden kesken paljon selväpiirteisempää kuin kristittyjen ja juutalaisten  kesken. Vaikka juutalaisia oli asunut Quakenbrückissa miltei sata vuotta, kristittyjen keskuudessa tiedettiin aika vähän  heidän yksityiselämästään. Liike-elämän tasossa informaation vaihto juutalaisten ja kristittyjen kesken oli jonkin verran parempi.
Kansallissosialistit perustivat tarkoituksella kunnianloukkaukset ennakkokäsityksiin juutalaisista kuten ”kaikki juutalaiset ovat äveriäitä”, ”kaikki juutalaiset ovat rikollisia”, ”juutalaiset aina selviävät ja putoavat jalat edellä maahan”. Yhteenkuuluvaisuudentunne Quakenbrückin kristittyjen ja juutalaisten asukkaitten kesken särkyi NSDAP:n propagandasta ja Nürnbergin laeista.
 (NSDAP, Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue, Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei).
Kriisiaikana Quakenbrückin juutalaiset saivat turvaa vain sukulaisiltaan, liitoiltaan ja juutalaisilta avustusjärjestöiltä. SA ja muut vakaumukselliset kansallissosialistit  vaimensivat intensiivisesti  kristittyjen avuntarjoukset.
(Wikipediatieto ruotsiksi ja suomeksi:  Sturmabteilung (SA)  Sturmabteilung lyh. SA (tarkoittaen ”rynnäkköjoukot” tai sananmukaisesti ”myrskyosasto”) toimi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puolisotilaallisena järjestönä. Se näytteli tärkeää osaa Hitlerin nousussa valtaan 1930-luvulla. SA:n miehiä kutsuttiin usein univormunsa mukaan ”ruskeapaidoiksi” erotuksena SS-joukkojen ”mustapaidoista”. )
SA- jäsenet istuskelivat säännöllisesti majataloissa oluttuoppeineen ja kaljoineen pitäen silmällä juutalaisia koteja ja kuka meni sisään ja tuli ulos. Kaikkia kristittyjä quakenbrückiläisiä uhkasi pidätys, Gestapon kuulustelu Osnabrückissa tai vapaudenriisto, jos he pitivät yhteyttä juutalaisiin kansalaisiin. Koulussa opettajat painostivat oppilaita, valtiolliset laitokset uhkasivat erottamisella ja öisin särjettiin ikkunoita.

 Pogromin aika marraskuun 10. päivänä vuonna 1938 jakoi Quakenbrückin kristityt asukkaat. Eräätkin nauttivat sensaatiosta, kun vihdoinkin oli jotakin tapahtumassa eikä henkilökohtaisesti oltu tämän onnettomuuden koskemia. Muutamat kansalaiset sen takia vielä neuvoivat lapsiaan: Menkää nyt kerrankin torille, kun siellä tapahtuu,  sinne kootaan juutalaiset. Toiset quakenbruckilaiset osoittivat myötätuntoa ja pitivät lapsensa poissa paikalta sanoillansa. Ei ole oikeudenmukaista, mitä siellä tapahtuu; pysytelkää mieluummin täällä. 
 
Koska vuodesta 1940 ei enää asunut yhtään juutalaista Quakenbrückissa,  siellä ei kenekään tarvinnut noudattaa jatkossa ilmenneitä diskriminoivia lakeja .  Quakenbrückissa ei enää ollut yhtään juutalaista, jonka olisi käyttänyt  vaatteisaan keltaista tähteä. Quakenbrückista ei tehty suoraa kuljetusta tuhoamisleirille. Bersenbrückin piirilehdessä julkaistiin jopa valittelu, että nyt ei ole enää kaupungissa yhtään juutalaisia, joille voisi suuttuisi. 
 
Kansallissosialismi ryösti juutalaisilta heidän ihmisarvonsa. Useimmat juutalaisista  olivat arvioineet uhan oikein, myyneet/luovuttaneet omaisuutensa ja löytäneet teitä muuttaa maasta. Mutta seinä nousi pystyyn vanhoille, varattomille ja vakaasti paikallaan pysyville ( Kts. Karl Frankin, Oskar Simonin perheen ja Leopold Simonin elämäkerrat). 
 
