Miesten kertomaa. 1947 tapahtui. Sodanjälkeistä raivaustyötä

Kirjoitettu blogiin  9.11.2014.
VUOSI 1947

45. kertomus  kirjasta Miesten Kertomaa

Arvo Seppinen, V raivaajaosasto ( 328-329/1960) kertoo seuraavaa:

Oli heinäkuu 1947. Sotien jälkeen olivat kaikki rannikoitamme ympäröivät meret suomalaisten, venäläisten ja saksalaisten laskemia miinoja täynnä. Niitä oli kartoitetuilla kentillä ja kartoittamattomilla alueilla, jopa kolmessa kerroksessa päällekkäin. Koivistolta lähtien Seiskarin, Lavansaaren ja Suursaaren kautta Understeniin, Ruotsin rannikolle, Örön ja Utön kautta Pohjanlahdelle riitti näitä tulisia, sarvellisia ja sarvettomia Poseidonin munia. Kuusikymmentä tuhatta eri kokoista, näköistä ja tapaista miinaa piileskeli veden alla ankkurikettinkiensä ja vaijereittensa varassa kuin jättiläismäiset merirakot. Kuin Luojan luomina merikasveina ne huojuivat pidikkeissään merivirtojen ja aallokon ajamina. Kuuluimme everstiluutnantti Simosen komentamaan raivaajaosastoon, ja jo kolmatta kesää olimme käyneet sotaa näitä sodan jäännöksiä vastaan. Matalasta ja syvästä vedestä pyydystimme miinoja meren pinnalle, jossa ne tehtiin vaarattomiksi purkamalla, räjäyttämällä tai ampumalla upoksiin. Tavallisin tapa oli ampua pinnalle nousseen miinan kylkeen reikä Madsenilla tai Bofors-tykillä, jolloin miina upposi syvyyteen. Niin merkilliseltä kuin se tuntuukin, vain harvoin nämä herkkinä pidetyt esineet räjähtivät ammuksesta. Varmin , mutta samalla myös vaarallisin tapa oli tehdä miina vaarattomaksi purkamalla, siis poistamalla siitä sytytin ja lataus. Kaikkien miinamallien purkaminen ei tullut kysymykseenkään. Eräissä vanhemmissa malleissa oli, vastoin kansainvälisiä sääntöjä, varmistimet sijoitettu sellaiseen asentoon, että niitä oli mahdotonta purkaa. Samanlaisia olivat eräät uudemmatkin mallit, jotka olivat niin herkkiä, että ne räjähtivät, kun purkaja lähestyi niitä jakoavain taskussa, kuten sanottiin. Vuoteen 1947 mennessä oli miinoja tuhottu useita tuhansia, mutta aina vain tuntui niitä meressä riittävän. Kolmattakymmentä miestä oli näissä tehtävissä saanut surmansa räjähdyksien ja muiden onnettomuuksien johdosta.

Söderskärin majakka häämötti kaukana pohjoisessa, kun laivueemme raivasi omaa kenttäänsä. Meistä idempänä suoritti raivauksia naapuriosastoon kuuluva laivue neljän aluksen ruodussa. Sen johtoaluksen kahveliin nousi signaali: "Kalusto ylös". Miina oli tarttunut kalustoon. Räjähdystarttuja katkaisi ankkurivaijerin ja kosteana kiiltelevä miina nousi meren pintaan. Alati valppaina liitelevät lokit olivat kuulleet tarttujan kumean räjähdyksen veden alla. Kokemuksesta ne tiesivät, että tällainen räjähdys merkitsi tavallisesti elävien ja kuolleiden kalojen virtaa veden pinnalla, ja riensivät kiireesti paikalle saalistamaan. Muutamat lokit istuivat märkänä kiiltelevän miinan päälle. Vaihdettiin radiosanomia. Semaforiliput liikkuivat viittoilevien miesten käsissä kuin sätkyukkojen raajat. Kysyttiin lupaa miinan purkamiseen. Matruusit ja tykkimiehet kelasivat vaijereita vintturin tukille. Uimurit ja kelat kolisivat alusten rautaisilla kansilla. Raivaajamme kannelta alettiin laskea venettä vesille. Sotilasmestari P. Laskeutui venee mukana ja irrotti taavettitaljojen koukut veneestä.

-Kuka lähtee mukaan? Lähtijöitä oli useita. Ylikersantti H. ehti ensin. Hän laskeutui köyden varassa veneeseen, vaihtoi paikkaa sotilasmestarin kanssa ja asettui soutamaan. Vene irtosi aluksesta. Heiteltiin sukkeluuksia puolin ja toisin kuin hyvästiksi. -Hei, sinullahan on vielä niitä hyviä savukkeita jäljellä! Tarjoahan niitä nyt meille vielä lähtiäisiksi. Ylikersantti souti veneen uudelleen aluksen kylkeen. Oli vielä tupakkapula, ja hyvä savuke oli tervetullut. Savukerasiaa pitelevä käsi kurottautui kohti reelinkiä, jossa savuke toisensa jälkeen hävisi odottaviin kouriin. -Anna vain viimeinenkin savukkeesi. Ethän sitä enää itse tarvitse. Tämähän on kuitenkin sinun viimeinen matkasi, huusi joku savukkeesta osattomaksi jäänyt poistuvalle veneelle. -Tarvitsen kuin tarvitsenkin, sanoi ylikersantti, sytytti itselleenkin savukkeen ja alkoi soutaa aluksesta poispäin.

Veneen jättämä kiilamainen vana hävisi meren pinnalta sitä mukaa kuin vene eteni. Veneen lähestyessä miinaa lehahti sen päältä kirkuen lentoon viimeinenkin itsepäinen lokki. Ylikersantti käänsi veneen asetusten mukaisesti tuulen päälle perä kohti miinaa. Sotilasmestari kävi vatsalleen veneen pohjalle. Lähimmän aluksen ja veneen väliä oli kolmisensataa metriä. Me muut, joilla sattui olemaan kiikari, tarkastelimme purkajien työtä.

Nyt sotilasmestari näytti jo irrottaneen ensimmäisen osan ja asetti sen taakseen veneen pohjalle. Nyt hän etsi jotain uutta työkalua, ehkä pihtejä, katkaistakseen sähköjohtimet. Ylikersantti pidätteli airoilla venettä. Nyt sotilasmestari kumartui uudelleen miinan ääreen. Voi hyvä Jumala! Siinä ei enää olekaan venettä eikä miehiä, ei kumpaakaan miestä. Jotain tummaa lenteli ilmassa, miesten ja veneen palasia. Samanaikaisesti kun tärisyttävä räjähdys kohtasi korvamme ja me sen tajusimme, putoili ilmasta mereen epämääräisiä kappaleita. Hetken ne piiskasivat vettä kuin rakeet peltoa, sitten oli kaikki hiljaista. Kohdalle sattunut lokkikin putosi räjähdyksen voimasta alas ja jäi levitetyin siivin makaamaan vatsalleen veteen. Me tuijotimme älyttöminä toisiamme ja merta. Ymmärsimme tapahtuneen, mutta emme tahtoneet uskoa, ettei sotilasmestaria ja ylikersanttia enää ollut. Laskimme veneet vesille ja soudimme paikalle. Pyörimme siinä etsien ja kuin ihmettä odottaen. Vain laudankappaleita ja kuollut lokki kellui paikalla, missä äsken oli ollut vene ja kaksi miestä. Muuta ei enää näkynyt. Meri oli ottanut kaiken.

LÄHDE: Miesten Kertomaa . Toimittanut Ville Repo. Weilin/Göös, Helsinki 1967. Sivut 347- 350.

KOMMENTTINI:
Wikipedia kertoo miinanraivauksesta seuraavaa:http://fi.wikipedia.org/wiki/Miinanraivaus
Lähde antaa myös suoran viitteen  Arvo Seppisen artikkeliin ja siteeraa sen  kuten kirjasta suoraan.  

Miinanraivaus Suomenlahdella toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan rauhanehtojen mukaisesti Suomen tehtäväksi tuli suorittaa merimiinakenttien raivaus Suomenlahdella. Nämä miinat olivat Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton laskemia. Vuosina 1944–1948 yli 2 000 miehen ja 200 aluksen voimin raivattiin laaja merialue Suomenlahden perukasta Ahvenanmaalle asti puhtaaksi sodan aikana lasketuista miinoista. Tässä työssä menetti henkensä 28 miestä. Kotkan Haapasaaressa sijaitsee raivaajamuistomerkki. Yksittäisiä miinoja on löytynyt Suomenlahden saaristoista vielä 2000-luvullakin. 1990-luvulla Turussa paljastettiin toinen raivaajamuistomerkki; se on alustalle asennettu tähysmiinan kuori. Paljastuspuheen piti jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth, joka sanoi puheessaan, että kauan unohdetuille ja ilman veteraanien tammenlehvää jääneille miinanraivaajille kuuluisi ehdottomasti huomattava osa hänen henkilökohtaisesta tammenlehvästään.

Kirjallisuutta

• Kämäräinen, Juha 2005. Pienet hinaajat Suomessa: M/S Alpo Normandiasta Ouluun ja takaisin (DR-luokan hinaajaraivaajista 1946-1950, sisältää kuvausta merimiinojen raivauksen periaatteista)
• Salmelin, Pentti 1995. Henkensä kaupalla: miinanraivaajana Suomenlahdella 1945

Aiheesta muualla

• Miinanraivaus jatkuu ... ja jatkuu Matti Mähösen artikkeli maamiinojen raivauksesta
• Sotaveteraanin muistot miinanraivauksesta, Arvo Seppinen
• Merivoimien esikunta: Merivoimat raivasi Koön lahdesta 6 500 sodanajan laukausta, 19.3.2004

• Miinanraivauspuku (FinnProtec Oy)

Miesten kertomaa. 1944 tapahtui

• Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967).  Kertomus 42. Kertoja  Niilo Kenjakka URR. 

Päivämäärä 10.7. 1944.

Karttapaikkoja:

Ilomantsin pitäjän  Kuuttivaaran tukikohta

Liusvaaran suunnnasta kohti Kuuttivaaraa.

Kuolismaan  suunnalta kohti Kuuttivaaraa 

Joukkue Laakkosen tukikohta oli Ilomantsin pitäjän Kuuttivaarassa. Talo oli yksinäisellä paikalla, metsän keskellä olevan kumpareen muodostamassa neliömäisessä viljelysaukeamassa. Lähimpään naapuriin oli toistakymmentä kilometriä.  Heinäkuun 10. päivänä 1944 joukkuea sai radioteitse sanoman, että Liusvaaran suunnasta oli nähty kuusikymmenmiehisen vihollispartion kulkevan lounaaseen päin.  Luutnantti Veijo Elias Laakkonen lähetti silloin kymmenen miehen partion vihollista vastaan ja sai samalla tiedon, että luutnantti Filppu joukkueineen lähtee Kuolismaasta tavoitteena Laakkosen tukikohta. Laakkosen joukkueessa oli tällöin kolmekymmentä miestä. Näistä oli riihessä Laakkonen ja neljätoista miestä, saunassa alikersantti Lehto ja seitsemän miestä sekä talossa radioryhmä, johon kuului kahdeksan miestä.  Laakkonen oli kaivauttanut myös asemat tukikohtansa turvaksi. Kuusien kohdalla oli hyvä kumpare, ja siihen oli tehty asema pikakiväärille ja ryhmälle miehiä. Riihen takana nurkkauksessa olivat ryhmän asemat, ja saunan luona varmisti Lehto ryhmällään vasemmalla. Oikean siiven taas varmisti riihessä oleva joukkue.  Pojat makasivat asemissa, mutta yhdettätoista päivää vasten yöllä alkoi sataa vettä. Sade jatkui, ja Laakkonen käski miesten siirtyä asemista katon alle. Vain kuusien luo ja riihen taakse jätettiin vartiomiehet.  Kello oli noin kahdeksan aamulla, kun asemat jätettiin.  Sataa ropisteli, väsyneet pojat keittelivät korvikkeet katon alle päästyään ja hakeutuivat levolle. Päivä kului kulumistaan, sade jatkui, mieliala oli apea. Luutnantti Filpun joukkeen piti alkaa olla perillä, kello oli yli viidentoista.   Riihessä pojat  nukkuivat, vain neljä innokkainta on hereillä. He ovat nousseet orsille luukun alle valoon ja ryhtyneet pelaamaan korttia aikaa tappaakseen. Myös saunassa olevat pojat nukkuvat, vain ryhmänjohtaja Lehto valvoo. Hän on noussut lauteille ja ottanut romaanin käsiinsä lueskellakseen sitä. Radioryhmä on kiivennyt talon ullakolle. Siellä on asema pystyssä, ja kaksi poikaa valvoo sitä toisten laittaessa ruokaa tai lojuessa selällään lueskellen  vanhoja aikakauslehtiä.  Vartijoita on vaihdettu, sataa yhä. Ne ovat hakeutuneet sateen suojaan, toinen suuren kuusen alle, toinen riihen takaseinämälle. Kello on noin 15.45, kun riihen taakse räsähtää ilkeästi pikakiväärisarja ja ankara koneaseiden tuli rikkoo painostavan hiljaisuuden.  Vihollinen suuntaa tulen ensin vartiomiehiin, he ovat äkkiä poissa pelistä. Sitten kiivas tuli rapisee riiheen läpi seinien, ja saunaankin. Myös talon seinät saavat osansa. Vihollisia on paljon. 

Riihen lattialla makaaviin osuu, siellä valitetaan. orsille noussut pokkasakki on tulelta suojassa. yksi miehistä hyppää alas hakemaan konepistooliaan, mutta sinne jää, voihkaisee vain ja tarttuu vatsaansa, siihen on osunut. Kolme muuta korttimiestä törmää luukulle, siitä sopii mies hyvin ulos. Onhan tuo hieman korkealla, mutta ei auta, jalat edellä, ilman asetta ja reppua alas luukusta. Maassa miehet ryömivät pitkällään kohti lepikkoa.  Saunassa hyppää Lehto lauteilta, tempaa kiväärinsä ja hihkaisee pojille:

-Ulos ja seuratkaa1 Oven suussa on sotamies Kiuru, hän lähtee ensimmäisenä. Ovi paiskautuu auki, Kiuru syöksyy ulos, mutta kaatuu pian vatsalleen. Lehto painuu perään kyyryssä ja hyppää Kiurun yli pitkään heinikkoon, vilkaisee taakseen. Kiuru on selällään kädet levällään, liikkuu vielä. Kolme  Lehdon miestä jo seisoo saunan ovella kädet ylhäällä. Pari vihollisen partiomiestä kurkistaa saunan ikkunasta konepistoolit sojossa.  Nyt on kiire, tuumii Lehto, ja nopeasti hän on lepikon reunassa. Luodit viheltävät yli. Edessä on suoaukea, sen yli ampuu pikakivääri. Myös takaa kääntyy pikakivääri ampumaan, mutta ampuukin suoraan kohti asemissa olevaa toista pikakivääriä. Lepikon reuna jää, Lehto ryömii männikköön. Vihollisten erehdys on pelastanut hänet. Puut  ovat jo suojaamassa, tuli takaapäin lakkaa ja Lehto nousee pystyyn. Kevyet ovat jalat. Varpuräme ryskyy, kun hän painuu pakoon. 

Riihessä tapahtui  sillä aikaa oma näytelmänsä. Vihollinen oli jo kauan valmistellut ylläkköään. Se oli lojunut aukeaman rantalepikössä tähystellen. Se tiesi , että riihessä  oli joukkueen pääosa. Pian oli riihi ammuttu seulaksi. kolme poikaa, jotka hyppäsivät riihestä ulos, joutuivat suoraan pikakivääri- ja konepistoolisuihkuun. He eivät kerenneet vierellä lainehtivaan ruispeltoon, vaan jokainen tuupertui riihen edessä olevalle aukealle. Toiset eivät uskaltaneet ulos, vaan painautuivat riihen uunin turviin. Viholliset olivat kuitenkin tuota pikaa konepistooleineen riihen avonaisella ovella ja huusivat selvällä suomen kielellä: -Antautukaa ja kädet ylös joka sorkka!  Uunin takana oli pimeätä. Kun viholliset eivät olleet vielä uskaltautuneet sisälle, oli uunin turviin haavoittuneena ryöminyt alikersantti Sven Torsten Johanssoin noussut ylhäällä oleville nokisille parsille. Sieltä hämäryydestä hän joutui seuraamaan alhaalla riehuvaa näytelmää. Riiheen hyppäsi kynnyksen yli viisi -  kuusi vihollista. Heillä oli ruskeat kesäpuserot ja venelakit. Yhdellä oli mantteli. Miehet olivat aivan märkiä, mutta hyvin aseistettuja.  Karski ääni kysyi suomeksi:-Kuka täällä on upseeri? Lattialla haavoittuneena makaava luutnantti Laakkonen yritti nostaa yläruumistaan käsien varaan sanoen:_ -Minä olen. -Oletteko luutnantti Laakkonen? -Olen, vastasi haavoittunut. Veri oli tahrannut hänen kätensä, reisi oli läpi ammuttu. Varmaan oli osunut valtimoon, koska alla olevat oljet olivat aivan punaiset verestä. Tällöin näkee Johansson orsien nokisesta raosta, kuinka rotevakasvuinen, mantteli päällä oleva vihollinen lähestyy Laakkosta. Kuuluu Laakkosen jo tuskasta värittynyt pyyntö: -Älkää ampuko minua ... jättäkää- ...päästäkää.

Mutta karski ääni käskee venäjäksi: -Streljaitje. Johansson näkee, kun mantteliniekka ojentaa pistoolinsa Laakkosen vaivoin nostamaa päätä kohden. Äkäinen konepistoolin ääni räsähtää riihessä. Luutnantin ruumis retkahtaa värähtäen. Kuuluu käskyjä sekä venääksi että suomeksi. Viisi meikäläistä lojuu haavoittuneena lattialla, Kolme on noussut seisomaan ja kädet ylhäällä he menevät ulos. Pienen tauon jälkeen alkaa uusi konepistoolien sarja. Kaikki haavoittuneet ovat vielä tajuissaan ja saavat suihkun päähänsä.  Johansson orsilla on hiiren hiljaa. Orsia on vain puoliriiheen ja ne ovat mustia. hän on näkösuojassa. Vihdoin kaikki menevät ulos ja riiheen jää viisi ruumista päähän ammuttuina.

Pian Johanssonin sieraimiin tunkeutuu palavan oljen käry. Hän nousee äkkiä ylös. Päästä vuotaa verta, oikea ohimo ja korva ovat riekaleina. Lakkiaan ohimoon painaen hän syljeksii savua ja verta. Huimaa hieman. mutta alas hän kapuaa, ei voi olla enää ylhäällä. Savu tunkeutuu jo ulos luukusta ja avoimesta ovesta. Johansson on alhaalla lattialla. Tuntuu ilkeältä ryömiä kuolleitten tovereitten lomaan, mutta sinne hän menee liukkaan veren tahrimaan ruumiskasaan. Hän odottelee. Ehkä vihollinen painuu kauemmas. Savu on tukehduttava, hän ryömii oven alle, siinä on vielä raitista ilmaa. Yksi toveri on siihen ammuttuna, se on Laakkonen, huomaa Johansson. Pää on murskana, mies makaa suullaan. Hänen viereensä asettuu Johansson, jalat uuniin päin, pimentoon.  Kuumuus alkaa jo olla tuntuva, liekit nuolevat jo orsia, missä hän on äsken ollut. Ulkona olevat äänet loittonevat, mutta herkkä korva tuntee yksinäisten askelten lähenevän. Johansson vetäytyy piiloon uunin pimentoon. Savua on hirveästi, mutta hän työntää lakkinsa suun eteen, ja on tovin hyvä olla. Nyt räiskähtää, pamahti valtavasti, ilmanpaine heittää palavia olkia melkein hänen päälleen.

Yksi venäläinen ei uskonut työtään, palasi ja heitti käsikranaatin ruumiitten joukkoon. Nyt askelet etenevät, äänet häipyvät sateeseen. 

Riihi palaa ja elävä mies sisällä. Johansson hyppää uunin takaa ovelle, vielä saa paikan juuri kynnyksen alla, jossa on ilmaa, mutta kuumuus on hirveä. Ei auta muu kuin mennä kynnyksen yli ulos. Vihdoin hän valahtaa velttona kuin säkki kynnyksen yli harmalle astinkivelle, vierähtää siitä sivulle ja on harmaan riihen ulkoseinän vierellä liikkumattomana. Harmaa pusero suojaa, harmaat housut suojaavat. Huomasiko kukaan?Ei kuulu sarjaa, ei nipistä luoti. Takana ryskii, lieskat lyövät jo melkein oviaukon täydeltä ulos. Hän on tipalla palaa, onneksi vaatteet olivat hieman märät sateesta. Nyt on pelastus jo ulottuvilla. Ammunta on tauonnut. 

Myös talo oli tulessa, sielläkin oli kauhun näytelmä tapahtunut. Radioryhmän kahdeksan miestä olivat  ullakolla. Kun ammunta alkoi, juoksi neljä heti alas, kaksi ulos kellariin, kaksi tupaan. Heillä oli aseet. Pian sarjat seuloivat talon seiniä, tupaan jääneet pojat olivat  vaarassa. Heille ei tullut mitään, mutta joukko vihollisia ryntäsi tupaan ja otti pojat vangeiksi. Kellarissa olevat kaksi avasivat kuitenkin tulen portailla oleviin vihollisiin, ja heti tyhjeni koko tupa, vangitut vietiin mukana. Pari käsikranaattia lensi kellariin. Pojat joutuivat omaan satimeensa. 

Viholliset olivat sytyttäneet talon. savu oli pian ullakolla. Siellä olleet neljä poikaa juoksivat alas kamariin, jossa oli vähemmän savua. kun sen ikkuna oli ruispellon puolella, he  kaikki olivat pian ruispellossa, luotisuihkun saattelemana.  Mutta ammunta oli jo vähäistä.Ruispelto suojasi poikia, sitä myöten he olivat pian metsässä, ja pako pelasti heidät. Radio jäi, varusteet jäivät, mutta aseet tulivat mukaan. 

Näytelmä Kuuttivaarassa oli näytelty äkkiä.  Kolme savua nousi kohti sateista taivasta: talo, riihi ja sauna. navetta jäi. Vihollinen tiesi, ettei siellä ketään ollut. Vihollinen tiesi paljon, se tiesi myös, että luutnantti Laakkonen johti joukkuetta.  Kuuttivaaraan saapuva luutnantti Filpun joukkue kuuli kiivaan tulitaistelun parin kilometrin päähän, mutta kun se vauhtiaan kiihdyttäen parin kymmenen minuutin kuluttua saapui paikalle, se totesi vain kolme paloa.  Sauna oli jo pienenä nuotiona. Riihen luona oli kolme kaatunutta, päät murskana. Metsikössä tien luona sananjalkain alla oli yksi, tajuton Kiuru. Hän oli ryöminyt sinne, pois palavan saunan läheisyydestä, mutta eli vielä. Saunan luona oli kaksi kaatunutta ja kellarissa kahden riekaleet. Kun riihikin oli palanut loppuun, luki surullinen Filppu siellä viisi palanutta ruumista. Johanssonin selostuksen perusteella sai rouva Laakkonen myöhemmin miehensä ruumiin, se oli ollut lähinnä kynnystä.

• Kirja: V- Repon toimittama Miesten kertomaa.(1967). Kertomus  43.  Kertoja Olavi Tuomisto JP3.

 http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/vuosalmella.htm

Mainitut karttapaikat:
Äyräpään sillanpääasema Vuoksen varrella,
Vuosalmi Vuoksen itäpuolella,
Uhattuna:  Räisälä-Kirvu -Antrea linja kohi Sydän-Suomea,
Defensiivistä offensiiviin  11.7.1944 klo 02.00.
Oravankytö
Vuosalmen puolustusasema 
Kirvun kenttäsairaala

• Kirja Miesten kertomaa , toim V Repo 1967. Kertomus  numero 44  vuodelta 1944, 4/9, 5/9.Kertoja:  Kauko Tukiainen.

Paikannimiä:
Loimolan  itäpuolella korsu,
 Suojärven rautatie,
Muuanto,
Jalovaara,
 Soanlahti,
Jänisjärvi,
Värtsilä,
 Rillingin suo,
 Ellilänmäki,
Kaurila,
Tohmajärvi,
 Kitee,
Rääkkylä,
Pyhäselkä.
http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1964/Kansa_Taisteli_09_1964.pdf 
Tilanne  4. syyskuuta  1944: 

•  Miinanraivaustyöstä.  L V Pamo kertoo.
• http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jalleenrakentaminen/syyskuun_15_.htm

Miesten kertomaa. 1940 tapahtui

Kirja: V.Repo. Miesten kertomaa 1967. Kertomus numero 13. Kertoja H.Kolehmainen.