Renate Rangerman mainitsee ilahduttavaksi asiaksi, että monet quakenbrückilaiset henkilöt ja muualla maailmassa asustavat, ovat jakaneet hänen kanssaan yhteisiä muistojansa. Oli myös henkilöitä, joita tämä aihe ei pystynyt liikuttamaan.
Eräs vanhus Vehsin asukas Badbergenistä ilmaisi muutamia vuosia ennen kuolemaansa valittelunsa siitä, että hän Hitler Jugendin jäsenenä ollessaan  juoksenteli Grete Minduksen talon ympäri ja lauloi Borkum-laulua: Se palautuu öisin yhä uudestaan vuoteella mieleeni, hän oli sanonut.  (Kyse on eräästä  juutalaisvastaisesta laulusta).

(Suomennosta saksasta)

R Rangermannin kirjan sisältöä (13) Liite; (4) Mitä Quakenburgissa tapahtui 1847.1840 ja 1949.- 1956

Rangermannin  kirjasta  (13) LIITE
Kirjan joustavammaksi ymmärtämiseksi on olennaista katsoa nämä liitteessä kerrotut historialliset asiat. Sivu 108- 110.

Seuraavia Verordnungen määräyksiä ( sääntöjä, asetuksia), Rechte, oikeuksia (lakeja), Gesetze, lakeja
Regelungen, sääntöjä, säätelyjä on mainittava, koska tässä työssä niillä on merkitystä.

Napoleon sääti 31. maaliskuuta 1808 erään säädöksen (käskyn) ( das Dekrét), jonka mukaan Westfalenin juutalaisten velvollisuutena on alkaa käyttää sukunimiä. Muut kuningaskunnat seurasivat tätä esimerkkiä. Kolme vuotta myöhemmin tämä määräys (Verordnung) koski kaikkia kansalaisia. Tämän lain kautta (Gesetz) juutalaisten oikeudelliset olosuhteet (Rechtsverhältnisse) Hannoverin kuningaskunnassa saivat yhtenäiset oikeudenkäytön perusteet (Rechtsgrundlage). Lain yhtenä vaikutuksena oli syntymä-, avioliitto- ja kuolinrekisterien pitämisen aloitus sekä synagogaseurakuntien muodostaminen. 
 
Tammikuun 28. päivästä vuonna 1843 olivat juutalaiset ja kristityt paikkakuntiensa esivallan edessä tasa-arvoisia.
Maaliskuun 18. päivästä vuonna 1844 juutalaiset olivat samassa asemassa mitä tulee ammattiin liittyvään oppiaikaan ja matkusteluun.
Vuodesta 1847 juutalaisilla oli taattu oikeus hankkia talo ja 1 ¼ auranalaa peltomaata. Juutalaisen todistus ja hänen kauppakirjansa saivat käräjäpätevyyden.
Syyskuun 5. päivästä vuonna 1848 kansalaisoikeuksien ja poliittisten lakien ja oikeuksien (Rechte) noudattaminen julistettiin riippumattomiksi uskontunnustuksista.
Vuodesta 1853 alkaen Hannoverin maa (lääni) antoi tukensa juutalaisille kouluille ja Synagogille.
Vuodesta 1858 myönsi Hannoverin lääni rahallisen avustuksen synagoganopettajien ja rukoushuoneiden ylläpitoon. Vuosina 1867- 1869 parani juutalaisten oikeudellinen tilanne. 
Kun 1. marraskuuta vuonna 1867 lailla sallittiin juutalaisille vapaa muuttaminen juutalaiset tulivat tasaveroisiksi muiden kansalaisten kanssa. He saattoivat asua siellä, missä halusivat ja toimia haluamassaan ammattityössä. Heidän tuli vapaaehtoisesti alistua vallitseviin laillisiin määräyksiin (gesetzlichen bestimmungen).
Heinäkuun 3. päivästä 1869 he saivat ottaa osaa kuntaa ja lääniä koskeviin edustuksiin ja toimia julkisina virkamiehinä.
Vuodesta 1874 on ollut säätyläiskirjanpitoa ( väestökirjanpitoa) . Ennen sitä ainoastaan kirkoilla oli oikeus ja velvollisuus rekisteröidä etunimiä ja sukunimiä. 

  • Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huononi juutalaisten elämänolosuhteet Saksassa miltei havaitsemattomaan tahtiin.

Jo 24. helmikuuta vuonna 1920 julkisti vastaperustettu NSDAP, että juutalaiset eivät voi olla valtion kansalaisia ja kansalaistovereita, koska heissä ei virtaa saksalaista verta. 
Maaliskuun 28. päivänä vuonna 1933 järjesti NSDAP:n puoluejohto juutalaisboikotin huhtikuun ensimmäiseksi päiväksi sinä vuonna. SA-jäsenet asettuivat seisomaan juutalaisten liikkeitten, pankkien, lääkärinvastaanottojen ja hallintokanslioitten eteen. Kaikki ne ei-juutalaiset, jotka eivät ottaneet osaa tähän boikottiin, ylenkatsottiin ja merkattiin julkisesti kansanpettäjiksi. Tässä aktiossa myös Quakenbrückin SA- miehet asettuivat juutalaisten kauppojen eteen. Mutta yhtään juutalaista ei silloin hakattu eikä näyteikkunoitakaan särjetty.