Aika 28.2. 1940.

Mainittuja karttapaikkoja:

Leningradin aliupseerikoulu

Kämärän aseman lähellä Karjalankankaalla

Aamulla kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta vihollinen aloitti valtavan tykistökeskityksen. Se jatkui pari tuntia hiljeten sitten vähitellen. Odotimme hyökkäystä. Ei tullut. Pitkin päivää kuului asemien edestä ääniä - ikäänkuin valitusta- ja yksinäisiä vihollisia näkyi ryömiskelemässä siellä täällä. Kuun noustua järjestettiin kaikilla aseilla ammunta asemien eteen. Tykistökin osallistui siihen muutamalla kranaatilla, samoin pataljoonan kranaatinheitinjoukkue. Äänet vaikenivat.  Sitten alkoi yksinäinen venäläinen huutaa toistuvasti:

-Stalin! Stalin! Stalin! Stalin!  Huuto vaikutti muuten niin hiljaisessa yössä melkein kammotavalta. Selvisi, että huutaja oli haavoittunut venäläinen, joka oli takertunut piikkilankaesteesemme. Päätimme, että jos venäläiset tulevat hakemaan miestään, annetaan heidän tehdä se rauhassa. Ei tullut noutajia, ja huuto jatkui.

Kun ketään omista miehistämme ei haluttu lähettää alttiiksi venäläisten tulelle, lähetettiin pikakiväärisarja. huuto lakkasi. Seuraavana yönä kävi kaksi partiota tutkimassa etumaastoa. he totesivat, että asemien edusta oli täynnä kaatuneita venäläisiä. Ainoatakaan hengissä olevaa ei ollut  edes lähtitienoilla. Päivän tultua alkoi asia selvitä. Lähetettiin partio, joka viipyi matkallaan puoli tuntia ja palattuaan vahvisti yöllisten partioiden kertomuksen. Komppanianpäällikön ja muutamien miesten kanssa lähdimme tutkimaan aluetta. Joen takana oli parinsadan metrin levyinen, suuria kuusia kasvava vyöhyke. Sitten alkoi suoalue, jossa oli avoimia kohtia ja pientä metsää kasvavia sarakkeita. Metsävyöhykkeellä paljastui venäläisiä kohdannut murhenäytelmä.  Noin neljän hehtaarin alueella oli kaatunita venäläisiä melkein vieri vieressä. heidän lukumääräänsä emme ryhtyneet laskemaan. mutta pinta-alan perusteella tehdyn arvion mukaan oli kaatuneitten lukumäärä varmasti lähempänä neljää- kuin kolmeesataa. Monella oli vielä kangistuneessa kädessä leipä, jota hän oli ollut syömässä Noutajan tullessa.

Kävi ilmi, että venäläiset olivat helmikuun 28. päivää vasten yöllä tuoneet parinsadan metrin pähän asemistamme vahvistetun pataljoonan. Sen tarkoituksena oli ollut hyökätä asemiemme läpi ja jatkaa sitten itään kaartaen maantielle, jolloin tien länsipuolella olleet joukkomme- kolme komppaniaa- olisivat joutuneet saarrostusuhan alaisiksi ja heidän ainoa huoltotiensä olisi ollut poikki. Tämä oli suunnitelma.Mutta siihen oli tullut ainakin yksi laskuvirhe. Virheen oli thenyt  heidän tykistönsä tulisuunnitelman laatija. Hän oli todennäköisesti tehnyt maaleja määritellessään kilometrin virheen. Hyökkäyksen tulivalmistelu, joka oli tarkoitettu meidän nujertamiseksemme, oli pudonnut raskaimmalta osaltaan heidän oman hyökkäysvalmiin ja täysin suojattomana olleen pataljoonan niskaan. Siinä istui tulenjohtoupseeri edessään kartta ja jäykistyneessä kädessään vielä puhelimen kuulotorvi. Hän lienee saanut osansa heti ammunnan alettua, koskapa ei ollut pystynyt sitä keskeyttämään. Raskaan tykistön ammuksia ne pääasiassa olivat olleet. Suuret kuusitoista- kahdeksantoistatuumaiset kuuset olivat kaatuneet niiden voimasta kuin tulitikut. Eräskin oli katkennut puolivälistä, ja latvapuoli oli pudonnut puun juurella istuneen miehen niskaan jääden oksien varassa pystyyn.

Everstiluutnantilla oli avattu leipälaukku edessään. Siinä oli vehnäleipää, säilykkeitä ja hieman vajaa vodkapullo. Hänenkin luoksensa oli Noutaja tullut kesken viimeistä ateriaa. Pataljoona oli Leningradissa toiminut aliupseerikoulu. Se oli tuotu junalla suoraan  kasarmista Kämärän aseman lähelle.Vielä kaksi päivää sitten sen miehet olivat olleet iltalomilla suurkaupungin huvipaikoissa. Kaikki he olivat kaksikymmentäkaksi- kaksikymmentäkolmevuotiaita, riuskan näköisiä nuorukaisia. Heillä oli uudet, jostakin silkinsekaisesta kankaasta valmistetut toppapuvut, niiden alla tavallinen sotilaspuku, uusi sekin, ja alinna kahdet flanelliset, puhtaat alusvaatteet. Heidän naamansa eivät olleet talven viimojen sierettämiä eivätkä leirinuotioiden mustaamia, vaan kasvot sileinä ja parta ajettuna he olivat lähteneet sotaan kuin juhlaan. Kaatuneiden joukossa oli everstiluutnantin lisäksi upseereita kapteenista  aliluutnanttiin sekä paljon aliupseereita. Karttalaukut olivat pullollaan karttoja ja papereita. ja mikä ihmeellistä, heidän karttoihinsa oli jo kirjapainossa painettu keskentekoisen väliasemamme,  keskentekoiset korsut, pesäkkeet ja esteet. Kartoissa oli lisäksi värikynällä piirretyt paksut nuolet osoittamassa heidän suunnittelemansa hyökkäyksen kulkua.

Oli lumisateinen päivä. Vihollinen  pysytteli hiljaisena. Vain joku yksinäinen kranaatti ujelsi silloin tällöin ylitsemme. Leikkasimme esteeseen aukon ja tallasimme tien tappotantereelle. Ajoimme sinne yhden hevosen kerrallaan ja kuormasimme reen täyteen sotasaalista. Kaikki komppanian hevoset ja osa pataljoonan ajokeista kävivät päivän kuluessa noutamassa kuorman sotasaalista. Ensimmäisiin kuormiin lastatiin kaksitoista uuden uutukaista konekivääriä. Ne oli maalattu valkoisiksi ja ne olivat vielä niin uusia, ettei niistä ollut poistettu varastorasvaakaan. Saatiin pienoisheittimiä, pikakiväärejä, konepistooleja, automaattikivääreitä ja kaikkea sitä kamaa, mitä pataljoonalla on mukanaan. Pistooleja ei kuormiin ilmestynyt, mutta poikien taskuissa niitä pullotti. Joukkue  kerrallaan olivat pojat vuorotellen saalista kokoamassa. Jokainen talletti jotakin itselleenkin sotamuistoksi. Kaatuneilla oli harvinaisen runsaasti rahaa,  paperirahaa, metallirahaa ja merkkejä jos jonkinlaista. Iltapäivällä joukkueeni taisteluhaudanpätkä oli suorastaan verhoiltu venäläisellä paperirahalla, kun pojat siinä tyhjentelivät kaatuneiden taskuista kokoamiaan lompakoita. mieleeni välähti, että jos tuosta kokoaisi pari repun täyttä, niin tiedä vaikka vielä saisi elää rikkaana miehenä. mutta mistäpä niitä reppuja olisi siihen hätään ollut. Niin saivat rahat jäädä sekaantumaan taisteluhaudan multiin.

• Kirja: V. Repo. Miesten kertomaa (1967) .  Ensio Nikula  JR15. Kertomus Tammikuulta 1940.

Olimme Summassa Mannerheimlinjalla. Komppaniamme päällikkö seisoi vieressäni taisteluhaudassa. Oli tuokion hiljaisempaa, ja pakkanenkin vetäytyi lumipyryä enteilevän pilviverhon taakse. Tammikuun päivä tavoitteli hämärää. Äsken saatu tykistökeskitys enteili  hyökkäystä. Miehet odottivat väsyneinä, mutta valppaina, ja päällikkö seurasi katseellaan heitä, rähjäisissä lumipuvuissa odottavia miehiään, jotka silmät verestäen tuijottivat eteensä. Silloin kohosi lumesta ei-kenenkään-maan puolivälistä mies ilman päähinettä, ilman asetta ja lähti laahustamaan asemaamme kohti hoippuen kuin humalainen. Omako vai vihollinen?
Sitä oli vaikea arvioida. Päällikkö antoi merkin, ettei saanut ampua, mieshän näytti vaarattomalta. Mutta vihollinen ampui. Sen konepisooli sylki kiivaasti luotejaan miehen jälkeen. Tästä päätellen mies oli meikäläisiä. Hän horjahti, kaatua humahti lumeen ja aloitti matkansa asemiamme kohti ryömimällä. Avasimme tulen suojataksemme miehen liikkeitä, ja tuota pikaa hän putosi eteemme taisteluhautaan. Mies oli kuollut, tai ainakiin hänen olisi pitänyt olla, kaikkien sääntöjen mukaan. Kun avasimme miehen ohuen puseron ja sen alla olevan lammasturkkiliivin, totesimme, että  hänen rinnassaan oli kuusi reikää, verettömiä reikiä, joihin olimme kyllä pakkassodassa tottuneet. Mutta kuuden reiän rinnassa piti riittää tekemään miehestä kuin miehestä sankarivainaja, vaikkei niistä pirahtaisi veripisaraakaan, hieman vain verensekaista vettä.-Kannamme hänet pois täältä, lääkintämiehet saavat korjata hänet, sanoi päällikkö.
Mies kannettiin telttaamme, joka oli levitetty ison kranaattikuopan ylle, ja sinne hän jäi lojumaan. Vihollinen ei hyökännyt illalla eikä yölläkään. Suoritimme kahden maissa vaihdon ja sukelsimme telttamme epämukavalle lattialle lepäämään. Siinä se lojui kuollutkin. Odotimme muona-annoksiamme ja tupakoimme vaiteliaina. Muonan tuojat saisivat viedä kuolleen pois. Vaikka olihan siinä tilaa yhdelle ruumiillekin, tuumimme ja unohdimme vainajan olemassaolon. Emme olleet raakoja, mutta kokemukset olivat totuttaneet meidät kaikkeen.-Onkos teillä tupakaa?Kopeloin taskustani holkkitupakkalaatikon ja ojensin ääntä kohden. ääni jatkoi:--Työnnä vähän likemmäksi! Silloin katsoin anojaa, hypähdin polvilleni ja unohdin koko tupakan tarjoamisen. Anoja ei ollut kukaan muu kuin kuollut, kuuden kuulanreiän mies. tämä istui ja tuijotti silmät palavina kädessäni olevaa savukerasiaa.-Mitä? Änkytin. Eläks sä vai kummitteletko?
-Älä viisastele. Anna se savuke!
Mies sai savukkeen vapisevasta kädestäni, samoin tulen. Myös toverini olivat havahtuneet välikohtauksen aikana. hekin tuijottivat tupakoivaa kuollutta.
-Kuka sinä olet?
-Mistä sinä tulet?
Mies tupakoi, pinnisti muistiaan. Kun savuke oli palanut loppuun, hän puhalsi holkin tyhjäksi, koetteli jalkojaan ja mutisi itsekseen:
-Eivät ole paleltuneet.
-Mutta rinnassasi on kuusi reikää!
-Se on paha juttu. Sain ne kai äsken, tunsin sellaista polttavaa jysähtelyä, kun yritin omalle puolelle.
Ihmeteltiin. Sitten haettiin päällikkö paikalle. Hänkin oli ihmeissään. Mies kertoi olevansa naapurirykmentistä, nimeltään Laaksonen. Kranaatin räjähdys oli iskenyt hänet maahan, ja kun hän oli herännyt,  oli keskitys tauonnut, ja hän oli summittain kulkenut jonnekin päin, saanut siinä luoteja selkäänsä. Luodit olivat tulleet rinnasta  ulos. Mies vietiin nopeasti pois. Hän halusi rykmenttiinsä, mutTa antautui lopulta joukkosidontapaikalla, kun lääkäri sanoi, että hänen keuhkonsa ovat riekaleina. Lääkintämiehet selittivät perästäpäin, että pakkanen oli pelastanut miehen. Hän oli ollut niin kontassa, ettei veri kyennyt pursuamaan esiin. Liian aikainen apukin olisi ollut kohtalokasta. 

Miesten kertomaa, 1941, 1943 tapahtui

 Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967)
.Kertomus 17. ja  35.
 Kertoja Urpo Arhosuo, Päämajan kaukopartiojoukot.

Kertomus 17:  
Aika  Vuosi 1941, heinäkuun alku
Karttapaikkoja:
Rajanylitys Mainilan kohdalta
Vuoksen virta
Viipuri-Rajajoki- rautatie Perkjärven suuntaan
Lounatjoen pohjoispuoli
Koiviston radan suunta

Kivennavan eteläpuoli
Mainila
Kuokkalan ja Rajajoen väli
Lintulanjoen maasto
Haapala- Kellomäki maantie
Ollila


Kertomus 35.
Karttapaikka:
Aika  1943
Syvärin pohjoisranta,  Vaashina joen kohdalla, Uslangan kylä
Tietoportti kertoo nykysijainnista: :
Kupsala on kylä ja kylähallinto Koskenalan piirissä Leningradin alueella Venäjällä. 
Se sijaitsee lähellä Vaasenin taajamaa Syvärin pohjoispuolella Vaasenijoen varrella. 
Kylähallintoon kuuluvat myös kylät Sokina (Согиницы), Järventaka (Заозерье) ja Uslanka (Усланка). 

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/kertomuksia-6/306-kertomukset-10/m5-24/326-kalastusta

Miesten kertomaa , 1943 tapahtui

•  Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967). Kertomus numero 33. Kertoja Urho Ylitalo, Er. Os. P.
  Aika Vuosi 1943 myöhäinen kevättalvi., hankikeli
  Karttapaikkoja:
  Ruija. 2 viikon  partion  lähtöpaikka. Päämäärä Petsamon  vapautus.
  Armeitton asema  vuodelta 1942:  http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/7/71/Continuation_War_1942_and_Soviet_assaults_Finnish.jpg
  
   http://sv.wikipedia.org/wiki/Gebirgs-Armeekorps_Norwegen
  Suomalaisten   Erityisosasto Petsamo oli liitetty  saksalaisarmeijaan. 
  Rajaviivan ylitys Petsamon alueelle
  http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/partio.htm 
  
  Kertomus on internetissä:
   Se kuvaa partiomatkan rasittavuutta korkealumisessa sohjoisessa kevättalvessa  jossa  voimia koetettiin ylläpitää saksalaisten antamilla pervitin-  pillereillä.  Niistä seurasi lopulta  abstinenssihallusinaatioita. lisäksi  partioryhmää vaivasi lumisokeus.
  
• Kirja: V-Repo: Miesten kertomaa (1967). Kertomus 37. Kertoja Erkki Kajan, Kev. Psto

Aika: 1943, marraskuu
Paikka: 
Äänisen   pohjoisrannan lähistöllä,
Stalinin kanavan rannalla
Aallonmäki 
Poventsa
 

Vuoroni tulenjohtueemme tähystyspaikassa alkoi kello kymmenen. Marraskuinen päivä oli kolea ja kostea. Kylmä viima puhalsi suoraan äänisen ulapoilta ja nostatti hiekkapölyä aallonmäen rinteillä. Tähystelin haarakaukoputkella Stalinin kanavan vastakkaista rinnettä. Siellä oli sulkuportti uhkaavan massiivisena ja siitä oikealle hiekkaista rinnettä, jossa venäläisten taisteluhaudat risteilivät ja hävisivät kauempana rinteen taakse. Oikealla oli Poventsan punaupseerikoulun tiilinen rakennus,  Äänisen rantamia ja lopulta Poventsan raunioitunut kaupunki.  Sulkuportista vasemmalla oleva maasto oli hiekkaista rantatöyryä, joka kauempana pohjoisessa alkoi loitota omasta rannastamme hiukan turvallisemmalle etäisyydelle.  Tarkkailin kaukana metsän reunassa liikkuvia vihollisia, joita aina näkyi askareillaan korsujensa lähistöllä.  Tuntui omituiselta, että tuossa aivan edessäni oli miehiä, jotka elivät omaa elämäänsä täysin eri maailmassa. Haarakaukoputken hiusristikko hyppi rantapenkereellä.  Tuossa tuli yhteyshauta sulkuporttiin, ja sen yläpuolella oli rintamalinjan suuntainen hauta. Haudassa liikkui joku. Pysähtyi, tähysteli tännepäin, jatkoi matkaansa ja katosi. Tunnin ajan kiertelin haarakaukoputken suuntaruuvia edestakaisin, kunnes se taas pysähtyi äskeiselle paikalle.  Nyt siihen oli ilmestynyt jälleen mies, jolla oli kypärä päässään.  Tämä mies jäi paikalleen ja tähysti linjoillemme.  Kiersin suuntaruuvia nopeasti oikealle ja sitten  vasemmalle. Muualla ei näkynyt mitään liikettä. Tarkkailin jälleen liikkumattomaksi kivettynyttä miestä. Tarkka-ampuja, välähti mielessäni. Välillä tarkastelin muuta maastoa, mutta palasin taas tähän tuijottavaan naapuriin. Hän näytti olevan tuossa aivan kivenheiton päässä.  Kasvonpiirteet jäivät kypärän reunan varjoon, muta muuten olisivat varmaan näkyneet selvästi.  Hetken mielijohteen vallassa otin konepistoolin ja menin taisteluhaudan reunaan laitetulle ampuma-aukolle. Se oli niitä temppuja, joissa moni oli viimeisen tähystyksensä suorittanut. Kurkistin nopeasti ampuma-aukosta. Voi kuinka kaukana näyttikään äskeinen kohde olevan. En saanut sitä heti silmiini, joten vetäisin pois pääni hyvin nopeasti.  Uudistin vielä yritykseni, mutta varovaisuus voitti tyhmän aikomukseni. Ampuminen konepistoolilla ei olisi missään tapauksessa tältä etäisyydeltä kannattanut.

Menin takaisin tähystyspaikalle ja kääntelin  kaukoputken näkökenttää edes takaisin.Kypäräpäinen mies oli edelleen täysin liikkumattomana paikallaan. Kello läheni kahtatoista ja vartiovuoroni alkoi olla lopullaan. Taas pysähdyin tarkastelemaan yksinäistä tähystelijää. Äkkiä terästin huomiotani. Paikalle tuli mies, jolla oli turkki ja valkoinen karvalakki, ja sitten tuli toinenkin mies. ilmeisesti upseereita. Miehet jäivät hetkeksi tähystelemään linjojamme. Mielestäni vihollisen röyhkeys- he olivat hyvin selvästi näkyvissä - oli liian suuri, jotta se saisi jäädä rankaisematta. Soitin havainnoistani vänrikki Wilenille ja pyysin, että saisin kranaatteja naapurin kokoontumispaikalle. Hän lupasi koettaa saada joitakin paukkuja lähellä olevalt kranaatinheittimeltä ja käski minun katsoa, minne paukut osuivat. Panin puhelimen pois ja tähyilin maastoa. Aika mateli mielestäni kovin hitaasti. Ilmeisesti neuvoteltiin ammunnan tarpeellisuudesta. Kypäräpää oli nyt jälleen yksin. Käänsin kaukoputken pohjoista kohden. Hätkähdin. Näkökentässä vilisi miehiä.

En heti tajunnut mistä oli kysymys, mutta pian oivalsin, että vastakkaiselle penkereelle vedettiin parhaillaan piiskatykkiä. Salamana lensin puhelimen kampeen ja kiersin rajusti hälytyssoiton. Huohottaen sain puhetorveen hihkaistuksi, että nyt sinne tuodaan piiskaa. Muuta en  ehtinytkään  ennen ryskeen alkamista. Piiska ehti ehkä kaksi tai kolme kertaa ampua kohti tulenjohtopaikkaa, ennen kuin muutkin aseet alkoivat syytää rautaa mäkeemme. Sain sanotuksi summittaiset tiedot piiskan sijainnista ja menin uudelleen tarkastamaan  tapahtumia. Koetin parhaani mukaan saada selvän kuvan edessäni olevasta maisemasta, mutta pian huomasin sen mahdottomaksi, sillä koko näkökenttä oli yhtenä pölyävänä ja savuavana hullunmyllynä. En enää erottanut edes sulkuporttia.  Vetäisin kaukoputken alemmas suojatakseni sen linssejä. Tartuin puhelimeen saadakseni lisäohjeita. Kuulokkeesta kuulin komennot yhteiskytkennästä ja tulikomennosta sulkumaaliin, mutta äkkiä puhelin mykistyi. Kranaatti oli katkaissut johdon.

Neuvottomana ja jännittyneenä koetin  taas tähystellä, mutta tuloksetta. Ankara keskitys pauhasi ympärilläni. Koska tähystäminen oli nyt hyödytöntä, siirryin tähystyspaikan etuosaan, josta oviaukko johti hautaan. Tarkistin konepistoolini kunnon ja aloin poistaa varmistimia käsikranaateista. Varovasti vilkuilin välillä taisteluhautaan. Äkkiä huomasin, että joku tuli juosten hautaa pitkin. Aioin juuri siepata konepistoolini, kun huomasin, että tulija oli meikäläinen. Hän oli jalkaväen vartiomies viereisestä pesäkkeestä. Hän selitti kiireisesti, että sulkuportin vierestä tulee ainakin komppania vihollisia, ja pyysi hälyttämään tykistön. Kerroin toimittaneeni jo hälytyksen. Menin kuitenkin haarakaukoputkelle tarkistamaan asiaa, mutta ilman mitään tulosta. Hiekkainen maa oli nostanut sellaisen pölyn, ettei sen läpi näkynyt oikeastaan mitään.

Palasin tähystyspaikan etuosaan ja havaitsin, että äskeinen vieraani oli jo juoksemassa hautaa pitkin takaisin. Aioin nyt ottaa konepistoolini, mutta huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Syöksyin tähystyspaikalle, ei-sielläkään sitä ei ollut. Katsoin hautaan ja näin jalkaväen miehen juoksevan konepistooli kainalossaan. Tullessaan hänellä ei ollut asetta lainkaan. Jos olisin nyt osannut käyttää järkeäni, olisin juossut hyvää vauhtia pois koko vartiopaikalta. Minulla ei ollut asetta, puhelin oli epäkunnossa ja tilanne minulle täysin epäselvä.

Jostakin merkillisestä systä en saanut itseäni kuitenkaan liikkeelle, ja niin jäin irrottamaan varmistimia käsikranaateista samalla tähyillen taisteluhautaan, joka poteron oviaukolta johti suorana noin seitsemän metriä ensimmäiseen mutkaan saakka. Äkkiä näin liikettä tuossa mutkassa.Tajusin vain, että joku ruskeapukuinen oli ilmestynyt näkyviini ja ojensi samassa konepistoolinsa suoraan oviaukkoa kohti. Muistan  tajunneeni senkin, että konepistoolin suusta syöksyi tulta ja heti sen perään kuulin venäjänkielisen komennon, jonka olin oppinut merkitsevän esille tulemista. Pelästykseni oli niin valtava, että menetin täysin harkintakykyni. Ainoa ulospääsytie oli suoraan eteenpäin, mistä konepistooli sylki tulta ja luoteja. Kuin kuolemanpelossa oleva jänis syöksyin taaksepäin, ainoaan suuntaan, josta varma ja pikainen kuolema ei olisi uhkaamassa.

Suojapoteron ja varsinaisen tähystyspaikan välissä olevassa aukossa oli kynnyspuu, joka jakoi tämän oviaukon kahteen osaan. Etuosan lattia oli lähes metrin verran varsinaisen tähystyspaikan lattiaa alempana. En ole vielä tähän päivään mennessä saanut palautetuksi mieleeni, kummalta puolen tuota kynnyspuuta menin: pujahdinko sen alta vai syöksyinkö sen yli.   Olin nyt kuitenkin tähystyspaikalla, jossa oli vielä mahdollisuus työntyä sivuseinään ja osittain lattiapinnan alapuolelle kaivettuun sirpalesuojaan. Tämä oli se jäniksenpensas, johon itseni tungin.