Heinäkuussa 1933 tuli laki perinnöllisesti sairaiden kehitysvammaisten jälkeläisten torjumisesta.
Elokuusta 1935 eivät virkamiehet enää saaneet vuokrata juutalaisilta. (Tämä tieto on Bersenbrückin maakuntaneuvoston hallituksen presidentilta 8. elokuuta 1935).
Vuonna 1934 tuli voimaan vero, jota oli muokattu 8.12. 1931:sta lähtien ja jolla koetettiin estää valtakunnan varojen ulosvirtaus maasta (Reichfluchtsteuer).  Vuositulo, joka oli 10 000 saksanmarkkaa ja omaisuus 50 000 saksanmarkasta alkaen verotettiin 25%. Niinä vuosina 1933/34 vuosiin 1940/41 asti sai Saksan valtio koottua kokoon 858,2 miljoonaa saksanmarkkaa. 
Nürnbergin lait 16. syyskuuta 1935 aiheuttivat, että juutalaiset menettivät kansalaisoikeudet, mutta eivät kansalaisvelvollisuuksia. He eivät saaneet enää äänestää vaaleissa tai eivätkä osallistua mihinkään poliittisiin kokouksiin. Heille oli kiellettyä puolustautua sanomalehdissä tai kirjoissa tai osoittaa itsensä olevan oikeassa. Jokainen yrityskin johti keskitysleirille. Sairaita juutalaisia ei enää saanut hoitaa sairaaloissa. Köyhiltä juutalaisilta lopetettiin valtion talviavustus. 

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneitten juutalaissten sotilaiden nimet piti meisselöidä pois kunnialaatoista. Kuitenkin Quakenbruckin muistolehdon laattaan jäi Paul Kohlbergin nimi. 

Avioliitto juutalaisen ja arjalaisen kesken kiellettiin. Sukulaissuhde juutalasisen ja arjalaisen välillä oli raskas rikos , josta seurasi kostona kuritushuonerangaistus juutalaiselle osapuolelle ( verikosto). 
Alle 45 -vuotiaan arjalaisen kotiapulaisen palkkaaminen juutalaiseen talouteen kiellettiin.
Vuonna 1937 poistettiin juutalaisilta karjankauppiailta karjanmyyntilupa.
Huhtikuusta 24. päivästä vuonna 1938 alkaen piti jokaisen juutalaisen ilmoittaa omaisuutensa, jonka arvo oli yli 5000 saksanmarkkaa. 
Kesäkuun 14. päivästä 1938 merkattiin julkisesti juutalaiset ansiotyönharjoittajat. 
Heinäkuun 25. päivästä 1938 suljettiin   juutalaisten lääkärien vastaanotot. 
Elokuun 17. päivästä vuonna 1938 naisille asetettiin passiin lisänimeksi Sarah ja miehille lisänimeksi Israel. Lisänimi oli esitettävä.
Syyskuun 27. päivä vuonna 1938 suljettiin  juutalaisten asianajajien vastaanotot.
Lokakuussa 28. päivänä vuonna 1938 merkattiin juutalaisiin passeihin J -kirjain tunnusmerkiksi.
Lokakuun 28. päivänä 1938 karkotettiin 17 000 juutalaista Saksasta Puolaan.
 
Juutalaiset lapset kävivät valtion kouluissa 15. marraskuuta 1938:aan asti. Sen jälkeen valtion koulut kiellettiin heiltä.

Joulukuun 12. päivä 1938 tehtiin määräys juutalaisen henkilön sakonomaisesta Saksan valtion kansalaisuuden takauksesta (Sühneleistung der Juden deutscher Staatsangehörigkeit) ja tämän summan vetivät verovirkailijat . Valtion tulot tästä verosta oli 1 126 612 495, 48 RM. ( yli miljardin saksanmarkkaa) .Tämä määräys koski 16% juutalaisista.

Gestapo perusti vuonna 1939 maastamuuttajien tilin (Auswandererkonto) , johon jokaisen juutalaisen, joka muuttaa maasta, oli maksettava tietty summa. 

Vuonna 1939 takavarikoitiin juutalaiset radiolaitteet ja juutalaiset arvokkaat koristeet. T'ämä takavarikointi tehtiin Suurena sovintopäivänä, mikä on suurin juhlapäivä juutalaiselle ( lokakuun alussa).

T4- aktio, perinnöllisesti sairaitten surmaaminen eutanasialla tehtiin vuosina 1940- 1941, jolloin murhattiin 70 000 psykiatrista potilasta ja kehitysvammaista SS-lääkärien ja SS-hoitohenkilökunnan toimesta. Kun kirkolliset protestoivat potilaittensa tappamista, se jatkui decentralisoituna. 

Syyskuun 1. päivästä vuonna 1941 täytyi julkisesti pitää Daavidin tähteä. 
Vuodesta 1939 juutalaiset joutuivat (kodeistansa) juutalaistaloihin.
Quakenbrückissa juutalaistaloksi tuli Hasestrasse- kadun nr. 6 talo. Se oli kuulunut Sigmund Simonille ja hänen äidillensä Lina Simonille.

Tammikuun 20. päivänä vuonna 1942 lyötiin lukkoon Wannseekonferenssissa Endlösung der Judenfrage, juutalaiskysymyksen loppuratkaisu. Erityisjoukot olivat jo vuoteen 1942 mennessä ampuneet tai myrkkykaasuvaunuin murhanneet Puolassa ja Neuvostoliitossa yli 500 000 juutalaista. Mutta nyt kaikkien vielä Eurooppaan jääneiden juutalaisten poiskuljettamisen ja tuhoamisen (kuolemantehtaan) organisaatio koordinoitiin ja systemaattinen toteuttaminen alkoi.( http://www1.wdr.de/themen/archiv/stichtag/stichtag2554.html )

Maasta muuttavien ja maasta poiskuljetettujen juutalaisten omaisuus oli menetettyä, kun tapahtui maanrajan ylitys; valtionvarainhallinto Berliinissä otti haltuun kaikki kiinteistöt. Muodostui varastotaloja, esim Barsenbrückiiin, joissa tarjottiin juutalaista omaisuutta kaupan.

Aktion Brand - nimisen operaation puitteissa vuonna 1943 perinnöllisesti sairaat ja kehitysvammaiset ihmiset sairaaloissa surmattiin lääkkeillä ja ravinnottomuudella.


Monet maat Euroopan ulkopuolella asettivat vuoden 1935 jälkeen juutalaisille maahanmuuttokiintiön tai sulkivat maan rajat juutalaisilta.

Marraskuun 1938 pogromin jälkeen Englanti julisti heti ottavansa 10 000 juutalaista varattomien vanhempien lasta vastaan. (http://www.erinnern.at/bundeslaender/oesterreich/lernmaterial-unterricht/methodik-didaktik-1/744_Kindertransporte.pdf )

Pogromin jälkeen Etelä-Afrikka julisti ottavansa vastaan juutalaisten sukulaisia, jotka ovat alle 14 vuotiaita tai yli 60-vuotiaita.

USA:ssa oli kiintiöjärjestelmää varattomille maahanmuuttajille ( Quota Act).
Monet Euroopan juutalaisista ei voinut täyttää maahanmuuton asettamia vaatimuksia. Marraskuussa 1942 meni pirstaleiksi eräs presidentti Rooseveltin tekemä ehdotus maahanmuuttomääräysten helpottamisesta.

Sotilashallinon asettama laki numero 52 lokakuun 20. päivä vuonna 1947 jälkeenpäin korvaamisesta ja sopimisesta ( Wiedergutmachen).

Toukokuun 14. päivänä vuonna 1948 julisti Israelin valtio syntymisensä.
Sen jälkeen USA vapautti juutalaisten maahanmuuttomahdollisuudet.

.........................................................................................................................................................
(Suomennokseni jatkoa...)

(4 ) Quakenbrückin juutalaiset vuosina 1847- 1940 ja 1949- 1965.


Koska juutalaisia 18. vuosisadalla pidettiin kerjäläisten kaltaisina ja kulkukauppiaina niin Quackenbrückin kaupunki eväsi heiltä pysyvän oleskeluluvan vuoteen 1847 asti. Mutta koska Preussin asetukset olivat vuodesta 1842 alkaen lieventyneet, ei kaupungin maistraatti voinut enää kieltää heitä asettumasta sinne.
Jacob Cohn, hänen siskonsa Amalie ja hänen apulaisensa Samuel Buichsbaum saapuivat vuonna 1847 Quakenbrückiin. He olivat ensimmäiset talolliset juutalaiset kansalaiset tässä kaupungissa. Seuraavat juutalaiset tulivat Quakenbrückiin vuonna 1859. Benjamin Frank ja Isaac Vorsanger vaimoineen muodostivat perheet ja aloittivat karjamyynnin, teurastamon ja kangasvaraston pidon. 