Kauhun lamauttamana istuuduin suojan lattialle tuijottamaan tähystyspaikalle johtavaan oviaukkoon. Silloin vasta huomasin, että yhä edelleen puristin kädessäni munakäsikranaattia, josta olin juuri ollut poistamassa varmistinta. Sirpalesuojan keskikohdalla oli noin kymmenen senttimetrin vahvuinen tukipilari. Sen taakse koetin saada itseni mahtumaan, mutta en onnistunut. Silloin aloin kuulla etuosasta aikamoista pulinaa ja liikettä.

Hyökkääjä oli nyt tulossa tarkastamaan tähystyspaikkaa. Kuulin kahinaa ja hiekkaisen lattian askelten alla aiheuttamaa ääntä, pulinaa ja huohotusta. Se tuli yhä lähemmäksi, ja viimein työntyi oviaukkoon mies, joka edelleen kovasti selittäen syöksyi puhelimen kimppuun ja riuhtaisi sen irti seinästä. En tajunnut lainkaan sitä, että tulija oli myös jännityksestä ja pelosta aivan kalpeana. Hän otti puhelimen kainaloonsa, sieppasi vielä haarakaukoputken valolaitteet ja poistui kiireesti tähystyspaikalta. Hän ei ollut vilkuillut sivuilleen kiireessään, oli vain siepannut sotasaaliiksi kelpaavan tavaran ja hävinnyt.

On vaikeaa kuvailla niitä hetkiä, joita vietin tuossa ahtaassa kolossa tuijottaessani silmät kauhusta renkaina metrin päässä touhuavaa vihollista. Minkäänlaista selvää ajatusta ei päässäni tuntunut liikkuvan, ainoastaan lamaannuttavaa kuolemanpelkoa. Miehen poistuminen palautti ajatuskykyni. huomasin, että olin vielä hengissä ja vahingoittumattomana. Keskityksen äänet olivat loitonneet eikä tulenjohtopaikan kohdalle tullut lainkaan kranaatteja, joskin maan tärinästä ja ankarasta kumusta päätellen taistelu jatkui.  Ymmärsin, että hyökkääjä oli vallannut asemamme ja omat joukkomme olivat perääntyneet.

Kello oli melkein kaksitoista. Oli melkoisesti aikaa, ennen kuin pimeys tarjoaisi suojaa, jotta voisin pyrkiä omille linjoille. Suunnittelin jo reitin, jota alkaisin illan hämärtyessä hiipiä. Aioin juuri nousta piilostani ja tutkia hiukan tilannetta, kun kuulin ääniä ulkoa. Painauduin heti takaisin kolooni ja aloin kuunnella. Kuulin selvästi, että joku liikkui tulenjohtopaikan etuosan ovella.  Jälleen valtasi minut tuo lamaannuttava kauhu. Nyt varmaankin tultaisiin paikka tarkastamaan perusteellisemmin, ja silloin minutkin löydettäisiin. Pelko vangiksi joutumisesta oli kuolemanpelon kanssa kangistanut minut paikoilleni. Kuulin etuosasta hiipiviä askeleita- pysähdys- huohotusta - muutama askel- hiljaisuus.

Tuijotin hievahtamatta oviaukkoon ja odotin kohtaloni hetken lyövän. Äkkiä tunkeutui tajuntaani epätoivoinen ajatus. Vilkaisin käteeni. Siinä oli edelleenkin käsikranaatti valmiiksi viritettynä. Ei muuta kuin lyönti keskipylvääseen ja käden ojennus - siinä olisi tunkeutujan loppu, mutta samalla myös omani. Kranaatti räjähtäisi metrin etäisyydellä päästäni. Epätoivoni keskellä välähti myös ajatus, että vapautuisin kaikesta pian ja ehkä tuskaa tajuamatta. Kranaatin sytyttimen lyönti pylvääseen ja kaikki olisi selvää. Kaikki tämä ehti käydä mielessäni niinä muutamina hetkinä, jotka kuluivat ensimmäisten askelten kuulumisesta täydelliseen hiljaisuuteen. 

Ulkoa kuului edelleen raskaan tykistön ammuntaa, joka tärisytti maata niin että katosta valui hiekkaa niskaani. Tätä en kuitenkaan tajunnut, katsoin vain oviaukkoon. samassa terävä pamahdus oli särkeä korvani. muutama tulikipinä välähti silmieni edessä. Arvelin, että kyseessä olisi venäläinen käsikranaatti, jonka sytytin pamahtaa huomattavasti kovemmin kuin omamme. muistin myös, että tällaisen kranaatin paloaika on vain kolme sekuntia. Laskin:Yksi...koetin hädissäni vilkuilla ympärilleni saadakseni kranaatin ehkä heitetyksi takaisin. Kaksi...oliko se tullut jalkojeni juureen? Nostelin mantelini helmoja ja etsin.Kolme...Nyt tulee räähdys! Ei. Se oli sitenkin viiden sekunnin  paloajalla.Neljä...Viisi...Mitään ei tapahtunut. Olin aivan varma siitä, että käsikranaatti oli suutarina jossakin mantelini helmoissa, enkä enää uskaltanut juuri liikahtaakaan. Silloin kuulin etuosasta liikettä. Äskeinen tunkeutuja oli siis vieläkin pesäkkeessä, eikä ollut suojautunut heitettyään käsikranaatin. Tämä tuotti äkkiä jonkinlaista helpotusta. Ehkä kysymyksessä ei ollutkaan käsikranaatti. Kutsumaton vieraani poistui.

Jälleen  aloin odottaa ja suunnitella. Suunnittelin pujahtamista omille linjoille ja mahdollisuuksia selvitä tästä operaatiosta. En ollut vielä kovinkaan kauan ehtinyt asioita pohtia, kun äkkiä kuulin jälleen liikettä ulkoa. Joku oli taas tulossa tähystyspaikalle. Kuulin selvästi tulijan liikkuvan etuosassa. Varovaista hiipimistä, joka läheni oviaukkoa. Pidätin hengitystäni ja epätoivo valtasi mieleni. Oli selvää, että ainakin nyt olisi suojan tarkastus niin perusteellinen, että minut löydettäisiin. Tuijotin herkeämättä oviaukkoon ja mieleni teki jo huutaa lähestyjälle, että olen täällä, sillä halusin kerta kaikkiaan päästä tästä jännityksestä ja pelosta.

Mies tuli oviaukkoon. Ensiksi aloin nähdä karvalakin reunaa. Samanlainen lakki kuin niillä vihollisilla, joita olin ennen hyökkäystä nähnyt taisteluhaudassa. Miehen pää työntyi hitaasti oviaukosta tähystyspaikalle. Äkkiä täytti mieleni valtava riemu. Lakin kokardi oli sinivalkoinen. Samassa hetkessä tulivat näkyviin myös miehen kasvot. Ylikersantti Veikko Isolammin tuttu naama oli huolestuneen näköinen, kun hän tarkasti poteroani.

kuin ammuttu syöksyin kolostani esille ja tartuin Isolammin käteen. Pian sain selville tilanteenkin. Se ei suinkaan ollut niin toivoton, kuin olin kuvitellut, sillä hyökkääjä oli karkotettu pian takaisin, ja ammuntakin oli jo hiljentymässä. Oma tykistömme jauhoi vielä vastakkaista kanavan penkkaa. Sitä jäin hetkeksi haarakaukoputkesta katselemaankin.

Pian tapasin myös jalkaväen miehet, jotka olivat vyöryttäneet haudat. Eräs heistä kertoi ampuneensa liekinheitintä käyttäneen vihollisen, joka oli ollut juoksemassa tulenjohtopaikkaa kohti. Kurkkuani kuivasi, kun kuvittelin kohtaloani, jos tuo mies olisi päässyt perille. Vilkaisu vielä savuavaan jalkaväen pesäkkeeseen riitti hyvin mielikuvituksen avuksi.

Keskusteltaessa tapahtumista selvisi, että toinen vieraani oli ollut jalkaväkijoukkueen kersantti, joka oli käynyt tarkastamassa tähystyspaikkaa. Hän oli ampunut pistoolillaan suoraan suojaani ja hänellä oli ollut toisessa kädessä käsikranaatti valmiina. Jos poterosta olisi kuulunut pienikin ääni, hän olisi heittänyt pomminsa sinne. onneksi olin ollut hiljaa. Myös selvisi, että yksi jalkaväen pojista oli joutunut vangiksi. hänellä oli ollut hiukan vastaavanlainen tilanne kuin minulla, mutta hän ei liene ollut niin kauhun lamaannuttama kuin minä ja oli uskonut kehotusta tulla esille. Hänet oli nähty apua huutaen katoavan naapurin puolelle parin vihollisen raahaamana.

Korsumme Kultaisen Kukon, tunkkainen ilma tuntui rauhallisen ihanalta, kun jonkin ajan kuluttua pääsin levolle. Muutama Työmies hermojen lepuuttamiseen ja pienet nokkaunet saivat paljon aikaan. Pian pystyin jo hymyssä suin puhumaan kolkosta kokemuksestani. 

•  Kirja:  V. Repo . Miesten kertomaa (1967).Kertomus 34. Kertoja  Väinö Taivainen Le.Lv.

Aika: 23 toukokuuta 1943.
Tarina on kirjoitettu internettiin.
http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/kertomuksia-6/306-kertomukset-10/m5-24/355-tiedustelu-ja-pommituslento
Karttapaikkoja: 
 Värtsilän lentokenttä
Muurmannin rata Karhumäen pohjoispuolella
Sekehen kaupunki  (Uikujärven rannalla)
Itä-Karjalan suo n 200 km  Suomen rajasta itään
Hietanimen hautausmaa

Miesten kertomaa , 1941 tapahtui

•  Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967). Kertomus 25. Kertoja: Lauri Lamminpää, Le Lv.

Aika: 1941, 6. joulukuuta
Karttapaikka:
 Joensuu, Onttola
Poventsa
Pyhäselkä
Höytiäinen
Ilomantsi, valtakunnanraja
Megrijärvi
Fennoskandia
Äänisjärvi, Poventsanlahti
Muurmanin rata
Maanselkä-Nopsa-Juka-Sumeri
Vienanlahdenranta
Urasjärvi
Lintujärvi
Sekehen asema
Höytiäisen hiihtomäki
Värtsilän kenttä
Suistamonjärvi
 Kertomus löytyy internetistä
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/pommitus_poventsaan.htm

• Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa ( 1967). Kertomus 16.. Kertoja: Tauno J Pukka , RajaK

Aika: Vuosi 1941, heinäkuun ensimmäinen päivä.
Karttapaikka::
Lappeen seudun miehet
Haisevanjärvi
Lautalankylä
Kananojan kartano,
Nuijamaa,  Etelä- Karjala,

Kertomus löytyy internetistä :
 http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/partiomatka.htm

•  Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa (1967) .  Kertomus numero 31. Kertoja  Olli P. Repo.

Tapahtuma-aika tammi-helmikuun vaihde  1943.
Karttapaikka:
Karjalan kannas
Äänisen eteläpää 

Raasulin maantien suunta
Koti-Suomi 
Parikkalan sankarihauta

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/kertomuksia-6/306-kertomukset-10/m5-24/353-tarkka-ampujat

• Kirja: V. Repo: miesten kertomaa ( 1967). Kertomus 21. Kertoja A. Lehmikangas.

Aika: Elokuun 7. päivä  1941

karttakohtai:

Uhtuan suunta ( Kiestingistä lounaaseen)

Kohti Kiestinkiä (Kuusamon  korkeudella Itä-Karjalassa)

Viena

Pudasjärvi

 

Elokuun seitsemäs päivä vuonna 1941 oli päättymässä.