Bramschista Cloppenburgiin johtava valtatie ja Osnabruckista Oldenburgiin johtava rautatie muodostuivat kauppiaille yhä edullisemmaksi. Varhain vuonna 1901 aukaistiin lisäksi kapearaiteinen rata Quakenbrück-Rheine Lingenin kautta (https://de.wikipedia.org/wiki/Bahnhof_Lingen_%28Ems%29 ). Rautateitse kauppiaat pystyivät suorittamaan kuljetuksia nopeammin ja pidempiä matkoja. Kaupankäyntiolosuhteet olivat nyt hyvät Hollannin suuntaan ja Ruhrin alueelle. 


Quakenbrückin juutalaiset olivat suurimmaksi osaksi karjanmyyjiä., kangaskauppiaita ja teurastajia ja myöhempinä aikoina tuli lisäksi puutavaran kauppiaita ja kahvinmyyjiä joukkoon. Heidän sukulaissuhteittensa avulla muodostui kaupankäyntiverkostoja, joiden välityksellä saattoi suotuisasti toimittaa hankintoja ja myyntejä. Asenteiltaan Quakenbrückin juutalaiset olivat konservatiivisia, eivät kuitenkaan ortodokseja ja he ottivat aluksi vilkkaasti osaa Quakenbrückin yhdistyselämään. Vuonna 1898 Moriz Vorsanger tuli vuoden ampujakuninkaaksi ampujayhdistyksessä. 

Vuosina 1870- 1890 juutalainen seurakunta laajeni ja ponnisteli saadakseen oman rukoushuoneen. Virallisesti vihittiin 9. joulukuuta 1897 ( miltei 118 vuotta sitten) Quakenbrückin rukoushuone, jota kutsuttiin kansan kesken synagogaksi, vaikka siihen sisältyi yksi asunto. Synagogaseurakunnan nimeksi tuli  Synagogengemeinde Badbergen ( Badbergenin synagogaseurakunta), koska vuonna 1816 oli pystytetty Badbergeniin ensimmäinen rukoushuone ja nimi haluttiin pysyttää samana, kun rukoushuone tuli Quakenbrückiin. David Adler oli uuden rukoushuoneen ensimmäinen juutalainen opettaja, joka omasi rukoushuoneen, kouluhuoneen ja asunnon. Juutalainen alakoulu jouduttiin lopettamaan jo vuonna 1925. Niistä lähtien koulutilaa käytettiin vielä, mutta vain uskonnonopetukseen. Juutalaiset lapset kävivät siitä lähtien evankelista kansakoulua ja sitten yläluokilla tytöt tyttökoulua tai pojat normaalilyseota. 

Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914- 1918) sotaväkeen ilmoittautuivat Siegfrid Hirsch, Paul Kohlberg,, Max Kosses, Max Reinsberg, Leopold, Albert ja Sigmund Simon, Walter Simon, Moritz ja Hugo Simon sekä Abraham Trepp. Paul Kohlberg kaatui sodassa ja Leopold Simon sekä Abraham Trepp haavoittuivat. Sairaalassaoloaikoja on dokumentoituna Max Kossesilta ja Sigmund Simonilta. 

Kun Saksaan tuli vaikea inflaatio (1919- 1923) Quakenbrückissa sijaitsevan Badbergin synagogaseurakunnan jäsenet kokosivat rahavaransa yhteen ja hankkivat lokakuussa 1922 1,5 hehtaarin hautausmaa-alueen Quakenbrückista Steimelage- tien varrelta. 

Philipp Reinsberg valittiin osallistumaan Quakenbrückin kaupungin politiikkaan 1923- 1924. Vuonna 1925 asui Quakenbrückissa 54 juutalaista. Kristittyjen ja juutalaisten suhtautuminen toisiinsa oli kohteliasta ja ystävällistä. Oli olemassa juutalainen tapa hieroa naimakauppoja. Ei tunneta, kuka toimi virallisena naimakauppojen välittäjänä (Schadchen). 

Vanhempien quakenbrückiläisten kansalaisten muistikuvien mukaan juutalaiset antoivat kristityille työtä taloudenhoidossa ja liikkeissä. Nämä toimivat itsenäisesti tai juutalaisissa talouksissa ja liikkeissä. Ei tunnetta tapausta, jossa juutalainen mies tai nainen olisi ollut työssä kristityssä taloudenhoidossa. Juutalaiset ja kristityt lapset leikkivät keskenään naapurustossa ja kulkivat sisään ja ulos eri taloissa. Juutalaisen Arthur Perlsteinin ympärillä kiehäsi kristittyä naisväkeä ja tervetullutta olikin sellainen auringonpaiste. 

Kristittyjen ja juutalaisten juhlapyhät olivat erilaisia ja juutalaiset ja kristitty eivät solmineet avioliittoja keskenään, joten yhteisiä perhejuhlia ei muodostunut. Naapuruston paikallisiin tapoihin ja tottumuksiin ei sisällytetty juutalaisia. Kuitenkin Hirschin perhe jakoi Pesach juhlan happamatonta leipää (Mazzen) keväisin naapureille. Hirschin perheen entinen naapuri, Wilma Schlarmann muisteli, kuinka hänen isänsä oli mielellään syönyt niitä Mazzen (mazoth) -leipiä. 

Quakenbrückin juutalaisista otetuissa vanhoissa valokuvissa on elegantisti pukeutuneita henkilöitä. He erosivat Quakenbrückin muista pikkuporvareista siinä, että he eivät tuskin ollenkaan tehneet puutarhatöitä. Tulojensaantitilanneet  olivat juutalaisilla  erilaisia. Jotkut heistä olivat köyhiä ja elämässä selviytyminen oli pikemminkin kehnoa kuin hyvää. Kuitenkaan heitä ei ollut koskaan kotiapulaisina tai renkeinä kristityissä perheissä. Suuri enemmistö juutalaisista sai toimeentulonsa karjan myynnistä, teurastamon pidosta ja tekstiilitavarain myynnistä. Silloin heillä oli runsaat tulot. Kahdella perheellä oli suurehkot tulot ja he hankkivat 1920 autot ja omasivat useita taloja (Palkkateurastamon omaava Simon ja Reinsbergin kutomo). Juutalaiset opettajat saivat tulonsa synagogaseurakunnan jäseniltä sekä valtiollisen raha-avustuksen Hannoverin kuningaskunnan läänistä (osavaltiosta?)  (vuodesta 1857).

Juutalaiset liikkeet pidettiin sunnuntaisin auki.
Markkinapaikoilla juutalaiset karjakauppiaat keskustelivat keskenään usein jiddischin kielellä.


1930-luvulla  lähettivät juutalaiset perheet varttuneet tyttärensä Delmenhorstiin ( Betty Garsonille), Wesel  am Rheiniin (Grete Mindukselle), Leipzigiin (Gitella Beerille) tai Amsterdamiin (Irma Reinsbergille) vaatteidenvalmistusoppiin. Charlotte Hirschberg suoritti loppuun sairaanhoitajaopinnot Berliinissä. Irma ja Walter Reinsberg, Hans ja Fritz Reinsberg sekä Fritz Hirsch kävivät Quakenbrückin normaalilyseon. Hans Reinsberg opiskeli  vuodesta 1931/1932 lääketiedettä Marburgissa.

Vuonna 1933 muuttuivat juutalaisten ja kristittyjen väliset suhteet pikkuhiljaa. Ensimmäiset juutalaiset alkoivat myydä liikkeitään ja talojaan ja lähteä pois Saksasta  vuoden 1933 huhtikuun ensimmäisen päivän jälkeen, josta lähtien juutalaisia liikkeitä oli alettu boikotoida ja   Quakenbrückissäkin  SA- jäseniä oli asetettu seisomaan  juutalaisten kauppojen eteen.  Ensimmäisenä  kaikista lähti  Max Kosses. Muutamat  quakenbrückiläiset kiersivät juutalaisilta ostoskieltoa lähettämällä lapsiaan ostoksille.

Juutalaiset lapset eivät saaneet esiintyä yhdessä muitten nuorten  ja Hitler Jugendin (HJ) kanssa. Paul Simmons muisteli, miten hän katsoi ikkunasta St. Antoniortissa 30. tammikuuta 1933, Hitlerin valtakunnankansleriksi korottamisen aattona, soihtukulkuetta ja sanoi isälleen: Isä, minäkin haluaisin tulla Hitler-nuoreksi. Siihen aikaan hän oli kahdeksan vuotta. Koulujen pihoilla eivät juutalaiset lapset enää saaneet osallistua välituntien yhteisiin leikkeihin ja he seisoivat laidoilla eristäytyneenä. 