Uhtuan suunnalla taistelevien joukkojen vasen siipi eteni kohti Kiestinkiä. Aamutunneilla oli jalkaväkikärki  työntänyt vihollisen maantien eteläpuolella olevista asemista, mutta itse tie oli vielä vihollisen hallussa. Muutaman sadan metrin päässä tiestä oli metsäpolku, jota pitkin joukkomme huollettiin. Nyt iltayöllä kuljin tätä polkua pitkin vieden komppanianpäällikön viestiä. Kuu paistoi. Polku oli tyhjä. Ei näkynyt ristin sielua, vaikka kolmisen tuntia aikaisemmin tienoo oli kuhissut omaa väkeä. Siellä oli ollut pataljoonamme yksi komppania ja kaksisataa täydennysmiestä, jotka juuri olivat tulleet rintamalle. Nyt olivat kaikki siirtyneet linjoille. Tuntui hiukan kolkolta, mutta pidin tietä turvallisena, sillä omat linjat olivat aivan lähellä. Rauhoituin kokonaan, kun kohtasin polulla kolme viestimiestä kuuntelupartiossa. Kaksi heistä nukkui vierekkäin venäläiset telttakankaat huppuinaan ja puhelimen torvi korvan juuressa, kolmas oli vetämässä huppua päähänsä. Vaihdoimme pari sanaa, jonka jälkeen jatkoin matkaa synkässä, pimeässä metsässä, sillä kuu ei siellä juuri päässyt valaisemaan. Olin kävellyt puolisen kilometriä ketään kohtaamatta, kun yhtäkkiä näin aivan edessäni polun varressa miehen, joka kyykötti näreen juurella katsellen valppaasti minua. Hidastin heti vauhtia ja mietin mitä tehdä. Vaistoni sanoi, että asiat olivat jotenkin hullusti. Äijässä oli vanjan makua, mutta tuntui mahdottomalta, että vihollisia kyttäisi vielä näillä main. Terästin näköäni äärimmilleen, mutta varmuutta en saanut. Asetta en uskaltanut käyttää. Mies saattoi oudosta käyttäytymisestään huolimatta olla omiakin.

Kävelin hitaasti edelleen, kunnes pysähdyin äkkiä aivan miehen kohdalle ja käännyin häneen päin. Miehellä oli kivääri tanassa, pistimen kärki puolen metrin päässä minusta, mutta hän ei liikahtanut eikä puhunut mitään. En vieläkään ollut varma siitä, mikä hän oli.-Mihin yksikköön kuulutte? kysyin tiukasti.Salamana hypähti äijä silloin pystyyn ja yritti työntää pistimen sisääni. Sain torrakasta kuitenkin kiinni oikealla kädelläni niin lujasti, ettei hän kyennyt painamaan terää lihaani. Olin sittenkin vähän avuttomassa asemassa, sillä oma kiväärini oli hihnasta olalla vasemman käden pitelemänä ja oikealla oli pidettävä vastustajan asetta loitolla. Tämän vuoksi päätin käydä päälle paljain käsin. Heitin oman kiväärini maahan ja väänsin miestä pistimestä pidellen niin, että pääsin hänen kiväärinsä piipunsuun sivulle. Sitten tartuin vasemmalla kädelläni miehen kurkkuun ja paiskasin hänet vieressä olevaan katajapehkoon, niin että humahti. Itse lensin nelinkontin päälle. Mies oli pienikokoinen ja ajattelin, etten viitsi mokoman kanssa isosti kahinoida. Jos hän antautuu kiltisti, otan hänet kävelykaveriksi, mutta jos panee hanttiin, puristan  niin kauan, että uskoo. Yksinäiset puskaiipat olivat siihen aikaan tavallisia, joten en yhtään ihmetellyt, ettei miehellä ollut tovereita. 

Mutta erehdyin pahan kerran. Äkkiä heittäytyi näet pusikosta neljä miestä oikein tiikerihypyllä päälleni. Säikähdin , syöksyin pystyyn ja aloin iskeä näitä äijiä nyrkeilläni niin paljon kuin kerkisin. Vähän aikaa pidin heitä loitolla, mutta siten väsyin ja miehet saivat puristetuksi käteni kiinni. Aloin huutaa minkä kurkusta lähti. Silloin joku heistä sieppasi taskustaan ensiapukäärön ja työnsi en suuhuni. Koska olin aivan tukehtumaisillani, kiskaisin möykyn kurkustani ja heitin sen kauas pimeään metsään. Täräytin suuni tukkijaa leukaan ja päästin oikein intiaanikarjaisun,  mutta ei se auttanut. He saivat käteni uudelleen kytketyiksi ja yksi otti minu edestäpäin syliksi, jotta  en voisi liikkua, kun he minut köyttivät. Miehillä oli mukanaan telttanaruja, joilla he punoivat käteni niin lujasti selän taakse, ettei siinä enää ollut nykimistä. Lopuksi he vetivät vielä ympärilleni pitkän hihnankin. Siinä nuorilla niputettuna seistessäni aloin vähitellen saada käsitystä vangitsijoistani. Päällikkönä oli upseeri, joka puhui selvää suomea, lisäksi oli yksi miehistä suomenkielinen. Sotamiehet olisivat mielellään ottaneet minulta hengen pois, mutta upseeri kielsi tämän jyrkästi. Hän sanoi suomeksi ilkeästi virnuillen ja viitaten omalle puolelleen, että minut viedään tuonne päin ja otetaan luulot pois. Vimmastuin tästä niin, että tein vielä hurjan yrityksen päästäkseni vapaaksi. Iskin hampaani minua edestä pitelevän äijän nenään ja haukkasin siitä suuren kappaleen. Tästä alkoi sellainen volina, etten  ole ennen moista kuullut. Kädet heltisivät nyt kupeiltani, mutta vaikka tein raivokkaita liikkeitä, en saanut käsiäni irti siteistä. Mieleni teki päästä käsiksi muutaman metrin päässä olevaan kiväärikasaan, jossa olivat sekä minun että miesten aseet. mutta toiveeksi se jäi.  Vainoojani olivat saneet ranteisiini sellaiset silmukat, etteivät ne löysänneet.

Kun aloin reuhtoa , he nykäisivät takaapäin narusta niin, että lensin selälleni kenttään, ja vanjat syöksyivät kiireesti koko sakilla päälle. Silloin panin taas hampaani käyntiin, aloin purra alinta miestä poskesta. Äijä kiemurteli ja ulisi, kun ei päässyt toisten alta pois. Upseeri kirosi hiljaa. Hän pelkäsi äänen hälyttävän apua paikalle. Minä en kuitenkaan välittänyt, vaan karjuin minkä jaksoin. Miehet hakkasivat nyrkeillä suutani. He käänsivät minut sitten mahalleni maahan ja neljä miestä painoi minua päästä ja selästä. Pelkäsin tukehtuvani, Vihdoin upseeri alkoi tukkia sormellaan suuhuni sammalta, mutta hän ei kai olisi ruvennut minulle niitä syöttämään, jos olisi ajatellut, kuinka vaaralliseen paikkaan hän sormensa pistää.  Odotin hiukan, että painahan ukko sormesi vain vielä vähän syvempään. Sitten haukkasin. Sain sormen hyvästi syömähammasten väliin ja aloin purra sitten  niin että rutisi. kyllä siinä oli upseeriparalla paha olla, kun ei edes uskaltanut huutaa eikä kovalla äänellä sadatellakaan. Hän hakkasi vapaan kätensä nyrkillä minua päähän,  minkä ehti ja ulisi hiljaisella äänellä suomeksi:  ( kirous) kyllä minä vielä näytän! Olin melkein varma, että nyt se tappaa, mutta ei tehnyt sitä, vaikka olisi mielinyt. Olin niin pohtinut tilini selväksi omalta kohdaltani, etten olisi siitä yhtään välittänyt. Mieluummin olisin kuollut kuin lähtenyt vangiksi, koska kiduttaakin uhkasivat.  Heillä oli varmasti tehtävänä vangin sieppaaminen, muuten tuskin olisivat minua säästäneet. Tätä menoa jatkui arviolta puoli tuntia, mutta siten he olivatkin saaneet minut niin lujaan nippuun, että uskalsivat lähteä kuljettamaan pois. Vaatteeni olivat aivan riekaleina, puserossa ei ollut jäljellä yhtään nappia eikä taskua, ja housunlahkeet roikkuivat palasina jaloissani. Miehet eivät olleet huomanneet siinä rytäkässä tutkia sen kummemmin taskujani, joten takataskussani oli säilynyt kolme saksalaista käsikranaattia. Purinkin kiukusta hammasta, koska käteni olivat käyttökelvottomat. -Nyt mentiin, sanoi upseeri ja käski kahden miehen taluttaa minua.

Itse hän lähti  parikymmentä metriä edelle varmistamaan kulkusuuntaa sekä määräsi kaksi miestä sivustavarmistukseen ja yhden jälkeen. Suomea puhuvan hän pani kävelemään takanani pistin selkärankaani kutittaen ja määräsi pistämään heti, jos tulee yllätys tai hän antaa käskyn. Näin he luulivat sitten mentävän, mutta ei siinä aivan niin käynyt. Ajattelin, että elävänä ette minua vie, joudutte vielä ottamaan minulta hengen pois, ennen kuin teidän puolellanne ollaan. Upseeri johti kulkuetta kaartaen rintaman sivustaa, jossa arvattavasti oli vielä avoin kiertotie vihollisen alueelle. Panin kuitenkin hanttiin joka tuumalta ja pirullinen tilanne ylivoiman käsissä kasvatti mahdottoman määrän lisävoimia. Toiselta puolelta minua talutti se pieni mies, jonka kanssa olin alkupainin käynyt, toinen kuljettaja oli roteva ukko.

Muutaman sata metriä olimme edenneet, kun tilanne yhtäkkiä sai uuden käänteen.  Polulta, josta olimme noin sadan metrin päässä, alkoi kuulua liikettä ja outoa ääntä. Oli tyyni ja kuulaa Vienan kuutamoyö, ja ääni kantautui melko kaukaa, kun taistelun melskekin oli hiljentynyt. Meitä kohti lähestyvä ääni oli kummaa kalinaa, jonka alkuperää eivät pelästyneinä kuuntelevat vangitsijani enempää kuin minäkään, pystyneet käsittämään. Upseeri komensi  yhden miehen varmistamaan polun ja olinpaikkamme välille, toinen siirtyi selkäni taakse ja tarttui ristiin sidottuihin ranteisiini. pisin mies tuli eteeni ja piteli torrakkaa  ( kohtaa johon pistin kiinnitetään)  rintaani vasten. Kuuntelin jännittyneenä ja yritin arvailla, keitä kolistajat olivat, ja sitten minulle kirkastui. Ne ovat saksalaisia, jotka kantavat pk-lippaita linjaan. Olimme nimittäin aivan saksalaisten ja meikäläisten rintaman saumakohdassa. Toivoni heräsi, aloin tarkoin vainuilla, milloin takaa pitelevän  vanjan sormein ote tuntuisi vähän huolettomammalta. Samalla tuijotin silmää räpäyttämättä edessäni seisovaa pistäjää, joka odotti upseerin käskyä.Kaikki olivat kuitenkin muutaman minuutin hiljaa ja liikahtamatta. Tilanne tuntui aavemaiselta. -Bandiitteja ovat, sanoi sitten yhtäkkiä upseeri. - Nyt karkuun1 Mutta tuota p:n penikkaa ei saada raahatuksi mukana. Ampua ei saa. Pistä!

Käsky oli hyytävä. Jos äijä olisi antanut sen venäjäksi, olisi juttu ollut helpompi, koska en ymmärrä sitä kieltä. mutta ilkeyttään hän antoi sen äidinkielelläni, sillä pistimen varressa oli myös suomenkielinen mies.

Pistäjä myöhästyi hiukan, kun tuijotin häntä silmät palaen. Seurasin samalla valppaasti pistimen kärkeä yrittäen aavistaa, mihin kohtaan isku tulee ja kun äijä iski sen suoraan  rintaani kohti pyörähdin äkkiä ja kyykähdin. Pisto osui vain kaulani oikealle puolelle eikä mennyt siihenkään syvälle. Pistäjä jäi nyt kupeelleni ja teki heti toisen yrityksen kylkeäni kohti, mutta pyörähdin taas ja sujautin vartaloni niin, että pistin meni lonkalta vain vaatteiden läpi ja tuli vyötäröltä paidan ja puseron, vieläpä patruunataskunkin läpi hiukan vain raapaisten ihon pintaa.Nyt tappajani jo vihastui, kirosi karmeasti, ja kun hän nyt oli selkäni takana, hän iski sille puolen. Taas tein pyörähdyksen vaistoten juuri oikean hetken. Minulla oli onnea. teräs sujahti kääntyvän kylkeni ohitse, ja äkillinen liikkeeni löysäsi ranteitteni pitelijän otteen. jouduin ukon kanssa aivan pärstät vastakkain ja nokat limittäin. Karjaisin keuhkojeni koko  voimalla suoraan sen suuhun: Hei- hei!