Juutalainen partioyhdistys, jonka päämaja oli Berliinissä, ehdotti helluntaina vuonna 1935 Quakenbrückiin neuvottelutilaisuutta, ja samalla juutalaisia nuoria olisi pitänyt valmistaa Palestiinaan muuttoon. Mutta Quakenbrückin kaupunki ja valtiollinen poliisi Berliinissä hylkäsivät ehdotuksen, koska samaan aikaan seudulla piti järjestää SS:n ja nuoren väen tapaaminen. 

Syyskuun 16. päivästä vuonna 1935 lähtien eivät juutalaiset saaneet enää pitää arjalaisia taloudenhoitajia. Tämä säädös ei koskenut ainoastaan Quakenbrückin juutalaisia, vaan kaikkia kristittyjä, jotka näihin asti olivat saaneet varman tulonsa juutalaisilta työnantajilta. Ainoastaan rouva Bremmes ei noudattanut tuollaista määräystä. 

Myöhäiskesällä 1935 Quakenbrückiin vielä jäljelle jääneet juutalaiset huomasivat kaupungin yleisessä kylpylaitoksessa kyltin, jossa oli teksti: Juutalaiset epätoivottuja. Erna Simon ( o.s. Gumprich) vältti siitä lähtien yleistä kylpylää. 

Juutalaiset eivät saaneet elokuun 8. päivän jälkeen vuonna 1935 vuokrata arjalaisille virkamiehille. Eräs virkailija sanoi irti asuntonsa juutalaisen talossa. Kahdelle muulle virkamiehelle ongelmatilanne ratkesi itsestään, koska juutalaiset myivät talonsa. 

Syyskuun 16. päivän jälkeen vuonna 1935 (Nürnbergin lakien jälkeen) eivät lääkärit enää voineet hoitaa yhtään juutalaista potilasta. Hammaslääkäri tri Wörndle joka asui Gartenstrasse- kadun varrella, ei pitäytynyt noihin säädöksiin. Mutta juutalaisten piti pimeyden turvin tulla puutarhan ja keittiön kautta hoitohuoneeseen. Quakenbrückin toinen hammaslääkäri noudatti sääntöjä. 

Vuosina 1935 ja 1936 suurin osa juutalaisista muutti pois Quakenbrückista.

Karjatalousyhdistys Weser Ems riisti karjankauppiailta 28.12. 1937 karjanmyyntiloikeuden. Firma Recha Hirsch ilmoitti tämän jälkeen lopettavansa elinkeinonharjoituksensa.
Vuoden 1937 jälkeen oli olemassa enää Leopold Simonin puutavaranmyyntiliike Quakenbrückissä. Hän toimitti vieläpä sotilaslentokentälle puutavaraa. Tästä sotilasjohto valitti heti heinäkuussa 1936 kirjoittamalla pormestarille. Juutalainen liike-elämä sammui 10. marraskuuta 1938. 

Kun Quakenbrückin rukoushuone oli varhaisina aamutunteina marraskuun 10. päivä 1938 poltettu, viimeisten Quakenbruckiin jääneiden juutalaisten elämäntilanne muuttui sietämättömäksi. Walter Neublum, Oskar Simon, Leopold Simon ja Enrst Beer joutuivat lyhyeksi aikaa Buchenwaldin keskitysleirille. Heidän vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet ostettua mistään enää elintarvikkeita. Koska Quakenbrückin elintarvikkeiden myyjät tunsivat heidät, heille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi matkustaa johonkin toiseen kylään, missä kukaan ei tunnista heitä juutalaisiksi. Naapurit joutuivat riskiin joutua kiinni, Gestapon ( salaisen valtiollisen poliisin ) kuulusteltavaksi ja vankilaan. 

Ellen Ursula Simon ei saanut jatkaa tyttökoulun yläluokkia.
Lina Simonin asuintalo joka sijaitsen Hasestrasse-kadun varrella numerossa 6, julistettiin pogromin jälkeen juutalaistaloksi. Huhtikuusta 1939 alkaen asuivat kaikki Quakenbrückiin jääneet juutalaiset tässä talossa.
Lina Simon pystyi kuitenkin elokuussa 1939 matkustamaan molempien poikiensa Albertin ja Sigmundin kanssa Etelä-Afrikkaan. Walter Neublum pakeni 1939 Belgiaan. Hänen vaimonsa Selma ja poikansa Manfred (Franz) seurasivat perässä Hollantiin Erään pakolaisjärjestön avulla myös heidän molemmat tyttärensä Resi ja Sonja tulivat Belgiaan. Hella ja Ellen Ursula Simon tulivat erään Hamburgissa sijaitsevan juutalaisen internaatin kautta heinäkuussa 1939 lapsikuljetuksessa Englantiin.
Englanti oli heti pogromin jälkeen julistanut ottavansa 10 000 sellaista juutalaista lasta vastaan,, joiden vanhemmat eivät enää kykene heistä huolehtimaan. 

Opettaja Ernst Beer, hänen vaimonsa Anna ja tyttärensä Gitella tulivat vuonna 1940 Oldenburgin kautta Berliiniin. Oskar Simon ja vaimo Alice sekä tytär Ruth pakenivat 1940 Wuppertaliin. Erna Simon, Hellan ja Ellen Ursulan äiti, meni vuonna 1940 Düsseldorfiin. 

Quakenbrükissa ei kätketty yhtään juutalaista. Kaikkia kulkemisia vahdittiin tekemällä saapumisilmoitus ja poistumisilmoitus.
Toukokuussa 1940 jättivät viimeiset juutalaiset Quakenbrückin. Täällä ei ole enää yhtään juutalaista, merkitsi Quakenbrückin kaupunki muistiin 12.5. 1941 eräässä kirjelmässään Osnabruckin valtiolliselle poliisille. 

Yhteenvetona voidaan todistetusti vahvistaa, että vuonna 1934 asui vielä 46 juutalaista Quakenbrückissa: Karl Frank, Erich Kohlberg, Moses Perlstein, Hedwig Simon ja Hermine Simon kuolivat luonnollisen kuoleman vuosina 1934- 1938.
Ernst, Anna ja Gitella Beer, Selma ja Resi Neublum, Oskar, Alice ja Ruth Simon, Leopold ja Erna Simon, Julia Kaufmann, Johanna Kronenberg, Elsa Gerson ja Erich Simon joutuivat vuosina 1938- 1944 kansallissosialismin uhreiksi.
Lazarus, Elisabeth, Manfred ja Fritz Cohen, Benno Frank, Betty Gerson, Siegfried, Recha, Ruth, Olga ja Fritz Hirsch, Elias ja Friederike Hirschberg, Hedwig Kohlberg, Max, Helene ja Adolf Kosses, Walter, Sonja ja Franz Neublum, Philipp, Frieda ja Fritz Reinsberg, Lina ja Sigmund Simon, Hella ja Ursula Ellen Simon pystyivät pelastamaan henkensä 1935 - 1940 pakenemalla ulkomaille. 

Vuonna 1949 palasi Walter Neublum, ainoana quakenbrückilaisjuutalaisena takaisin mukanaan kristityiksi kastetut lapsensa. 

Muutamat Quakenbrückin kristityistä ovat koettaneet saada jälleen yhteyttä entisiin Quakenbrückin juutalaisiin. Muuan Opelin myyjä Quakenbrückistä lahjoitti auton puolijuutalaiselle Albert Steinheimille, Siegfrid Hirschin entiselle rengille. Muutamat juutalaiset kuten Olga Hirsch, Irma Reinsberg, Ursula Ellen ja Hella Simon, Paul Simons, Fritz Cohen ovat solmineet jälleen kontaktin ja silloin tällöin käyneet Quakenbrückissa . Toiset, poisajamisten ja karkoittamisten traumatisoimina, välttävät kaikkea kontaktia. 

Liittoutuneiden antamien sääntöjen perusteella 20. päivästä lokakuuta 1947 olivat kaikki kaupat joita solmittiin 1933:sta lähtien juutalaisten ja saksalaisten kesken, epäpäteviä. Muutamat juutalaiset panivat käytäntöön sotilashallinnon lain numero 52 ja vaativat 1950 aikoihin sen omaisuuden takaisin luovutusta (palauttamista) , minkä he olivat kansallissosialismin aikana menettäneet. 

Juutalaiset olivat vuosien 1933- 1945 välillä pakkotilanteessa, jossa heidän oli myytävä omaisuutensa alihintaan. Pääoman katoa Kolmannesta valtakunnasta estämään oli asetettu vero (Reichfluctsteuer, (1934) ( https://en.wikipedia.org/wiki/Reich_Flight_Tax )ja juutalaisen omaisuuden poisluovutuksissa (1938) virallinen maksettu kauppahinta oli joissain tapauksissa vielä matalampi kuin tehdystä laskusta käy ilmi. Muutamat kristityt quakenbrückilaiset  olivat tällä tavalla auttaneet juutalaisia naapureita pakenemisessa tai maastamuutossa.
(suomennosta saksasta)