Vanja säikähti, että nyt tuo haukkaa häneltäkin  nenän, heitti niskojaan ja otti askelen taakse. Minä ponnahdin silmänräpäyksessä juoksuun ja painuin pimeyteen hyvästiä sanomatta. Pelästynyt mies yritti siepata niskastani kiinni, mutta ei onnistunut. Mies ampaisi perääni. Juoksin henkeni edestä, mutta meno oli vaivalloista sidotuin käsin pimeässä mättäikössä ja kannokossa.Ttein mutkia siltä varalta, että ampuvat. Suoraan juokseva pistäjä sai minut kiinni muutaman kymmenen metrin kilpajuoksun jälkeen ja iski heti torrakkansa selkääni kohti. Aavistin kutienkin jälleen iskuhetken oikein ja hyppäsin syrjään. Pistin sujahti kainaloni alitse.Taas juoksin, vanja pistimineen perässä. Eteeni tuli mätäs, ja silloin tein äkillisen mutkan sen sivuitse, mutta pistimellä tähtäävä vainooja ei ehtinyt katsella jalkoihinsa ja kompastui mättääseen lentäen nurin pää edellä.  Sain vähän etumatkaa ja aloin juosta suoraan ääniä kohti. ne kuluivat nyt jo melko läheltä.  Sinnikkäästi yritti pistäjä seurata vielä jonkin matkaa, mutta luopui vihdoin takaa-ajosta nähtävästi peläten joutuvansa meikäläisten käsiin. 

Pienen aukean yli vielä juostuani pysähdyin hengittämään ja katsoin taakseni. kuun valaiseman aukean toisessa laidassa seisoi takaa-ajajani neuvottoman näköisenä ja minä aloin vimmatusti repiä käsiäni irti nuorista paiskatakseni taskuissa olevat käsikranaatit äijää kohden. en onnistunut , ja vanjakin lähti nopeasti pois.Aloin hiipiä varovasti sinnepäin, mistä äänet olivat kuuluneet. Nyt oli sielläkin oudon hiljaista, enkä loppujen lopuksi ollut ollenkaan varma siitä, että kalistelijat tosiaan olisivat meikäläisiä, varsinkaan kun hurjat huutoni eivät olleet tehneet mitään vaikutusta. Kohta totesin kuitenkin ensimmäisen arvioni oikeaksi. Polun varrella näin joukkueen verran saksalaisia leiriytyneenä, mutta koko porukka jo nukkui.

Kävelin keskelle leiriä ja karjaisin:-Ylös ja äkkiä! Täällä te makaatte kuin possut pahnassa  ja vanjat ovat kohta niskassa.Kyllä syntyi heti räminää. Saksalaiset olivat raketteina pystyssä ja aikoivat pinkaista pakoon saman tien. joukossa oli kuitenkin yksi, joka ymmärsi vähän suomea, ja hän sai miehet rauhoittumaan. Oli siinä  sitten saksalaisillakin  selvittämistä, ennen kuin saivat puretuksi minut niputuksesta. Lähdin kiireesti takaisin komppaniaan selostaakseni päällikölle, mitä oli tapahtunut. Mennessäni ensimmäisen tappelupaikan ohi,  otin sinne pudonneen kypäräni pään suojaksi. Nyt alkoivat kahakoissa saamani vammatkin vähitellen tuntua. Pahiten vaivasi selkäpiston jälki, vaikka se ei ollutkaan kovin syvä. Kopeloin kaulaani ja tunsin, että tuntolevyn nuora oli haavassa kiinni. Se oli kummallisesti osunut juuri pistimen eteen ja painunut mutkalle kaulan sisään. Kun kiskaisin sen irti, alkoi haavasta vuotaa verta. Käsivarsia pakotti, ja niska oli niin jäykkä, ettei päätä kärsinyt käännellä. Kun vastaani tuli etulinjasta päin haavoittuneita matkalla joukkosidontapaikalle, liityin mukaan hakemaan haavoihini laastareita. Selostin sitten komppanianpäällikölle seikkailuni. sain kuulla, että nuo naapurin kaappaajat olivat loppujen lopuksi jääneet loukkuun yrittäessään palata linjojen yli omalle puolelleen.  Sisukkaan toimintani johdosta sain palkaksi kotiloman. Se oli kuitenkin tehtävä melkoisen vaivaisena. Narut ja hihnat, joilla minut oli sidottu, vein muistoksi kotiin Pudasjärvelle.

• Kirja: V. Repo: Miesten kertomaa. (1967).  Kertomus 41. kertoja: Kaarlo Valkonen JR 10.

Aika: heinäkuun alkupuoli 1941. K Valkoselta on toinenkin kirjoitus tallennettuna.    http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1976/Kansa_Taisteli_hakemisto_1976.pdf
Karttapaikkoja: 
 Rukajärven rintama, (Aunuksen Karjalassa)

 http://www.rukajarvensuunnanhistoriayhdistys.fi/rukajarvikeskus/wp-content/uploads/2013/06/Rukajarvi_yleiskartta-1024x809.png
(Rukajärvi sijaitsee Lieksasta koilliseen)
 Mäki- tukikohta.
Tiiksjärven kenttäsairaala.
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/pienoisheittimen_ammus.htm

 Heinäkuun 8. päivän vastaisena yönä kello kolmen aikaan tapahtui Rukajärven rintamalla Mäki-tukikohdassa vartion vaihto. Tarkka-ampujaksi koulutettu rautavaaralainen sotamies Huugo Turunen otti vastaan vartiopaikan etulinjan poterossa. Linjojen väliä ei tällä kohtaa ollut kuin runsaat sata metriä, joten etulinjassa oltaessa oli pää pidettävä visusti montun reunan suojassa. Vihollinen oli viime päivinä ollut tavallista levottomampi. Kranaattikeskityksiä uli tavan takaa, ja keskitystä seurasivat tavallisesti hyökkäysyritykset.
Tukikohdan majoituskorsu oli noin kahdeksankymmenen metrin päässä etulinjasta. Turusen lähtiessä vartiovuorolleen oli jälleen käynnissä ankara keskitys, joka enteili melkoisen varmasti venäläisten hyökkäysyritystä. Turusen vartiopaikalle satoi jatkuvasti kranaatinheittimien ammuksia, ja suorasuuntaustykit täydensivät tulta.  Tilanne näytti niin vakavalta, että edellinenkin vaihto jäi asemiin.
-Kohtahan sieltä on kuitenkin tultava takaisin, sanoi ryhmänjohtajana toimiva korpraali Lehikoinen, kun Turunen tiedusteli, miksei vaihto mene korsuun. Turunen ryhtyi suojapoterossaan tavanmukaisesti tähystämään taisteluhautaperiskoopilla vihollisen puuhia. Vajaan puolentoistasadan metrin päässä heilui venäläinen heitinmies pienoisheittimensä ääressä. Mies iski kranaatin putkeen. Humahdus, leimahdus ja räjähdys aivan Turusen  selän takana.Turunen tähysteli edelleen. Hän näki, miten venäläinen toi taas kranaatin putkeen. samassa se lähti lentoon. Turusen selässä tuntui ankara jysähdys ja sietämätön tuska, joka levisi läpi ruumiin. Hän tuupertui taisteluhaudan pohjalle. Toinnuttuaan sen verran, etä pystyi järkevästi ajattelemaan, Turunen oletti, että selkään oli osunut kranaatinsirpale, Koko selkä tuntui olevan turtana, ja vatsaa viilsi niin kuin suolet olisivat olleet tulessa. Hän koetteli varovaisesti haavoittunutta selkäänsä. Sormissa tuntui kranaatin pyrstö. Sen alapuolella pullotti ihon alla ristiselkään uponnut kranaatti. Selkään oli tunkeutunut räjähtämätön pienoisheittimen ammus. Viereisessä poterossa kyyristellyt ryhmänjohtaja huomasi, että Turunen haavoittui. Hän riensi apuun. Mutta nähtyään tilanteen hän vetäytyi varovaisesti kauemmas ja sanoi Turuselle:
-Ei sinua voi käsitellä, ymmärrät sen itsekin. Sinulla ei ole pitkälti elämää jäljellä. Koeta kestää.

Turunen käsitti hyvin, että hän saattoi olla vaarallinen myös tovereilleen kranaatin räjähtäessä. Hän lähti varovaisesti ryömimään taisteluhaudan pohjaa pitkin kohti yhteyshautaa. Vasen jalka tuntui halvaantuneen, joten ryömiminen tapahtui kyynärpäiden varassa. Koko ajan mieltä jäyti pelko, että selkään tunkeutunut kranaatti räjähtäisi. Korsun lähestyessä Turusen vasen jalka vertyi sen verran, että hän saattoi nousta seisomaan ja laahustaa loppumatkan yhteyshaudan seinämää tukenaan käyttäen. Korsun ovella oli korpraali Matti Paananen vastassa. Hän tuki haavoittunutta käsivarresta. nähtyään ammottavan haavan, josta verta valui virtanaan, hän sanoi säälien:-Noinko sulle kävi. Komentokorsusta hälytettiin lääkintäaliupseeri apuun. Hän näki heti, miten vakava tapaus oli, mutta ei puhunut siitä korsussa olijoille mitään. Hetken kuluttua saapuivat myös lääkintämiehet. He aikoivat noin vain tavalliseen tapaan nostaa haavoittuneen makaamaan paareille selälleen. Turunen koetti selittää heille, että hän voi silloin räjähtää ja se on heidän kaikkien meno, jos häntä ryhdyään makuulle asettamaan. Lääkintämiehet katselivt epäillen tisiaan ja arvelivat haavoittuneen vain hourivan. Lääkintäkersantti Ruotsalainen , joka oli antanut Turuselle ensiavun, vakuutti kuitenkin puheen todeksi ja potilas sijoitettiin ilman vastaväitteitä kyljelleen paareille ja kannettiin varovaisesti joukkosidontapaikalle.

Siellä oleva lääkintäluutnantti tutki nopeasti Turusen tapauksen ja kysyi: -Tiedättekö, mikä täällä on? Se on pienoisheittimen ammus. Pyrstö näkyy selvästi. Sitten hän soitti lääkintäkomppanian päällikölle: -Tänne tuotiin juuri mies, joka on varastoinut selkäänsä venäläisten sotamateriaalia.
Luutnantti ei tapauksen vaarallisuuden vuoksi huolinut lääkintämiestä mukaan, vaan lähti autonkuljettajan kanssa kahden kuljettamaan Turusta kenttäsairaalaan. 
-Eihän se vielä ole räjähtänyt, hän lohdutteli autonkuljettajaa, kun tämä kranaattien runtelemalla tiellä ajoi varoen.

Tiiksjärven kenttäsairaalassa Turunen jätettiin makaamaan sairaalan käytävälle paareille muiden haavoittuneiden joukkoon. Sairaanhoitajan kerätessä potilaiden sairaalapassituksia Turunen nousi oikean kyynärpäänsä varaan ja pyysi hoitajattarelta savuketta.
-Tupakka on teille vaarallista, sanoi hoitajatar ystävällisesti ja yritti painaa Turusen paareille selälleen.
-Älkää koskeko minuun, minä voin räjähtää, parkaisi Turunen hätääntyneenä. Nyt saapui paikalle lääkintämajuri Paavo vara. Tutkittuaan pikaisesti tapauksen hän määräsi haavoittuneen vietäväksi heti leikkaussaliin. Tapaus oli erittäin vaarallinen myös ympäristölle. Ammus oli tunkeutunut istumalihakseen saakka, pyrstö oli ristiselän kohdalla. Neuvoteltuaan hetken paikalle kutsumansa pioneerikapteenin kanssa Vara tyhjensi leikkaussalin ja aikoi suorittaa leikkauksen yksin. Eräs sairaanhoitajatar jäi kuitenkin tohtoria auttamaan. Leikkaus suoritettiin paikallispuudutuksella, kun lääkäri arveli, ettei haavoittunut nukutustilassa pysyisi liikkumattomana, vaan voisi kriittisessä tilanteessa liikahtaa ja aiheuttaa kranaatin räjähtämisen. Sekä Turunen että avustava sairaanhoitajatar ja leikkausta seuraava pioneerikapteeni veikkasivat sekunti sekunnilta, saadaanko kranaatti haavasta pois vai räjähtääkö se käsiin. Turunen ehti kolmatta tuntia kestäneen leikkauksen aikana kuvitella moneen kertaan, millaista hävitystä kranaatti räjähtäessään  aiheuttaisi.
Haavassa tuntui viiltävää kipua, joka kutienkin helpotti heti, kun kranaatti vedettiin sieltä pois. pioneerikapteeni käänteli varovaisesti kädessään veristä ammusta. Leikkaus oli onnistunut.  Vain yksi millimetri oli erottanut Turusen kuolemasta.  Ammuksen tunkeutuessa Turusen selkään oli kesäpuserosta repeytynyt kangassuikale mennyt kranaatin sytyttimen ja rungon väliin ja kiilannut kranaatin noin millimetrin päähän iskurista. Tämä esti ammuksen räjähtämisen.

Kommentti:

• Tietoja Rukajärvestä: ( Wikipedia) , joka on nykyään Itä -karjalan puolella Venäjällä.

Rukajärvi jatkosodassa
Jatkosodassa 1941–1944 Rukajärven piiri oli suomalaisten miehittämä. Venäjä teki omalla puolellaan liikekannallepanon ja alueen siviiliväestö evakuoitiin Arkangelin ja Kirovin alueille sekä Uralille. Suomalaiset lähettivät Rukajärvelle 14. divisioonan, johon kuluivat muun muassa jalkaväkirykmentti 10, JR 52 ja JR 31. Rukajärven alueen komentaja oli eversti Erkki Raappana. Rukajärven–Ontajärven alueella käytiin kovia taisteluja varsinkin vuonna 1941 ja vuosina 1943–1944. Rukajärven kylä vallattiin 11.9.1941. Kaukopartiotoiminta alueella oli vilkasta molemmin puolin rintamaa koko sodan ajan. Suomalaiset pitivät saavutetut asemansa Rukajärvellä sodan loppuun asti. Suomalaisten asemia olivat muun muassa Sukellusveneen, Peukaloniemen ja Kotiniemen sekä Pallon ja Piipun tukikohdat. Rukajärven suunnan suurin taistelu käytiin Tahkokoskella vuonna 1944. Suurin mottitaistelu käytiin Omelian motissa. Suurimmat tykistökeskitykset koko rintamalohkolla venäläiset ampuivat Pallon tukikohtaan vuosina 1943–1944.^[
Sodan jälkeen
Sodan jälkeen asukkaat palasivat Rukajärvelle. Kylän harvoja säilyneitä rakennuksia oli suomalaisten esikuntana toiminut Pronjajevien talo.Rukajärven metsäteollisuuspiiri aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1946^.  Rukajärven ja Ontajärven kolhoosit yhdistettiin 1950-luvun alussa ja myöhemmin niistä muodostettiin metsäteollisuuspiirin aputalous. Vuonna 1969 sen pohjalta perustettiin Rukajärven turkissovhoosi^.
Liikenne, talous ja palvelut
Rukajärven kautta kulkee Kotškoman, Tiiksin, Lietmajärven ja Kostamuksen välinen maantie, josta haarautuu tie Ontajärvelle. Ontajärveltä on linja-autoreitti Mujejärvelle

• Kirja: V.Repo. Miesten kertomaa (1967). Kertomus: 24. kertoja  Väinö Kytöharju.

Aika: 1941 ( Moskovan rauha  oli silpaisuust Suomen Petsamon Jäämeren puoliset osat:  Kalastajasaarennon  itäsaaren koillisen kaistan, jossa Vaitolahti sijaitsi, puolet  väliniemeä ( kannasta, joka yhdistää saaren Kalastajasaarennon  lounaiseen niemimaaosaan. Siitäkin suurin osa oli kuulunut Petsamoon ja Suomeen. Oli myös  leikattu kolmiokiila Petsamon koillisosasta mantereelta Leikkausviiva näkyy kuin  vertikaalina piikkilankana kartassa.  Titofka sijaitsi   tämän  uuden  Moskovan rauhan rajan itäpuolella   kuten  Piksujevin majakkakin.( 1930 luvulla oli keuholääkäri-setäni Aarre Uoti  ollut töissä Petsamossa ja potilaita oli Vaitolahdessa asti). 

Karttapaikka:
Piksujevin niemi (Muurmannin rannikolla) (Piksujevin majakka)
Kalastajasaarento (Muotkavuonon  toisella puolen Jäämerellä)

Muotkavuono
Titovka (Titofka) Muotkavuonon poukaman perukassa länsirannalla. Vuonopoukamaan  laskee Vaalesjoki, Paumangin joki ( Petsamonalueen rajajoki).
Norja

Maanpuolustajien kertomuksia - Kaksi miestä sammuneen nuotion ääressä

Väinö Kytöharju

Kanuunapatterimme oli ollut Piksujevin niemessä kahden kuukauden ajan ampumassa Kalastajasaarennolle häirintätulta. Silloin alkoi Muotkavuonolla operoida vihollisen pieni tykkivene, ja huoltoveneittemme toiminta muuttui katkonaiseksi. Vastapuoli aloitti pian myös ilmapommitukset.  Meidän oli pakattava reppumme ja lähdettävä tarpomaan yli tuntureiden Titovkaa kohti. Tykit peitettiin kallion juurelle lumeen, ja aikomuksena oli hakea ne myöhemmin sopivana ajankohtana pois. Kun tämä aika tuli, haettiin Norjan puolelta rekkavaunulla moottorivene. Sillä lähdettiin amatöörivoimin hakemaan Piksujevistä tavaroita ja aseita. Perillä sattui kuitenkin heti alkuun hankaluutta, kun vene kiinnitettiin rantaan sillä tavalla, että vuoroveden noustessa siitä katkesi potkurin akseli. Partio vei potkurin Titovkaan saksalaisille korjattavaksi. Kun sitten kersantti Kurolan johtama uusi partio läksi Titovkasta tuomaan potkuria takaisin Piksujeviin, puuttui sodan kylmä todellisuus tapahtumien kulkuun.

Veneemme oli kärsinyt tällä välin uusia vaurioita, ja vastapuoli oli vienyt kanuunat jälleen omalle maalleen telttoineen tykötarpeineen. Kun myös muona oli alkanut nopeasti vähentyä, oli parasta ottaa reput ja kävellä. Luutnantti Tähtelän johtama kuljetuspartio lähti Piksujevistä taivaltamaan kohti Titovkaa. Molemmat partiomme saapuivat yhtä aikaa paikalle, johon edellisenä yönä oli laskettu maihin vihollisen partio. Siinä oli kaksi tunturia vierekkäin, ja niiden välisessä kurussa viiden-kuudenkymmenen metrin levyinen järvi. Piksujevin suunnalta tuleva Tähtelän partio pysähtyi tunturin juurelle, ja hän itse nousi kahden konepistoolilla aseistetun miehen kanssa tunturiin hakeakseen sieltä pakkauksen kantajia, kuten hän sanoi.
Venäläisten joukko osoittautui kuitenkin liian monilukuiseksi, ja kun se samanaikaisesti avasi vielä tulen Kurolan potkuripartiota kohti, oli räiske jo sellainen, että loput Tähtelän partion kahdestatoista miehestä näkivät parhaaksi kiertää tuntureiden taitse omalle maalleen. Olisi ollut sulaa typeryyttä yrittää nujertaa muutamalla miehellä vahvaa tunturilla olevaa vihollispartiota. Luutnantti Tähtelä selvisi hengissä kahakasta, mutta jäi vangiksi.

Pääjoukossa saimme myöhään illalla tietoja noista partiokahakoista. Kersantti Kurolan partiosta elävänä selviytynyt tykkimies Vuorenmäki oli kävellen tarponut taistelupaikalta Titovkaan. Häneltä oli sukset ammuttu poikki, mutta poika selvisi kuin ihmeen kautta suuren kiven taakse vastakkaisen tunturin puolelle. Siellä hän odotteli sormi liipaisimella vuoroaan, mutta lienee hälinässä jäänyt huomaamatta, kun sai iltaan saakka olla varustuksessaan. Pimeä kun tuli, hän otti jalat alleen jäämättä enempää apua vartomaan. Yötä myöten läksimme kuorma-autolla Titovkaan ollaksemme aamulla valmiina lähtemään tunturimaastoon. Vänrikki Lundbergin johdolla aloimme nousta tuntureille ahkioinemme, sillä tarkoituksemme oli tuoda taistelupaikalle jääneet vainajamme pois. Hiihdimme verkalleen, silloin tällöin tummia tunturin kupeita tähystellen, mutta mitään erikoista emme havainneet. Yhtäkkiä kuului edessämme rapinaa ja pienoinen kumpare alkoi elää. Kohtasimme yhdeksänkymmenmiehisen saksalaisen partion. Saimme vahvistuksen siihen, että maasto oli puhdas vihollisista, kun tämä partio oli saapunut sen maastokohdan kautta, jonne me olimme menossa.

Hiihtelimme hyvää vauhtia eteenpäin melkoisen huolettomina ja saavuimme järvelle, jonka toisessa päässä taistelupaikka sijaitsi. Aloimme tutkia ympäristöä. Meidän ei tarvinnut mennä pitkälti, kun kohtasimme sellaisen näyn, joka ei vielä tähän päivään mennessä ole jäänyt pois mielestäni. Edessämme istui kaksi miestämme sammuneen nuotion ääressä. Vain katkenneiden suksien kappaleita oli siinä poltettu. Kauempaa katsellen näytti siltä, että miehet viettivät lepohetkeä, mutta lähempää huomasimme, että tuo lepohetki oli ikuisuuden pituinen. Molemmat pojat olivat haavoittuneet jalkoihin, polvien ala- ja yläpuolelle. He olivat sitoneet repun hihnat reisiensä ympäri verenvuodon ehkäisemiseksi, tehneet tulen suksistaan ja ehkä aivan viimeisetkin voimansa käyttäneet teen keittämiseen. Kummankin kupissa oli vielä jäätynyttä teetä, samoin pakissa, joka oli maassa hiillosten vieressä. Elämä oli sammunut hiljalleen. Yhtä aikaa hiilloksen hiipumisen kanssa oli veri vuotanut kuiviin. Nämä olivat kersantti Kurola ja tykkimies Orava. Pienen matkan päässä rinnettä ylöspäin oli kolmas miehemme seisaallaan paksussa lumessa. Hänen katseensa oli suunnattu kohti korkeutta, silmät olivat avoimina, kasvoilla oli aivan kuin hämmästynyt ilme. Kivääri oli tiukasti puserrettuna oikeaan käteen. Hän oli kuin vartioimassa toisten lepohetkeä, aivan elävän näköisenä, mutta kuitenkin kuolleena, vihollisen konetuliaseen seulaksi ampumana. Syntyi sanaton, kenenkään komentamaton hiljainen hetki. Jokainen meistä tajusi, minkä kohtalon alaiseksi toverimme olivat joutuneet. Hiljainen, hiipivä paleltuminen kaukana Jäämeren rannan talvisessa erämaassa, ilman toivon häivettäkään, oli heidät saavuttanut. Apua ei saapunut mistään päin, erämaa oli yksinäinen ja suuri. Voi hyvin ymmärtää, mitä kaikkea ihmisen mielessä tuollaisen väistämättömän, hiljaa saapuvan lopun edellä oli liikkunut. Kolmas mies, joka seisoi vartiomiehenä, ei ollut ehtinyt paljoa tajuta tapahtuneesta, hänen tajuntansa oli nopeasti sammunut.
Hän oli tykkimies Sauli Kalajainen Ilmajoelta.

Olisin itse voinut olla kersantti Kurolan paikalla. Partion lähdön aikana olin tarjoutunut vapaaehtoiseksi, mutta päivystystehtävän vuoksi ei luutnantti Granfelt ollut ehdotustani hyväksynyt. Osat olisivat voineet olla päinvastaiset, mutta tällä kerralla oli tähtiin kirjoitettu näin.
Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti
--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

• Löytyy seuraava maininta Piksujevin majakasta, mutta ei talvisesta  tilanteesta vaan heinäkuusta  1941.

veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147890-

25 aug 2013 -

 Lapin Rajajääkäripataljoona 7:ssä ja jäi sotavangiksi 30.7.1941 

 Piksujevin majakalla; palasi sotavankien palautuksessa 22.11.1944.